Narsistinen tyranni maailman mahtavimpia miehiä ohjailemassa

J.EDGAR * * *

 

2011 (USA)


Ohjaus: Clint Eastwood

J.Edgar on kertomus J. Edgar Hooverista, aikanaan USA:n vaikutusvaltaisimmasta miehestä joka kyseenalaisin sekä voimakkain ottein johti FBI:ta 48 vuotta aina kuolemaansa asti vuoteen 1972. J.Edgaria esittää Leonardo diCaprio.

J. Edgar -elokuva keskittyy takaumien avulla kuvaamaan FBI:n syntyä ja Hooverin valtaan nousua. Mukaan on otettu asiaan suuresti vaikuttaneita historiallisia tosiseikkoja. Kuten oikeusministeri A.Mitchell Palmerin kotiin kohdistunut pommi-isku vuonna 1919 ja kuinka se vauhditti J. Edgarin uraa sekä lentäjäsankari Charles Lindberghin n. 2-vuotiaan pojan kidnappaus, joka auttoi Hooveria nousemaan virkamiehestä julkisuuteen, jokaisen USA:n kansalaisen huulille.

Elokuva kertoo kuinka 29-vuotias J.Edgar nimitettiin FBI:n edeltäjän vain 13 vuotta toimineen BI:n (Bureau of Investigation) apulaisjohtajaksi, jonka pääasiallinen tarkoitus oli tutkia vain talousrikoksia. Toisen maailmansodan aikana osaston tehtävänä oli myös paljastaa vakoojia sekä turvata maan sisäistä turvallisuutta. Vuonna 1924 maata ravisteli korruptioskandaali joka ulotti lonkeronsa myös BI:hin, tämän seurauksena presidentti Coolidge erotti silloisen johtajan ja nimitti Hooverin hänen tilalleen. Hoover suostui tehtävään vain omine ehtoineen, jotka on historiallisen tarkasti myös elokuvassa mainittu. Ehtoihin suostuttiin ja tästä johtuen J.Edgar istui johtajan pallilla 48 vuotta täysin poliittisen valvonnan ulkopuolella. Pian nimityksen jälkeen, J.Edgar ilmoitti haluavansa tehdä osastostaan poliisivoimien eliittiosaston, jolla oli kasa J.Edgarin määrittelemiä sääntöjä koskien myös käytöstä, hygieniaa sekä pukeutumista.

Elokuva kertoo myös päähenkilönsä narsistisesta julkisuuden kipeydestä sekä siitä, kuinka hän syyllistyi laittomiin keinoihin mm. kiristykseen turvatakseen asemansa. J.Edgar keräsi asiakirjoja, joihin oli tallennettu juoruja sekä faktoja politikkojen, näyttelijöiden ym. yksityiselämän sotkuista. Elokuvassa keskiöön nousee mm. maan silloisen ykkösnaisen Eleanor Rooseveltin salainen yksityiselämä ja kuinka J.Edgar käytti tietojaan kiristääkseen presidentti Rooseveltia.

Julkisen kuvan lisäksi elokuva J.Edgar valottaa kuvaa päähenkilöstä yksityishenkilönä sekä niistä mahdollisista taustoista johtuvista seikoista, jotka tekivät hänestä sellaisen kuin hän oli. Elokuva kertoo hänen erikoisesta suhteestaan vahvaan ja hallitsevaan äitiinsä, jota näyttelee Judi Dench. Hoover asui äitinsä luona äidin kuolemaan asti, jolloin J.Edgar oli 43-vuotias. Ennen äidin kuolemaa hänellä ei ollut lainkaan sosiaalista elämää kodin ulkopuolella. Seikat koskien Hooverin äitiä, näyttää pitävän myös historiallisesti paikkansa. Historioitsijoiden mukaan Hoover oli täysin riippuvainen äidistään, joka ohjaili poikansa elämää kuolemaansa saakka.

J.Edgar Hooverilla ei ollut lainkaan naissuhteita eikä perhettä. Hänellä oli kuitenkin läheinen sekä salainen ja monimutkainen suhde kakkosmiehensä Clyde Tolsonin kanssa, jonka kanssa hän söi joka päivä lounasta sekä päivällistä. Hoover oli myös testamentannut omaisuutensa Tolsonille, joka myös vastaanotti USA:n lipun kuolleen Hooverin arkun päältä. Elokuvassa Clyde Tolsonia esittää Armie Hammer ja miesten välinen suhde on esitetty värittömämpänä kuin se useiden historioitisjoiden mukaan oli. Clint Eastwood on sanonut olevansa agnostikko sen suhteen oliko J.Edgar Hoover homoseksuaali vai oliko hänellä vain muuten läheinen suhde lähimpään alaiseensa. Elokuvassa hahmot näytetään intiimissä tilanteessa, mutta siinä ei mennä halailua ja suutelua pidemmälle. Hooverin elämänkerrassa on tuotu esille myös hänen transvestiittiutensa, elokuvassa esitetään värittömästi yksi kohtaus tällaisesta tilanteesta ja sille annetaan tietty selitys. 

Muuten elokuva on historiallisesti paikkansa pitävä. Elokuvan ajankuvaus on huolellista ja tarkkaa. Mutta Clint Eastwood esittää päähenkilönsä patrioottisen ihailun lasin läpi liian varovasti eikä se siksi anna täysin totuudenmukaista kuvaa Hooverin häikäilemättämästä persoonasta. Joitakin ikäviä piirteitä Eastwood tuo elokuvassan esille, mutta joitakin julmuuksia sekä lainvastaisuuksia on pehmennelty isänmaallisuuden sekä uskollisuuden taakse. Eastwood asettaa Hooverin jalustalle ihailtavaksi ja elokuvan jälkimaku on hieman persoonaton. J.Edgar jää siten hieman vajaaksi persoonakuvaksi eikä välitä monipuolista kuvaa päähenkilöstään.

Tuore näyttelijälupaus Armie Hammer esittää roolinsa Clyde Tolsonina vakuuttavasti, mutta Leonardo diCaprion työ J.Edgarina on mielestäni vähän vaille nappisuoritus. Jotain samankaltaisuutta roolissa on Leon johinkin edellisiin hahmoihin verrattuna eikä hän ihan pysty täyttämään Hooverin saappaita myöskään fyysisesti. Judi Denchin rooli Hooverin äitinä on perusvarmaa sekä vahvaa. 

J.Edgar on mielenkiintoinen sekä monisyinen hahmo, jonka persoonasta olisi saanut aikaan ehkä paremmankin kuvauksen. J.Edgar -elokuva on kuitenkin visuaalisesti hieno sekä hyvin toteutettu ja historiallisestikin paikkansa pitävä kertomus lähihistoriamme kyseenalaisesta johtohahmosta pitämässä otteessaan nykyisen suurvallan päämiehiä sekä vaikuttajia. Asetelma tuntuu pelottavalta sekä vaaralliselta mutta myös kiehtovalta katsottavalta.

Kun neuralisoija välähtää

MEN IN BLACK 3  * * *

2012 (USA)


Ohjaus: Barry Sonnenfeld

Avaruuden kamala superrikollinen Boris (Jemaine Klement) karkaa kuussa sijatsevasta supervankilasta ja vannoo listivänsä agentti K:n (Tommy Lee Jones), joka vei aikoinaan hänen toisen kätensä. Boris aikoo myös palauttaa henkiin sukupuuttoon kuolleen lajinsa ja valloittaa heidän kanssaan maapallon, tämä onnistuisi vielä vuodessa 1969, jos pääsisi matkustamaan ajassa taaksepäin. Siksi K:n agenttiparin J:n (Will Smith) on myös matkattava tuohon vuoteen pelastaakseen K:n sekä koko maapallon. Matka kuusikymmenluvulle selittää J:lle paljon nykypäivän tapahtumia eikä tietenkään kaikki suju kommelluksitta. Nykyhetken pomo O:ta näyttelee Emma Thompson ja 60-luvun K:ta Josh Brolin. Pienenpienessä sivuroolissa vilahtaa myös Nicole Scherzinger ja tulevaisuuden tai oikeastaan tulevaisuuksien tietävää avaruusolio Griffiniä esittää sympaattisesti Michael Stuhlbarg.

Miehet mustissa kolmosen on myös ohjannut Barry  Sonnenfeld, kuten kaksi edeltäjäänsäkin. Elokuvan käsikirjoittajana on toiminut Etan Cohen. Huom. Etan ilman H-kirjainta. Ei siis pidä sekoittaa käsikirjoittaja-ohjaaja Ethan Coheniin, jonka tuotoksia ovat mm. Fargo, Voi veljet missä lienet, Burn after reading jne. Etan Cohen ilman h:ta on käsikirjoittajana kunnostautunut toisenlaisessa komiikassa ja hänen tuotoksiaan ovat mm. Tropic Thunder sekä Madagascar 2.

Miehet mustissa 3 on uskollinen edeltäjilleen, mutta se ei kuitenkaan ihan yllä edellisten osien tasolle hauskuutensa osalta. Elokuvassa ei siis ollut sellaista verbaliikkaa tai scifi-satiiria kuin erityisesti ensimmäisessä MIB -elokuvassa. Elokuvan röhönauruun yltävät kohtaukset pystyi hyvin laskemaan yhden käden sormilla, kun taas ykkönen oli tungettu täyteen hauskuutta. Hauskimmiksi paloiksi Miehet mustissa -elokuvissa on ehdottomasti viittaukset populaarikulttuuriin kun edellisissä osissa ovat vilahtaneet maininnat Elviksestä, Marilynistä sekä Michael Jacksonista. Kolmosen hauskin kohtaus oli selvästi nuoren K:n sekä J:n vierailu Andy Warhoolin juhlissa sekä maininta Mick Jaggerista. Positiivista oli mielestäni kuitenkin se, että MIB 3 onnistui keksimään uusia juonikuvioita ja vitsejä eikä suostunut enää vain lämmittelemään niitä samoja kuin mitä kakkososa teki suhteessaan ykköseen, vaikka pieniä viittauksia tässäkin elokuvassa oli noihin vitseihin. Mm. edellisistä osista tuttua, puhuvaa mopsia ei näkynyt mutta viittaus hurttaan löytyi sirkuksen mainosjulisteesta.

Kolmonen on myös ehkä hieman väkivaltaisempi edeltäjiään, kun edellisissä osissa on räiskintä lähinnä kohdistunut vain avaruusolihoihin. Kolmosen plussaksi mainittakoon 3D-tekniikan, joka toi vähän ekstraa elokuvaan, kun mm. pilvenpiirtäjältä hyppääminen oli toteutettu niin huikeasti että piti pitää penkistä kiinni.

Kantavana voimana MIB 3:ssa oli kuitenkin Will Smith, hänen verbaliikkansa sekä komiikantajunsa. Myös Will Smithin sekä Tommy Lee Jonesin kemia toimi edelleen hurjan hyvin ja Josh Brolin onnistui myös hyvin ilmeettömänä nuorena agentti K:na toistaen ja imitoiden samalla myös Tommy Leen maneereita ja puhetapaa ällistyttävän yhdenmukaisesti.

Elokuvaa on mainostettu kovin kokoperheen elokuvana, mutta mielesti se ei kyllä perheen pienemmille sovi, mutta ihan kelpo viihdettä iltaan tai viikonloppuun vähän isommille.

Sirkuksen myyrä ja mätä omena

PAPPI LUKKARI TALONPOIKA VAKOOJA (Tinker Tailor Soldier Spy)  * * * *

2011 (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)


Ohjaus: Tomas Alfredson

Elokuva Pappi Lukkari Talonpoika Vakooja perustuu englantilaisen jännityskirjailija John le Carrén samannimiseen romaaniin, se on ensimmäinen niin sanotusta "Karla-trilogiasta". Kirjojen sekä elokuvan päähenkilönä toimii agentti George Smiley (Gary Oldman), tsehovilainen sankari, joka pakotetaan eläkkeelle. Hänet kuitenkin pyydetään takaisin vakoilutehtäviin, salassa muilta firman miehiltä ottamaan selvää myyrästä, jonka sanotaan pelaavan korkealla Brittien tiedusteluportaassa. Muissa merkittävissä rooleissa tässä elokuvassa näyttelee mm. Colin Firth, Tom Hardy, Toby Jones, John Hurt, Mark Strong sekä Benedict Cumberbatch.

Kirjailija John le Carré on toiminut menneisyydessään tiedustelutehtävissä, joten ei ihme, että hänen kirjansa luovat hyvin realistista kuvaa kylmän sodan aikaisesta vakoilumaailmasta. Ja tätä on myös koko elokuva. Visuaalisestikin elokuva näyttää aidosti retrolta ja pienetkin yksityiskohdat ovat tarkkaan harkitut. Elokuva poukkoilee flashbackeinä eri ajoissa ja ruotsalaisohjaaja Tomas Alfredson on tehnyt hyvin tarkkaa ja hyvää työtä. Kaikkia nyansseja ei ensinäkemältä heti ymmärrä, joten elokuva hyvin kestäisi useammankin katselukerran tai pikemminkin se saattaisi jopa vaatia sitä. Alkupuolella on joitakin pitkästyttäviä kohtauksia, johtuen ehkä siitä, ettei kaikki yksityiskohdat ole vielä avautuneet, mutta loppupuolen rutistava ote korvaa ja selittää kyllä nämä alkupuolen puutteet.

Elokuva on moniulotteinen mutta minimalistinen sekä vakavaotteinen kuvaus realistisen tuntuisesta vakoilumaailmasta. Se ei sisällä muille tiedustelumaailmaan sijoittuville elokuville tyypillisiä övereitä aineksia, ei suurreellisia erikoistehosteita eikä yliampuvia temppuja vaan se tuntuu hyvin uskottavalta. Myös hahmot on rakennettu uskottaviksi. Elokuva kertoo tarinaa maansa sekä aatteidensa vuoksi uhrautuvista miehistä, jotka joutuvat tekemään uhrauksia niin ammatillisesti kuin yksityisessäkin elämässä. Mistään ei tehdä isoa numeroa vaan uhrauksien kylmät tuulet puhaltavat ihmissuhteisiinkin.

Elokuvan näyttelijävalinnat ovat osuvia. On uskomatonta, että tästä elokuvasta lohkesi vasta ensimmäinen Gary Oldmanin oscarehdokkuus. Oldman näyttelee vähäeleisin mutta varmoin ottein harkitsevaa, hillityn hallittua, älykästä ja surumielisen tuntuista agenttiaan. On myös ihmeellistä, ettei Pappi Lukkari Talonpoika Vakooja -elokuvaa nähty mittelemässä parhaan elokuvan oscarista, sen se olisi kyllä ansainnut.

Kolmio- tai oikeastaan kuusiodraamaa pahimmillaan

RAKKAUS LAINASSA (Something borrowed) * ½

2011 (USA)


Ohjaus: Luke Greenfield

Elokuva pohjautuu Emily Giffinin romaaniin "Rakkaus lainassa".

Rachelin (Ginnifer Goodwin) paras ystävätär Darcy (Kate Hudson) on järjestänyt hänelle juhlat, joilla on kohtalokkaat seuraukset. Darcy nimittäin seukkailee Rachelin vanhan kouluajan ihastuksen Dexin (Colin Egglesfield) kanssa ja juhlissa vanhat ihastusjutut tulevat julki ja Rachel sekä Dex päätyvät viettämään yhdessä iltaa ja hässimään. Samaan aikaan Darcy valmistelee hänen jä Dexin häitä sekä yrittää saada Rachelia sekä Dexin parasta ystävää Marcusta (Steve Howey) yhteen, Rachelin parhaan ystävän, Ethanin (John Krasinski) antaessa neuvoja hänelle samalla kun väistelee Darcyn ystävän Clairen (Ashley Williams) lähentely-yrityksiä. Suhdesotku on siis valmis.

Rakkaus lainassa elokuva on romanttinen komedia ilman varsinaista romantiikkaa tai komediaa. Se ratsastaa pitkäveteisesti stereotypioilla, niin että tarina rupeaa jo tympimään. Tämän tyyppisissä elokuvissa on petos aina perusteltu, niin että katsoja voi julmasta teosta huolimatta samaistua päähenkilöihin ja tuntea heidän tekevän oikein. Niin myös tässä. Kate Hudsonin esittämä Darcy on tehty niin vastenmielisen ärsyttäväksi hahmoksi, ettei hänelle toivokaan mitään hyvää. Näin voisi hyvin siis tuudittua siihen, että hänen kumppaninsa sekä parhaan ystävän teko olisi oikein. Näin ei kuitenkaan ole tosielämässä, joten elokuvan juoni ei siinäkään suhteessa tunnu kovin realistiselta.

Ginnifer Goodwin Rachelina tekee juuri sellaista perusroolia, jota on totuttukin näkemään hänen muista kepeistä romanttisista komedioistaan. Tässä vain Rachelin marttyyrinrooli sekä Colin Egglesfieldin esittämä jahkaaja Dex, saavat katsojan nyhtämään hiuksia päästään pitkitetystä ollakko 'vai eikö olla' -mietinnöistä.

Pohdinnoista puhuminen tämän elokuvan yhteydessä tuntuu kyllä kovin perusteettomalta, mutta kai tässä jotain sellaista on yritetty seurustelun sekä ystävyyden rajoihin liittyvissä asioissa.

"Ensimmäinen tiiliseinän läpi saa aina haavoja"

MONEYBALL * * * *

2011 (USA)


Ohjaus: Bennett Miller

Tosipohjainen elokuva Moneyball perustuu Michael Lewiksen kirjaan "Moneyball: The Art of Winning an Unfair Game". Elokuvan käsikirjoittajina ovat toimineet konkarit Steven Zaillian (myös käsikirjoittanut mm. Millenium trilogian jenkkifilmatisoinnit sekä Schindlerin listan) sekä Aaron Sorkin (joka taas on tunnettu mm. West Wing -sarjan käsikirjoittamisesta sekä elokuvista The Social Network ja Kunnian miehiä).

Elokuvassa Moneyball Brad Pitt näyttelee Oaklands A's baseball-joukkueen johtajaa, joka yrittää parhaansa mukaan kursia kokoon liigan voittajajoukkuetta. Pesti tuntuu epäreilulta koska joukkueen rahat ovat vähäiset suhteessa isoihin joukkueisiin ja parhaat pelaajat tuntuvat pitävän pikkusarjoja vain harjoitusleireinä isojen tilipussien liigoihin eikä seuraavana vuonna ole enää käytettävissä niitä tähtiä, jotka edellisenä vuonna veivät Oaklandin Aat pitkälle. Seuran tilanne näyttää lohduttomalta.

Kuvaan astuu kuitenkin Peter Brand (Jonah Hill), jolla on tarjota jotain erilaista ajattelutapaa, mikä perustuu puhtaasti tilastomatematiikkaan. Uutta ajatusta ei kuitenkaan näytetä otettavan  vakavasti eikä joukkueen pänkkipäinen valmentaja Art Howe (Philip Seymor Hoffman) suostu ottamaan sitä käytäntöön. Vaikka idea oli sitä luokkaa, että pienikin voisi hyvin menestyä.

Täytyy myöntää, että vaikka Moneyballia oli yleisesti paljon kehuttu, oli minulla tietty ennakkoasenne. En nimittäin juurikaan pidä urheiluelokuvista. Baseballin maailma tuntui vieläpä niin vieraalta Jenkkilänmaan touhulta, ettei ihan hirveästi etukäteen elokuva kiinnostanut. Moneyball onnistui kuitenkin yllättämään raikkaalla otteellaan ja pidin elokuvasta paljon. Elokuva olisi voinut kertoa mistä tahansa busineksestä, vaikka se porautuu syvälle baseballin ytimeen ja näyttää sellaista taustaa pelistä, jota ei ymmärrä olevankaan.  Se ei silti toistanut niitä urheiluelokuville tyypillisiä maneereita, vaikka eräänlaista tuhkimotarinaa siinä kerrottiinkin.

Moneyball on inhimillinen tarina pitäen keskiössään Brad Pittin roolihahmon tarinaa sekä vahvoja näyttelijäsuorituksia. Ilolla myös katseli Pittin ja Jonah Hillin yhteistyötä. Hillin nörtihkö roolihahmo tuntuu täydentävän Pittin spontaania hahmoa ja miesten keskinäinen kemia tuntuu hyvin toimivalta. Philip Seymor Hoffman hallitsee roolin kuin roolin ja tässä hänen roolinsa tavallisena pänkkipäisenä valmentajana tuntuu uskottavalta sekä inhimillisen ärsyttävältä. Myös pelien selostajien kyyniset kommentit tuntuvat hyvin raikkailta sekä toimivilta vieden elokuvaa myös kerronnallisesti eteenpäin.

Moneyball on siis lämmin, nykyajan tuhkimotarina pelien kyynisessä maailmassa.  Se on hyvin toteutettua, hyvää viihdettä sekä myös koskettava sekä ajatuksia herättävä elokuva. Suosittelen lämpimästi!

"Ei ole pelottavampaa päämiestä kuin viaton päämies"

OIKEUDEN PALVELIJA (The Lincoln Lawyer) * * * ½

2011 (USA)


Ohjaus: Brad Furman

Elokuva perustuu bestseller rikoskirjailija Michael Connelyn romaaniin "Oikeuden palvelija".

Katuviisas asianajaja Mick Haller (Matthew McConaughey) ajelee ympäri Los Angelesia pitäen toimistonaan Lincoln-merkkistä autoaan. Mick on liian kiireinen käydäkseen toimistoilla hoitaessaan asioita kun hän edustaa kaikenlaisia pikkurikollisia ja vähän isompiakin nilkkejä.

Mick saa kuitenkin kutsun tulla asianajajaksi kolmikymppiselle rikkaalle Louis Rouletille (Ryan Philippe), kun Rouletia syytetään raiskauksesta ja pahoinpitelystä puukon kanssa. Miestä uhkaa pitkä vankeustuomio ja hän vakuuttaa syyttömyyttään. Kyyninen Mick ajattelee, ettei ole olemassa viattomia päämiehiä, mutta alkaa uskoa päämiehensä syyttömyyteen. Hän palaa muistissaan taaksepäin hetkeen, jolloin hänen silloinen päämiehensä vakuutti myös syyttömyyttään, mutta hänet tuomittiin syyllisenä murhaan elinkautiseen vankeuteen. Mick tulee vakuuttuneeksi silloisen päämiehensä syyttömyydestä vasta nyt ja haluaa oikaista asiat. Molemmissa rikoksissa kun on samoja piirteitä: samalla tavalla pahoinpidelty nainen ja syyttömän miehen lavastus.

Oikeuden Palvelija -elokuva on trilleri, jonka vahvat roolisuoritukset hakevat hienosti vastusta toisistaan. Aina kuitenkin peilaten Matthew McConaugheyyn.. Ja kemiat toimivat. Likaista peliä pelaava syyttäjää Ted Mintonia esittää Josh Lucas. McConaughey sekä Lucas ovat molemmat aloittaneet uransa samoihin aikoihin ja heitä onkin monesti verrattu toisiinsa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen elokuva jossa he näyttelevät yhdessä. Molemmat ovat tehneet joitakin romanttisen komedian päärooleja, joten on tietysti ilmiselvää, ettei kaksi tällaista alfaurosta mahdu kilpailemaan saman tytön sydämestä. Toista on kuitenkin oikeussalissa. On ollut osuva siirto pistää heidät vastakkain ottamaan toisistaan mittaa. Tämä kontrasti tuo elokuvalle mukavaa särmää.

Myös McConaugheyn ja Ryan Philippen toisiinsa peilaaminen tuo kontrastia tarinaan. William H. Macy tekee myös hienon roolin päähenkilön tutkivana apurina Frank Levininä ja heidän yhteistyö tuntuu uskottavalta ja toimivalta. Marisa Tomei näyttelee päähenkilön ex-vaimoa ja syyttäjää. Yksityiskohtia heidän suhteestaan ei kerrota, vaan ne jäävät arvailujen varaan. Heidän keskinäinen lämpönsä silti tuntuu olevan vielä jäljellä ja vanhan suolan janottavan, vaikka ammatillisesti ovatkin eri linjoilla. Näissä rooleissa ex-pariskunta tuntuu uskottavalta ja näyttelijöiden kemia toimivalta.

Elokuvan visuaalinen rosoisuus tuo myös särmää ja uskottavuutta. Mitään ei ole siloteltu, ei ryppyjä eikä edes Los Angelesia kun elokuva näyttää sellaisia puolia siitä, joita ei yleensä nähdä. Myös käsivaralla kuvaaminen tuo tietynlaista rosoa elokuvaan. Brad Furman on suhteellisen tuore ohjaajalupaus, joten ote tässä elokuvassa on varmasti myös sen vuoksi raikas ja tuore. Myös käsikirjoitus ja alkuperäinen Michael Connelyn idea tuntuvat hyviltä. Elokuva onnistuu yllättämään ja pitämään jännityksessä loppuun asti. Hyvin toimiva ja toteutettu kokonaisuus.

Äiti, kirjailija, liikenainen, vakooja

HELLA W * * *

2010 (Suomi)


Ohjaus: Juha Wuolijoki

Hella W on kuvaus virossa syntyneestä, suomen suurnaisesta ja vaikuttajasta Hella Wuolijoesta, joka oli myös  lahjakas politikko, näytelmäkirjailija ja liikenainen.  Hella W on mielenkiintoinen nainen ja onneksi hänestä on tehty nyt myös elokuva. Elokuva starttaa hänen avioeronsa ajoista ja luo silmäyksen liikenaisen haasteisiin, joita hänellä oli puualalla. Hella W -elokuvan punaisena lankana on toimet ja ajat jotka johtivat hänen maanpetossyytteeseensä ja vankilassaoloaikoihin. Toisena punaisena lankana tomii hänen laiminlyövä suhteensa tyttäreensä Vappuun. Tytär toimiikin elokuvan silminä ja korvina, minkä kautta päähenkilöä tarkastellaan.

Yksi elokuvan yhteistyökumppaneista on YLE, jonka pääjohtajana Hella Wuolijoki toimi vuosina 1944-1949 ja tämä myös näkyy lukuisina pätkinä vanhoista suomielokuvista, kun Hellan näytelmät mm. Niskavuoren naiset sekä Juurakon Hulda saivat elokuvafilmatisoinnin.

Elokuvan ohjaaja Juha Wuolijoki on Hellan ex-miehen veljen lapsenlapsi, joten hän on varmasti kuullut koko elämänsä ajan vauhdikkaita kertomuksia Hella Wuolijoesta. Elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen on kirjoittanut dramaturgi Outi Nyytäjä. Tuntuu, että pelkkä puolitoistatuntinen ei riittänyt saamaan vahvaa kokonaiskuvaa Hellasta, vaikka elokuva puskikin kiihkeästi eteenpäin, niin ettei katsojalle jäänyt aikaa hengähtää kuin vasta niissä loppupuolen kohtauksissa, jossa Hella viruu vankilassa peläten kuolemantuomiota maanpetoksesta. Materiaalia Hellasta olisi varmasti löytynyt jo tv-sarjaankin, joten on mielestäni kyllä perusteltua jättää joitakin aiheita käsittelemättä ja joitakin ihmissuhteita, motiiveja ja asioita  kokonaan pois. Elokuva kun keskittyy lähinnä kuvaamaan Hellan suhdetta vakoiluun sekä dramatisointiin hänen selvitymisestään näistä vaikeista ajoista.

Elokuvan nimiroolissa nähdään Tiina Weckström. Hänen tytärtään Vappu Tuomiojaa esittää Matleena Kuusniemi ja Hellaa vakoilusta syyttävää ja häntä jahtavaa etsivää esittää Hannu-Pekka Björkman. Muissa rooleissa nähdään mm. Antti Litja, Pirkka-Pekka Petelius, Maria Heiskanen sekä Svante Martin. Elokuvan roolivalinnat ovat hyvin onnistuneita ja eteenkin Tiina Weckström tekee vahvaa jälkeä Hellan roolissaan.

Elokuvan visuaalisuus on myös erinomaista. Tuntuu, että jokainen kuvakulma on mietitty tarkkaan ja elokuvan esteettinen mennyt maailma kerrassaan lumoavaa. Mielestäni siksi Hella W on hyvin poikkeuksellinen suomalainen elokuva.

Ja maailma pelastuu!! ... jälleen

MISSION IMPOSSIBLE 4 - GHOST PROTOCOL * *

2011 (USA, Yhdistyneet Arabiemiraatit)


Ohjaus: Brad Bird

Kremlissä räjähtää pommi ja mahdottomiin tehtäviin erikoisunut IMF:n agentti Ethan Hunt (Tom Cruise) saa syyt niskoilleen tästä terroristipommituksesta. Presidentti panee vireille "Ghost Protocolin" ja IMF suljetaan. Ethan Hunt apunaan agentit Jane Carter (Paula Patton) ja Benji Dunn (Simon Pegg) sekä jotain salaileva analyytikko William Brandt (Jeremy Renner) ryhtyy toimiin ydinsodan estämiseksi omin voimin. Toistensa lisäksi heillä on käytettävissään vain rajallinen määrä huipputeknologiaa.

Vastassaan Huntin joukoilla on Michael Nyqvistin esittämä ruotsaisterroristi Kurt Hendricks, jonka ykköskätyrinä häärää Samuli Edelmannin esittämä Wistrom.

Elokuva lähtee liikkelle huimasti ja alkumertreillä esitelty salamurhaajatar Sabine Moreau (Léa Seydoux) vaikuttaa kutkuttavan kiehtovalta pahikselta. Myös alun Ethan Huntin pelastusoperaatio vankilasta tuntuu hyvin lupaavalta. Alun toiminta ja huumori ovat myös purevia ja koko elokuva lupaa coolia jännitystä. Tähän ei kuitenkaan loppumetreillä ylletä, vaan pian Ghost Protocol kliseineen tuntuu jo puuduttavalta. 

Ghost Protocol sisältää sarjalleen uskollisia överitemppuja vieläpä potenssiin kymmenen. Ne ovat hyvin toteutettuja ja vielä kun tietää Cruisen Tompan itse stunttinsa tehneen, ei voi kuin ihastella. Eteenkin kohtaus, jossa Cruise roikkuu pilvenpiirtässä saa haukkomaan henkeä. Myös Cruisen ja Edelmannin takaa-ajokohtaus hiekkamyrskyssä on visuaalisestikin upeaa katsottavaa.

Jos kriteerisi hyväksi elokuvaksi ovat toiminta, erikoisefektit ja överitemput on Ghost Protocol sinun elokuvasi ja suosittelen sen katsomista. Mutta jos pelkkä takaa-ajokohtausten ja överitemppujen katseleminen ei riitä, ei Ghost Protocolia voi suositella. Elokuva juonellisesti tai tarinankerronnallisesti ei tuo mitään uutta vaan se tuntuu jo miljoonaan kertaan nähdyltä. Juoni on lisäksi vielä kovin simppeli eikä alun kiehtoviin lupauksiin pystytä vastaamaan.

Näyttelijäsuorituksista ei ole mielestäni paljoa mainitsemista. Samuli Edelmannin pahiksen roolista on pidetty kovaa hälyä Suomessa, mutta rooli jää yllättävän pieneksi. Vuorosanoja Edelmannilla toki on, vaikkakin niiden esittäminen on  toimintaelokuvalle tyypillisen ilmeetöntä. Pääpaino näyttelijäsuorituksissa onkin fyysisellä toiminnalla ja Samuli kyllä onnistuu siinä hyvin. Lahjakkaan Michael Nyqvistin käyttäminen tämän elokuvan pahiksena tuntuu tuhlaukselta, kun rooli ei ole kovin mehukas eikä edellytä kovin suuria lahjoja. Jeremy Renner tekee taas puolestaan yhden tämän elokuvan parhaimmista rooleista moniulotteisena analyytikkona.

Elokuvan ohjaajaksi Brad Bird on kyllä oiva valinta. Birdin aikaisemmat tuotokset ovat animaatioita ja tämä on hänen ensimmäinen elokuvansa oikeilla, elävillä näyttelijöillä. Brad Bird on varmasti tehnyt kaikkensa käsikirjoituksen huonoudesta riippumatta ja olisi varmasti yltänyt vieläkin korkeammalle, jos käsikirjoitus olisi ollut vähääkään parempi.

Päivä jolloin Julius Caesar murhattiin

VALLAN KÄÄNTÖPUOLI  (The Ides of March) * * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: George Clooney

Stephen Meyers (Ryan Gosling) on nuori ja lahjakas presidenttikampanjan kakkosmies. Meyers on idealisti ja uskoo, että kuvernööri Mike Morris (George Clooney) tulee muuttamaan politiikan ja maan suunnan parempaan. Toisen demokraattiehdokkaan kampanjapäällikkö Tom Duffy (Paul Giamatti) on myös huomannut Meyersin kyvyt ja ryhtyy kosiskelemaan häntä tiimiinsä. Tässä pelissä luottamus on kaiken A ja O ja sitä edellyttää oman tallin kampanjapäällikkö Paul Zara (Philip Seymor Hoffman) sekä tiivis yhteistyö New York Timesin reportteri Ida Horowiczin (Marisa Tomei) kanssa. Peli kuitenkin muuttuu kun päähenkilömme ajautuu suhteeseen nuoren Mollyn (Evan Rachel Wood) kanssa ja yhtäkkiä ollaan törmäyskurssilla oman tiimin kanssa eikä mikään ole enää pyhää.

Vallan kääntöpuoli on pienen budjetin elokuva. Se on kuvattu George Clooneyn kotikaupungissa Michiganin osavaltiossa ja pienenä knoppina mainittakoon, että elokuvan katukuvissa nähdään muutamia Clooneyn sukulaisia. George Clooney on kuitenkin sellainen elokuvien multitalentti ja mukavan miehen maineessa, että kaikki haluavat työskennellä hänen kanssaan ja ohjauksessaan jopa melkein ilmaiseksi. Ei siksi ole ollut vaikeaa haalia kasaan tällainen tähtikaarti kuin nyt tässä Vallan kääntöpuoli -elokuvassa.

Vallan kääntöpuoli on mukaelma Beau Willimonin Broadway-näytelmästä Farragut North. Elokuvan käsikirjoituksen näytelmästä ovat muokanneet Beau Willimonin kanssa George Clooney sekä Grant Heslov. Farragut North taas pohjautuu Beau Willimonin kokemuksiin presidenttivaalikampanjoista, joissa hän on työskennellyt vuodesta 2004 saakka.

Elokuvan käsikirjoitus sekä näyttelijäsuoritukset ovat parasta antia. Ryan Goslingia ei ole turhaan valittu pääosaan esittämään aluksi viatonta idealistia johon kyyninen poliittinen maailma jättää jälkensä. Gosling loistaa eikä jää vahvojen luonnenäyttelijöiden Philip Seymor Hoffmanin tai Paul Giamattin jalkoihin. Hienoa työtä tekee myös hieman tuntemattomampi lupaus Evan Rachel Wood, jonka lahjakkuutta myös George Clooney on ylistänyt vuolaasti.

Hyvin pienen mutta merkittävän sivuosaroolin tekee Jennifer Ehle (monille tuttu BBC:n sarjasta ylpeys ja ennakkoluulo) kuvernööri Morrisin vaimona. Hänen ja Clooneyn yhteinen kohtaus, jossa näytetään vain osia molempien kasvoista, on läpitunkevan tunteikas ja intiimi.

Hauskana yksityiskohtana on myös pakko mainita George Clooneyn tarve sirotella ohjaamiinsa elokuviin pieniä pätkiä jazz-musiikkia ja näin myös tässä elokuvassa.

Elokuvan englanninkielinen nimi The Ides of March tarkoittaa päivämäärää 15. maaliskuuta, mikä on yhdysvalloissa presidenttivaalien esivaalien päivä. Tuo päivä on myös päivämäärä, jolloin Julius Caesar murhattiin. Yhtymäkohtia Caesarin murhaan voikin löytää tästä elokuvasta. Vallan kääntöpuoli onkin tarina petoksesta, vallasta sekä hybriksestä. Myös shakespeareläisiä teemoja elämästä, kuolemasta ja sielusta voi helposti bongailla. Elokuvan yksi opetuksista lienee se, että mitä puhtoisemmalta politiikassa joku vaikuttaa, sitä enemmän luurankoja kaapeista löytyy.

Vallan kääntöpuoli on hienovarainen mutta myös raadollinen kuvaus USA:n politiikasta, jossa kukaan ei ole viaton. Elokuvan leikkaus on tehty huolella, niin ettei se ole liian tiivis paketti vaan tunteille sekä huomioille on annettu aikaa. Vallan kääntöpuolta on markkinoitu trillerinä, mutta sitä se ei kyllä mielestäni ole. Vaikka elokuva sisältääkin pieniä jännittäviä aineksia, suureen kliimaksiin ei kuitenkaan päästä. Vallan kääntöpuoli on poliittista draamaa parhaimmillaan, mutta silti tuntuu, että jokin jää puuttumaan. Jonnekin korkealle on kurotettu, mutta ei ihan ylletty. Mitä se on, on vaikea sanoa. Silti ehdottomasti katsomisen arvoinen ja ajatuksia herättävä elokuva.

"Kuole Paska" = (Ku)Olé Paska

KOTIRAUHA * * * 

2011 (Suomi)

Ohjaus: Aleksi Mäkelä

Elokuva perustuu Marko Leinon roomaaniin "Kotirauha".

Elokuvan alkukohtauksessa päähenkilö Sami Luoto (Samuli Edelmann) ajaa autolla Albinonin Adagion pauhatessa taustalla. Tummat hetket välkkyvät filminauhana mielessä kohti itsemurhaa, vastaan ajavaa rekkaa.

Sitten elokuva vie menneeseen, jossa katsojalle aletaan tarjoilla pala kerrallaan kokonaisuutta Samin mielenmaisemasta. Sami Luoto on nelikymppinen perheenisä, joka haluaa parasta perheelleen, vaimolleen Sarille (Katariina Kaitue) sekä tyttärelleen Annikalle (Kerli Kyllönen). Sami on jo kertaalleen tehnyt konkurssin, mutta haluaa silti jatkaa yrittämistä. Tällä kertaa hän haluaa rakentaa pientaloja ja sitten myydä niitä. Tämän lisäksi hän haluaa rakentaa perheelleen hulppean talon ja ostaa skootterin tyttärelleen. Mukana hääräämään astuu myös Sarin erikoinen veli, Jere (Kristo Salminen). Asiat johtavat toiseen ja pian alkaa tilanne ryöstäytyä täysin käsistä.

Kotirauha on realistinen kertomus yhden miehen syöksykierteestä. Päähenkilön tunteisiin on helppo samaistua ja Samuli Edelmann tulkitseekin vahvasti suomalaisen miehen kasvojen menettämisen pelkoa, tuskaa ja turhautumista. Ei ole yrittäjällä helppoa ja jos salailun linjoille lähdetään, niin vaatii se taas paljon lisää salailua ja valheita.

Elokuva  vilisee paljon tuttuja suomalaistähtiä: Aakke Kalliala, Santeri Kinnunen, Tommi Korpela, Aku Hirviniemi ja Petra Frey, muutamia mainitakseni. Aku Hirviniemen esittämä niljakas kiinteistönvälittäjä Koistinen oli yksi parhaista elokuvan sivuhahmoista.

Kotirauha elokuva lupasi paljon. Alkuasetelma oli värisyttävä, näyttelijät huippuja eikä juonessakaan ollut moittimista. Jossain mentiin kuitenkin vikaan, toteutus jäi puolitiehen ja paikoin elokuva tuntui puuduttavalta. Silti ihan kelpo suomalaispätkä.

Kunnon metallimättöä!

REAL STEEL * * * ½

2011 (USA, Intia)

Ohjaus: Shawn Levy

Elokuva pohjautuu Richard Mathesonin 1956 kirjoittamaan novelliin Steel. Vuonna 1954 Mathesonin kirjoittamasta, tummasävytteisemmästä Olen legenda -tieteisromaanista on tehty Will Smithin tähdittämä I am legend -elokuva.

Eletään lähitulevaisuudessa, vuodessa 2020 kun ihmisten tilalle nyrkkeilykehään on vaihdettu robotit. Charlie Kenton (Hugh Jackman) on entinen nyrkkeilijä, joka reissaa ympäri maata ohjaten robottiaan nyrkkelyotteluissa. Kovin hyvä business-pää ei Kentonilla ole ja velkojat ovat kaikenaikaa kintereillä. Charlie saa pian kuulla, että entinen tyttöystävä on kuollut ja heidän 11-vuotiaan poikansa, Maxin (Dakota Goyo) huoltajuus pitäisi ratkaista hänen ja pojan äidin varakkaan siskon välillä. Charlie haistaa rahan ja tekee diilin viettää pojan kanssa kesä.

Real Steel  on monipuolinen paketti lämmintä perhedraamaa, scifiä, toimintaa sekä metallista mättöä. Mikään kovin syvällinen tai monimutkainen sen juoni ei ole ja se sisältääkin joitakin ennalta-arvattavia aineksia, vaikka joitakin niistä on yritetty väistellä. Kaikki rakastavat altavastaajan voittoa ja elokuvan tunnelmaan ja riemuun on helppo eläytyä.

Charlien poikaa, Max Kentonia näyttelevä Dakota Goyo onkin nuoreen ikäänsä nähden jo varsinainen konkari. Rooli Real Steelissä on jo toinen saman vuoden iso elokuva, jossa hän on mukana. Tosin toinen rooli elokuvassa Thor, nuorena Thorina ei ollut kovin iso, mutta hieno lisä jo suhteellisen pitkään ansioluetteloon. Dakota Goyo tekee hyvin vahvaa ja varmaa työtä tunteellisista kohtauksista kunnon revittelyihin eläytyen, heittäytyen sekä tanssien. Hugh Jackmanin rooli on ihan perusvarmaa ja fyysistä, sellaista kun Jackmanilta on totuttu näkemään. Evangeline Lilly puolestaan täyttää kiintiönaisen paikkaa Charlien ystävänä, Bailey Talletina.

Elokuvan robottien huikeat taistelukohtaukset ovat kuitenkin parasta antia, kun pelti rytisee, kolisee ja osat sinkoilevat. Parasta on minusta myös se, ettei Real Steel tursua nyrkkeilyteemastaan huolimatta väkivaltaa, kun lyönnit ja iskut käydään robottien eikä ihmisten välillä. Real Steel on robottinen Rockytarina, joka onnistuu viihdyttämään ja on toteutettu huolella. Elokuvan nopea loppu ja kesken jäänet tarinat, saavat minut odottamaan jatko-osaa.

Hollywoodia ruotsalaisaksentein

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO * * *

2011 (USA, Ruotsi, Englanti, Saksa)

Ohjaus: David Fincher

The girl with the dragon tattoo on englanninkielinen filmatisointi Stieg Larsonin kolmiosaisen Millenium-dekkarisarjan ensimmäisestä osasta. Tästä on tehty myös ruotsalaiselokuva "Miehet, jotka vihaavat naisia".

Maineensa ryvettänyt toimittaja Mikael Blomkvist (Daniel Graig) ottaa vastaan ökyjohtaja Henrik Vangerin (Christopher Plummer) tarjouksen alkaa tutkia hänen 40 vuotta sitten kadonneen veljentytön selvittämättömäksi jäänyttä murhaa. Blomkvist saa avukseen häntä tutkineen erikoista elämää viettävän tietokonehakkerin Lisbeth Salanderin (Rooney Mara). Parivaljakon edetessä tutkimuksissa, paljastuu rikkaan teollisuussuvun tarkkaan varjellut, iljettävät salaisuudet. Mutta heidän henkensä myös tuntuu olevan uhattuna ja murhaajan heidän kintereillään.

Päätin jo ennen elokuvan katsomista, että yrittäisin katsoa sitä avoimin mielin vertaamatta sitä niin loistavasti toteutettuun ruotsalaisversioon. Päätös ei kuitenkaan auttanut, kun huomasin vertailevani elokuvia kaikenaikaa, enkä usko että siltä voisi välttyäkään mikäli on ruotsalaisfilmatisoinnin nähnyt.

Fincherin aikaisempiin sarjamurhaajakuvauksiin (Zodiac, Seven) nähden The girl with the dragon tattoo on melko hengetön luomus. Siinä ei ole samanlaista intensiteettiä, läsnäoloa ja painostavuutta. Fincher keskittyykin paljon selittämään asiayhteyksiä, näyttämään Rooney Maraa puoli- tai kokonaan alastomana sekä kuvaamaan päähenkilöiden keskinäisiä helliä tunteita. Paikoin nämä asiat tuntuvat irrallisilta sekä ristiriitaisilta hahmon persooniin sekä muuhun käyttäytymiseen nähden. Osaltaan elokuvan vahvimmat kohtaukset tuntuvat raakuuksineen melko latteilta, jos taas verrataan ruotsalaisversioon.

Daniel Graig tuntuu elokuvassa laskeutuneen meidän tavallisten kuolevaisten tasolle ja onkin virkistävää nähdä hänet tässä arkisessa toimittajan roolissaan ilman James Bondin väsymättömiä sekä yli-inhimillisiä selviytymis- tai taistelutaitoja. Graig tekee hyvää työtä ja on mielestäni parempi sekä vakuuttavampi kuin ruotsalaiskolleegansa Michael Nyqvist samaisessa roolissa.

Rooney Mara tekee myös parhaansa ja onkin onnistunut rakentamaan erilaisemman Lisbeth Salanderin kuin Noomi Rapacen vastaava hahmo. Mutta vaikka Mara antaakin kaikkensa, ei se silti onnistu yltämään Rapacen tasolle. En usko, että Hollywoodista edes löytyisi näyttelijätärtä, joka siihen pystyisi. Rapacen heittäytyminen sekä alkukantaisen voimakas elekieli kun on vertaansa vailla. Rooney Maran Lisbeth on kuitenkin androgyynimpi sekä haavoittuvaisemman oloinen. Nämä seikat ehkä ovat ristiriidassa hahmon ratkaisujen, tekojen sekä motiivien kanssa ja hahmo on siksi epäuskottava.

Fincherin The girl with the dragon tattoo on kuitenkin ihan kelpo jännäri Hollywood dekkariksi. Raakuuksia se kyllä sisältää, joten kovin herkille katsojille sitä ei voi suositella.

Kauhu ei pue Almodóvaria!

IHO JOSSA ELÄN (La piel que habito) * * ½

2011 (Espanja)

Ohjaus: Pedro Almodóvar

Huippu plastiikkagirurgi Robert Ledgard (Antonio Banderas) pitää kodissaan vankina ihonmyötäiseen sukkapukuun sonnistautunutta, salaperäistä kaunotarta (Elena Anaya). Edes hänen kodissaan työskentelevät henkilöt, mukaanlukien jopa Robertin lapsuudenkodissa työskennellyt kotiapulainen Marilia (Marisa Paredes) ei tiedä totuutta salaperäisestä naisesta. Marilian pojan ilmaantuminen laukaisee tapahtumasarjan, jossa menneisyys tulvii mieleen sekä nykyisyyteen.

Iho jossa elän on tuttua Almodóvaria mutta vielä suuremmalla kierteellä. Se repäisee auki verhon hänen naksahtaneeseen aikuisten satumaailmaansa jossa marssitetaan esiin hänen fiksaumansa seksiin, kummallisiin ihmisiin ja ihmissuhteisiin tirkistellen ihmisiä sekä heidän kieroutuneita ajatusmaailmoitaan sekä perversioitaan. Tietysti unohtamatta äitiä. Äidin läsnäolo näkyy jokaisessa Almodóvarin elokuvassa. Äidit hyväksyvät, rakastavat ehdoitta ja joskus myös haluavat tappaa puolustaakseen.

Iho jossa elän on kuitenkin erilainen Almodóvarin luomus. Se ei perustu hänen alkuperäiseen käsikirjoitukseensa, toisin kuin muut elokuvansa vaan tämä perustuu Thierry Jonquetin romaaniin Tarantula. Kerronnallisesti tämän myös huomaa kun elokuvassa palataan ajassa taaksepäin ja valotetaan pikkuhiljaa ihmisten välisiä suhteita sekä tapahtuneita asioita. Tämä taas ei ole tyypillistä Almodóvarille. Myös totutun huumorin tai mustan huumorin puuttuminen teki tästä hänelle epätyypillisen elokuvan.

Elokuvan suureksi plussaksi nostaisin näyttelijäsuoritukset. Banderasin sekä Anayan sähkö toimii ja jännitteet jopa non-verbaalisessa viestinnässä ovat käsinkosketeltavat.

Mikään hyvänmielen elokuva Iho jossa elän ei ole eikä sen jopa makaaberia kerrontaa voi pitää edes kovin viihdyttävänä. Sen tarkoituskin on tietysti herättää kysymyksiä oman identiteetin rakentumisesta sekä rakentamisesta, selviytymisestä ja kuinka oma keho ja iho ovat suurempia vankiloita kuin mitkään kahleet tai seinät. Silti sen jopa Almodóvarille absurdi juoni ei ole kyllin vakuuttavaa.

Elokuva on saanut vaikutteita mm. Hitchcockin Vertigosta sekä ranskalaisesta kauhuelokuvasta Les eyex sans visage (suom. silmät ilman kasvoja). Iho jossa elän onkin sekoitus tieteiselokuvaa, kauhua ja väkivaltaa kaikenlaisissa muodoissaan Almodóvarin friikkimaailmassa.

Vaikka tiedän monien hehkuttaneen tätä hullua ja surrealistista elokuvaa ennennäkemättömäksi tarinaksi vaikka millä ylisanoilla, minä näkisin tämän teoksen olevan Pedro Almodóvarin harha-askel enkä suosittelisi kuin vannoutuneille faneille. Toivon, että herra tästä tokenee ja tarjoilee vastedes minulle joitan ei niin kauhunsekaista viritelmää. Kiitos Pedro, mutta "I've had better".

"On monta tapaa kuolla, pahin niistä on jatkaa elämää"

THIS MUST BE THE PLACE * * * ½

2011 (Italia, Ranska, Irlanti)

Ohjaus: Paolo Sorrentino

Dublinissa vaimonsa (Frances McDormand) kanssa kahdestaan elävä, viisikymppinen, varakas ja entinen rockari Chayenne (Sean Penn) ei ole syyllisyyden takia esiintynyt tai edes soittanut kahteenkymmeneen vuoteen. Hän on masentunut mutta isän vakava sairaus saa Chayennen palaamaan New Yorkiin. Isä on kuitenkin ehtinyt kuolla ennenkuin Chayenne ehtii paikalle ja hänelle kerrotaan holokaustista selvinneen isän kokeneen nöyryytyksen Auschwitzin keskitysleirillä. Isä oli pakkomielteisesti suunnitellut kostoa läpi koko elämänsä. Juurensa uhohtanut Chayenne ei ole puhunut isänsä kanssa kolmeenkymmeneen vuoteen ja hän kokee tehtäväkseen jatkaa siitä mihin isänsä jäi. Kostoretken suunnitteleminen saa Chayennen lähtemään road tripille halki USA:n.

Minulle on aivan uusi nimi This must be the placen ohjaaja Paolo Sorrentino. Hän on tehnyt vain kotimaassaan, Italiassa lähinnä dokumentaarisia että lyhytelokuvia. Jotain uutta ja raikasta tässä elokuvassa onkin, vaikka osaltaan se tuo mieleen esim. Alexander Paynen tai Coenin veljesten elämänmakuiset sekä arjesta hauskuutta ammentavat draamat. Sellainen This must be the place -elokuva onkin. Arkisen hauska, lämmin ja koskettavakin kertomus.

Sean Penn tekee aivan loistavaa työtä tässä hyvin erilaisessa roolissaan. Chayennesta tulee väistämättäkin mieleen hidasliikkeinen ja huumeilla aivonsa sotkenut Ozzy Osbourne. Chayenne ei ole kuitenkaan vain pelkkä hasbeen -rocktähti. Hänessä on myös syvällinen puoli, jonka Sean Penn tuo vähäeleisesti esille.

This must be the place -nimi tulee David Byrnen kirjoittamasta, samannimisestä musiikkikappaleesta ja onkin hauska, pieni yksityiskohta, että Byrne tekee elokuvassa cameon Chayennen ystävänä.

This must be the place on katsomisen arvoinen, hellyyttävä ja ajatuksia herättävä kertomus. Elokuvan kerronta sekä näyttelijäsuoritukset eivät ole kovin nopeatempoisia, joten paikoin katsoja saattaa tuntea itsensä pitkästyneeksi. Mielestäni elokuvan kauneus on kuitenkin niissä hidastempoisissa hetkissä, joissa ei ole sanoja. On vain ilmeet, ajatukset ja ilmassa leijuva tunne. This must be the place onkin moderni mutta ajaton kertomus kasvusta sekä itsensä ja tunteidensa kohtaamisesta ja niiden käsittelemisestä.

Egojen ja päiden kolinaa

THE AVENGERS * * * * ½

2012 (USA)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Joss Whedon

The Avengers pohjautuu Marvel Comicsin Kostajat (eng. the Avengers) -sarjakuvaan. 

Asgardilainen Loki (Tom Hiddleston) kerää armeijaa alistaakseen ja tuhotakseen Maan, joten S.H.I.E.L.D. -agentti Nick Furylla (Samuel L. Jackson) ei ole muuta mahdollisuutta kuin koota Supersankarien joukko puolustamaan ihmisrotua. Supersankareiden joukkoon mahtuu Lokin velipuoli Thor (Chris Hemsworth), Rautamies Tony Stark (Robert Downey jr.), Kapteeni Amerikka Steve Rogers (Chris Evans), Hulk Bruce Banner (Mark Ruffalo), Mustaleski Natasha Romanoff (Scarlett Johansson) sekä Haukansilmä Clint Barton (Jeremy Renner). Muissa rooleissa nähdään tuttuja hahmoja Marvelin sarjakuvafilmatisoinneista: Gwyneth Paltrow Rautamiehen assistentti Pepper Pottsina, Clark Gregg agentti Phil Coulsonina, Stellan Skarsgård tohtori Selvigin roolissa sekä Paul Bettany Jarvisin äänenä.

Saumatonta ei kuitenkaan ole näiden Supersankarien yhteistyö, kun jokainen heistä on tottunut työskentelemään aikalailla itsenäisesti. Toisista on siis otettava mittaa eikä kolhuilta säästytä. Elokuvan yksi parhauksista onkin Supersankarien egojen ja voimien mittelöt.

Täytyy myöntää, että minulla oli pieni ennakkopelko siitä, ettei näin monta Supersankaria ja huippunäyttelijää mahtuisi yhteen elokuvaan ja että elokuva olisi täyttä sekamelskaa. Peloille ei kuitenkaan ollut aihetta vaan Joss Wheldon on loihtinut hyvin yhtenäisen elokuvan, jossa kullekin hahmolle annetaan riittävästi tilaa ja tarina etenee saumattomasti.  Elokuvan dialogi on myös hyvin rakennettua ja huumori on hauskaa, ironista, osuvaa ja sitä on runsaasti. Supersankarit tuovat myös mielenkiintoista kontrastia toisiinsa nähden esim. Kapteeni Amerikka tuntuu takakireältä nipottajalta hauskan ja nokkelan Rautamiehen rinnalla. Robert Downey juniorille onkin kirjoitettu kaikkein hauskimmat lohkaisut mikä sopiikin hänen poikamaisen karismaattiseen charmiinsa.

Tuntuu, ettei näyttelijäsuorituksissa ole lainkaan heikkoja lenkkejä ja että casting on tehty huolella ja harkiten. Mark Ruffalo on jo kolmas Hulk kymmenen vuoden sisään ja onnistuu kyllä loistavasti tunteitaan kontrolloivana Bruce Bannerina. Aivan erinomaisen ja karismaattisen roolisuorituksen tekee myös Tom Hiddleston Lokin roolissaan. Tuntuu, että sekä Loki että Hiddleston ovat kasvaneet kymmenen metriä Thor elokuvasta, vaikka sekin oli loistosuoritus. Tom Hiddleston säihkyy ovelana pahiksena tehden hyvin vahvaa, varmaa ja uskottavaa jälkeä tässä narsistisen ja egovammaisen jumalolennon roolissaan.

Elokuvan visuaalinen puoli ja toteutus on erinomaista. Ainoana pienenä miinuksena se, ettei 3D tuonut paljoa lisäelämyksiä kehiin, vain muutaman pienen yksityiskohdan, mutta paljon enemmän olisi voinut olla. Joten luulisin elokuvan toimivan aivan yhtä hyvin tavallisena 2D -kokemuksena.

Sarjakuvien ystäviä hellittiin myös pienillä yksityiskohdilla. Mm. Marvelin sarjakuvavelhon ja usean supersankarin luojan, Stan Leen saattaa bongata lopussa näytetyistä uutisklipeistä. Uutisklipeissä ja muualla elokuvassa näytetään muutaman sekunnin verran tarjoilijatarta, joka kiittelee Kapteeni Amerikkaa. Tarjoilijatarta esittää Ashley Johnson ja jäin miettimään miksi näinkin isoa tähteä on tarvittu vain muutaman sekunnin rooliin ja tulin siihen lopputulokseen, ettei vain Ashley olisi kaavailtu 2014 ensi-iltansa saavaan Captain America 2 -elokuvaan Steve Rogersin uudeksi sydänkäpyseksi. Mitään faktaa tälle havainnolle en kuitenkaan löytänyt. Myös elokuvan lopputekstien keskellä näytetään klippi, jossa raotetaan verhoa ilmeisesti Avengers -jatko-osalle. Tuossa klipissä esittäytyy nerokas superpahis Thanos, jota esittää Alexis Denisof. Ei siis kannata lopettaa elokuvaa vielä lopputekstien alkuun.

The Avengers on kaikinpuolin viihdyttävä kokonaisuus, joka ei petä edes sarjakuvan ystäviä. Elokuvan loputtua haluaisi nähdä vain lisää ja jäänkin innolla odottamaan kakkososaa kuten myös Ironmanin sekä Thorin tulevia jatko-osia.