"Sitä tylsyyttä katselin silmät kii"

VUONNA 85 * * 

2013 (Suomi)

Kieli: Suomi

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Timo Koivusalo ja Riku Suokas

Käsikirjoitus: Riku Suokas, Heikki Syrjä, Heikki Vihinen

Elokuva perustuu musikaaliin, joka on pyörinyt teatterilavoilla pitkään Tampereella ja on nähty myös Pyynikin kesäteatterissa.

80-lukulainen ja ajalleen klisemäisen tyypillinen Lokomon duunariporukka elää täysillä ja iloitsee elämästä. Palle (Mikko Nousiainen) ottaa lopputilin perustaakseen trendikkään ravintolan, jonka kehonrakennusta rakastavaa portsaria, Jyrki Boyta näyttelee Martti Syrjä. Elokuvan keskiössä nähdään Tommi Turmiola (Reino Nordin), joka rakastuu elämäniloiseen ja spontaaniin Karoliinaan (Malla Malmivaara), tiellä on vain tyttöystävä Ellu (Miina Maasola), joka on kylän kivikasvoisen poliisi Pepposen (Tapio Liinoja) tytär. Pepposen poika, Mauno (Topi Kohonen) on myös samaa kaveriporukkaa  ja hän haaveilee muusikon urasta ja ammentaa Karatekid -elokuvista pukeutumista myöden. Lokomon tiiviissä kaveriporukassa nähdään myös   Ruba (Jussi Lampi), Tapparan mies (Jari Salmi) ja iloinen juoppo Iso G (Heikki Silvennoinen). Suurimassa roolissa nähdään kuitenkin 80-luku.

Vaikka elokuva Vuonna 85 pohjautuu musikaaliin, se ei silti ole musikaali. Elokuvassa voi silti kuulla useita 80-luvun suomihittejä, vaikkakin elokuvan äänimaailma ihmetyttää. 99 % elokuvan kappaleista kuuluu tunkkaisen kumeana, ikäänkuin jostain peltipurkista. Tämä toimisi loistavana tehokeinona yhden tai kahden kappaleen osalta, mutta näin useissa kappaleissa tunkkainen ääni rupeaa tympimään. Kyseessä kun on kuitenkin musiikin varaan rakennettu elokuva. Ainoina poikkeuksina oli elokuvan Maunon eli Topi Kohosen esittämät kappaleet: Kitara taivas ja tähdet sekä Vuosi -85. Nämä toivat selvää plussaa elokuvalle.

Muutenkin Kohosen debyyttirooli oli virkistävää ja tuoretta katsottavaa. Elokuvan ehdotonta parhautta. Suurin osa rooleista taas ei sisältänyt mitään uutta, yllätyksellistä eikä mielenkiintoista. Suurin pettymys oli ehkä Reino Nordinin rooli, jonka hän veti läpi yhdellä ilmeellä kulmat kurtussa. Tapio Liinojan yksi-ilmeisyys ja vakavat kasvot taas eivät ärsyttäneet lainkaan, se kun sopi loistavasti kivikovan poliisimies Pepposen rooliin ja toi siihen sanatontakin komiikkaa. Myös Mikko Nousiaisen rooli hieman niljakkaana juppi Pallena toimi hyvin takatukkaa, muuta puvustusta ja komiikkaa myöden. Oli hauska nähdä Nousiainen tällaisessa, hieman erilaisessa roolissa.

Elokuvassa oli paljon potentiaalia mutta toteutus on valitettavan suurpiirteistä ja jäänyt puolitiehen. Olisi odottanut paljon enemmän, suhteessa jo siihen kuinka elokuvaa on mainostettu. Elokuvan värimaailma oli onnistuneimpia yksityiskohtia elokuvassa, mutta esim. puvustus olisi voinut ottaa enemmän irti älyttömästä 80-luvusta ja hieman revitellä. Suurimmat puutteet ovat kuitenkin käsikirjoituksen puoella. Päähenkilöiden soutaminen ja huopaaminen rupeaa ärsyttämään, hahmot tuntuvat toimivan ilman minkäänlaista järjellistä selitystä tai motiivia ja joka kulman takaa yllättävät väärinymmärrykset tylsistyttävät. Musikaalissa tämä olisi varmasti ihan ok, siihen kun kuuluu tietty yliampuvuus, mutta elokuvassa se ei oikein toimi. Elokuva on kaikenkaikkiaan pienoinen pettymys.

Kuusi laukausta, viisi uhria

JACK REACHER - TAPPAJAN JÄLJILLÄ (Jack Reacher)  * * * ½

2012 (USA)

Kieli: englanti 

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie Lee Childin 2005 julkaistusta romaanista Tappaja

Pittsburghissa mies ajaa parkkihalliin puiston ja joen läheisyydessä, lataa tarkkuuskiväärinsä, valitsee viisi uhria ja ampuu heidät. Sitten mies pakenee pakettiautollaan surmapaikaltaan. Pian löytyneet tarkat todisteet osoittavat USA:n armeijan entiseen tarkka-ampujaan James Barriin. Barrin luota löytyvät todisteet surmateosta ja Barr pidätetään. Hänelle tarjotaan kaksi vaihtoehtoa: kuolemantuomio tai elinkautinen vankeusrangaistus jos hän tunnustaa teon. Barr vaikenee mutta kirjoittaa: "Hakekaa Jack Reacher".

Jack Reacher (Tom Cruise) on entinen USA:n armeijan huippukoulutettu etsivä, jota on kuvailtu haamuksi, koska häntä ei voi jäljittää. Jack on aluksi vakuuttunut Barrin syyllisyydestä, mutta löytääkin pian pieniä palapelin palasia, jotka eivät sovi kokonaiskuvaan. Reacher aloittaa toiminnantäytteisen etsiväntyön Barrin puolustusasianajajan, Helen Rodinin (Rosamund Pike) kanssa.

Jack Reacher hahmona tuntuu hieman epätodellisen karikatyyrimäiseltä. Mutta jos tämän seikan yrittää unohtaa on hahmo melko mielenkiintoinen. Sherlock Holmsmainen nyanssien ymmärrys ja päättelykyky yhdistettynä ylivoimaisiin taistelutaitoihin, niistä on Jack Reacher tehty. Elokuva muistuttaa paikoin vanhoja salapoliisisarjoja ja tarjoaa mukavia käänteitä vaikka joitakin kliseitäkin on mahtunut joukkoon. Elokuva onnistuu kuitenkin yllättämään. Tarinan symppauspisteet eivät myöskään ole kovin herkästi jaossa, kun elokuvan uhri ei vaikutakaan niin puhtoiselta.

Tom Cruise on tehnyt viisaasti viimeaikoina elokuvauransa suhteen, kun hän on panostanut toimintaan. Fyysiset suoritukset sopivat hänelle hyvin, vaikkakin joka rooliin hän tuo omat, tutut maneerinsa. Plussaa myös siitä tiedosta, että Cruise on tehnyt itse kaikki omat autolla-ajostunttinsa. Pienessä sivuosaroolissa nähdään 82-vuotias Robert Duvall, hatunnoston  arvoinen suoritus. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että pari Cruise-Duvall on viimeksi nähty yhdessä elokuvassa Days of Thunder - Ukkosta radalla.

Jack Reacher -elokuva on enemmän kuin tavallinen toimintaelokuva, mutta mitään kovin elokuvahistoriaa mullistavaa tai kulttuurillista lisää se ei tuo pelikentälle, mutta ei aina tarvitse tuodakaan,

Katherine Heigl ja sadannes elokuva samassa roolissa

ONE FOR THE MONEY * * ½ 

2012 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Julie Anne Robinson 

Käsikirjoitus: Stacy Sherman, Karen Ray ja Liz Brixius 

Stephanie Plum (Katherine Heigl) on työtön ja korviaan myöten veloissaan. Raha houkuttelee hänet palkkionmetsästäjäksi ja edessä odottaa haaste napata kiinni  Jason O'Maran esittämä entinen poliisi, jota epäillään murhasta ja jonka kanssa Stephaniella on ollut sutinaa menneisyydessä.

Alkuasetelmat ja elokuvan ensimetrit tuovat vahvasti mieleen 2010 valmistuneen elokuvan: The Bounty Hunter (suomeksi Exän jäljillä), jota tähdittivät Gerard Butler sekä Jennifer Aniston. Ajattelinkin aluksi, että onkohan tämä sama elokuva mutta käännettynä vain sukupuoliroolit toisin päin. Alkuasetelman jälkeen kuitenkin elokuvan luonne muuttuu.

Elokuvaa on mainostettu romanttisena komediana ja sellaisena se alkaakin. Pian kuitenkin ruumiita alkaa tipahdella eri suunnista ja elokuvan kulku muuttuu toimintapainotteiseksi. Loppua kohden ei romantiikasta tai komediasta ole esillä nimeksikään.

One for the moneyn sankaritar tuntuu epäinhimilliseltä. Rahanahneus motiivina riskeerata oma elämä tuntuu päälleliimatun epärealistiselta, olisitko sinä valmis kuolemaan muutaman tonnin takia?? Monissa kohtauksissa sankaritar tuntuu uhkarohkean typerältä sekä luonnottoman kuolemattomalta.

Katherine Heigl ei tuo mitään kovin erikoista elokuvaan, Heiglin tähdittämiä romanttisia komedioita on 13 tusinassa ja aina roolit tuntuvat samanoloisilta. Rutiininomainen yllätyksettömyys hieman ärsyttää hänen suorituksissaan. Niin myös tässä. Irkkunäyttelijä Jason O'Mara tuntuu raikastavan tuoreelta kasvolta tässä elokuvassa, mies kun ei ole pahemmin elokuvarooleissa kasvojaan kuluttanut.  O'Maran näyttelijäntyössä on uskottavuutta (sikäli kun se tämäntyyppiselle elokuvalle on mahdollista) sekä mukavaa silmäkulmanpilkettä. Elokuvan hauskin hahmo on ehdottomasti Daniel Sunjatan esittämä Ranger, joka hallitsee aseet, kamppailulajit kuin mitkä tahansa muutkin eteen tulevat fyysiset haasteet.

One for the money on ihan ok, kevyttä ja tv-sarjamaista viihdettä, jos unohdetaan taiteelliset ja kulttuurilliset ambitiot. Se onnistuu yllättämään toiminnallisuudellaan ja varmasti se saa varmasti myös monet miehet seuraamaan elokuvaa. Elokuva sopii siis niin toiminnan kuin ihmissuhdehömpänkin ystäville. Kovaan romanttisten elokuvien nälkään tätä ei kannata kuitenkaan katsella, siinä jäisi nuolemaan vain näppejään. Mitään kovin syvällisiä teemoja se ei tarjoile eikä aiheuta minkäänlaisia pohdiskeluja elokuvan jälkeen, hyvä jos muistaa nähneensä koko elokuvan. Hieman jäi hajuton ja mauton jälkimaku.

Jännityksen mestari pyörisi haudassaan tylsyydestä

HITCHCOCK * * ½

2012 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 7

Ohjaus: Sacha Gervasi 

Käsikirjoitus: John J. McLaughlin Stephen Rebellon kirjasta

Elokuva Hitchcock perustuu tositapahtumiin ja Stephen Rebellon kirjaan Alfred Hitchcock and the making of Psycho. Elokuva siis keskittyy Psykon ohjaamisen ajankohtaan ja kuvaa herra ja rouva Hitchcockin dramaattista elämää elokuvan tekemisen aikaan. Nimiroolissa nähdään Anthony Hopkins, rouva Hitchcockia eli Alma Revillea näyttelee Helen Mirren. Pyskon pääosanesittäjien rooleissa nähdään Scarlett Johansson esittämässä Janet Leightä, James D'Arcy Anthony Perkinsin roolissa sekä Jessica Biel esittämässä Vera Milesia. Täytyypä vielä mainita, että oli hassua nähdä Ralph "Karatekid" Macchio pienenpienessä roolissa esittämässä Psykon käsikirjoittajaa, Joseph Stephanoa.

Elokuva Hitchcock ei ole täyttä faktaa vaikka se perustuukin tositapahtumiin. Keskiössä on kuvitteellinen kolmiodraama Hitchcockin pariskunnasta sekä eräästä käsikirjoittajasta. Kuvitteellisen lisädraaman tuominen elokuvaan ärsyttää jonkin verran. Materiaalia olisi riittänyt vaikka kuinka itse elokuvan valmistuksesta sekä Hitchcockin persoonasta. En ole lukenut Stephen Rebellon kirjaa, jonka pohjalta elokuvan käsikirjoitus on tehty, vaikkakin olen lukenut muutaman Hitchcockin elämänkerran sekä tutustunut erinäisiin haastatteluihin ja videomateriaaleihin Alfred Hitchcockin elämästä sekä persoonasta. Sen verran on siis Hitchcock-pohjaa, että elokuvan faktapuutteet tökkivät pahasti. Joitakin kuuluisia lausahduksia muiden elokuvien teosta on tuotu tähän Psykon kuvausvaiheisiin ja jotkin niistä jopa laitettu Alman suuhun.

Jos et jaksa lukea pikkuasioista nillittämistä, jätä välistä seuraavat neljä kappaletta ja siirry kirjoituksen loppuun! Seuraa siis pilkun hyväilyä ja pienenpieniä yksityiskohtia...

Elokuvassa Hitchcockin työskentely on tehty näyttämään suurpiirteiseltä roiskimiselta vaikka hän oli kuuluisa pikkutarkkuudestaan sekä suunnitelmallisuudestaan. Psykon kuuluisa suihkukohtauskin on saatu näyttämään impulssiiviselta tuohtumiselta, vaikka suihkukohtauksen kuvaussuunnittelusta on oikeasti vastannut huippugraafikko Saul Bass ja itse Hitchin tiedetään suunnitelleen tarkkaan suklaakastikkeen valumisen viemäriin, mustavalkoelokuvassa se nimittäin näytti aidommalta vereltä kuin mitkään punaiset väriaineet.

Tuohon suihkukohtaukseen liittyy myös muita pieniä yksityiskohtia, jotka eivät vastanneet elokuvan esitystä asiasta. Esim. kun tuota kohtausta näytettiin ensi-iltayleisölle, oli yleisö pidellyt korviaan. Bernard Hermannin nerokas sävellystyö kuulosti teräviltä veitseniskuilta ja se oli yleisölle aivan yhtä karmaisevaa ellei kamalampaa kuin itse veitseniskujen näyttäminen. Tässä elokuvassa niin ei tapahtunut... Ehkä turhaa pilkun hyväilyä ja nillitystä pikkuasiasta, mutta kun on kuitenkin kyseessä pilkuntarkan ohjaajan muotokuva, niin luulisi pilkkuasioiden olevan kunnossa.

Bernard Hermannista tuli mieleen, että olisi tietysti ollut mukava nähdä elokuva, jossa olisi kuvattu historian tunnetuin ohjaajan ja säveltäjän yhteistyö, nyt kun säveltäjänero vain näyttäytyy pikkuriikkisessä roolissa. Mutta ymmärrän kyllä, että elokuvan Hitchcock pääpaino on Alman ja Hitchin välisessä suhteessa. Elokuvasta tosin ei välity se tiivis parisuhde ja perhedynamiikka, josta on saanut niin monesta lähteestä lukea. Elokuvassa ei edes mainita kertaakaan pariskunnan tytärtä, joka nähtiin pienissä rooleissa isänsä elokuvassa ja mm. Psykossa, josta tämä elokuva kertoo. Kolmikon suhde oikeassa elämässä oli tiivis ja he tekivät kaiken yhdessä. Hitch oli hyvin perhekeskeinen mies, eikä edes elokuvat menneet perheen edelle.

Jotkut ovat tämän elokuvan nähtyään tuohtuneet siitä kuinka suuressa osassa Alman kuvattiin olleen Hitchcockin elokuvia suunnittelemassa. Totuus on, että Almalla on saattanut olla vieläkin suurempi rooli. Hän oli nerokas elokuvien leikkaaja ja käsikirjoittaja ja Hitchcock kunnoitti suuresti hänen mielipiteitään.

Helen Mirren tekee vahvan roolin Almana ja oikeastaan pelastaa koko elokuvan, kun Hopkins tuntuu jotenkin ylinäyttelevän pääroolissaan. Hopkinsin roolisuoritus tuntuu enemmän jonkun hupisarjan imitaatiosketsiltä eikä ohjaajaneron syvin olemus välity Hopkinsin kautta. Yksi positiivinen yllätys elokuvaan kyllä mahtui roolituksen osalta. James D'Arcy tavoitti hienosti herkän ja erikoisen Anthony Perkinsin olemuksen ja välitti syviä, rivienvälisiä ajatuksia miehen psyyken kiemuroista.

En ymmärrä miten tällä näyttelijäkaartilla ja mehukkaalla aiheella on saatu kokoon näin laiha yritelmä. Toki elokuva kannattaa katsoa jo silkasta mielenkiinnosta, mutta ei kannata odottaa mitään kovin ihmeellistä.

Totuus on tarua ihmeellisempää

ARGO ****½

2012 (USA)

Kieli: englanti, vähän persiaa

Ikäraja: 12

Ohjaus: Ben Affleck

Käsikirjoitus: Chris Terrio Tony Mendezin kirjan ja Joshuah Bearmanin lehtiartikkelin pohjalta.

4.11.1979 Iranin Tehranin USA:n suurlähetystössä kuohuu kun Iranin vallankumouslaiset valtaavat sen ottaen paikassa työskennelleet amerikkalaiset panttivangeikseen. Kuusi amerikkalaista pääsee pakenemaan Kanadan suurlähettilään (Victor Garber) luokse. Alkaa pohdinta miten paenneet saadaan takaisin kotiin ja hätiin kutsutaan pelastusoperaatioihin erikoistunut CIA-spesialisti Tony Mendez (Ben Affleck).

Paras idea mikä olisi toteutettavissa on rakentaa peiteoperaatio elokuvan varjolla ja apua saadaan Hollywood-ammattilaisilta Lester Siegeliltä (Alan Arkin) ja John Chambersilta (John Goodman). Peiteoperaation elokuvaksi valikoituu Argo-niminen scifi-seikkailu, jonka kuvamaisema sopisi täydellisesti Teheraniin kuvattavaksi. Pienetkin yksityiskohdat on osuttava nappiin ja elokuvaprojekti täytyy valmistella porsaanreijättömäksi. Samalla silmukka kiristyy kun vallankumoukselliset ovat selvittämässä puuttuvien suurlähetystön henkilöstön henkilöllisyyksiä.

Argo on tosipohjainen elokuva ja on mielenkiintoista kuinka tämäkin tarina on ollut vielä 80-luvulla salaista materiaalia ja nyt siitä on tehty elokuva meidän iloksemme. Minkäänlaista tylsyyttä tai pitkäveteisyyttä ei tähän elokuvaan liity vaan se tarjoaa jännitystä alkumetreiltä aina loppukliimaksiin saakka, vaikka lopputulos onkin jo selvillä ennen elokuvan katsomistakin.

Argo voitti parhaan elokuvan Oscarin, eikä syyttä, mutta olisihan mielellään sen parhaan ohjauksenkin pystin antanut Affleckille, joka on tehnyt aivan loistavaa työtä. Affleckin itsensä roolityöskentelykin on hienovaraisen uskottavaa. Tony Mendez vaikuttaa anti-Bondilta yrittäessään liikkua ja toimia mahdollisimman huomaamattomasti ja matalalla profiililla. Mutta se tekee elokuvasta entistäkin uskottavampaa.

Myös elokuvan puvustus ja lavastus tuovat aitoa retrotunnelmaa aina viimeiseen viiksikarvaan ja silmälasin sankaan asti. Tunnelma ja kuvat ovat selvästi aistittavissa.

Tämä poliittinen muilutusoperaatioelokuva on parasta trilleriä mitä on vähään aikaan tehty ainakaan tosipohjalta ja kyllä minun kynteni lyhenivät olemattomiksi tyngiksi tätä katsoessa. Suosittelen!