Bondin paluu juurilleen

SKYFALL * * * ½

2012 (USA, Iso-Britannia)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Sam Mendes

Tarina alkaa takaa-ajo kohtauksella, josta James Bond (Daniel Craig) saa osumaa ja kuolema näyttää väistämättömältä. Mutta eihän nollanollaseiskaa niin vähästä nitistetä ja jo pian löytyy Bond kaatamasta naisia sänkyynsä ja viinaa kiduksiinsa. Bond palaa kehäraakkina takaisin Englantiin, kun MI6 on uhattuna ja joku M:n (Judi Dench) menneisyydestä on palannut häntä vainoamaan. Lisäksi Bondin on estettävä peiteoperaatioissa toimivien agenttien todellisen henkilöllisyyden paljastavan listan julkistaminen ja punnittava lojaalisuutensa pomoaan kohtaan. Muissa rooleissa nähdään mm. Ralph Fiennes, Javier Bardem, Bérénice Marlohe, Albert Finney, Naomie Harris sekä Ben Whishaw esittämässä uutta Q:ta ja ruotsalainen Ola Rapace palkkatappajan roolissaan.

Bondin perusjuoni agenttilistoineen, tietokonehakkereineen, takaa-ajokohtauksineen ja pommeineen kuulostaa moneen kertaan nähdyltä 2000-luvun toimintaelokuvalta. Mutta siinä missä esim. Mission Impossible pistää temput ja vempeleet aina vain paremmaksi ja överimmäksi, tämä Bond pelkistää ja vetää temput minimiin. Vempeleitäkään Bond ei Q:lta saa, vaan pikemminkin muutaman itseironisen lohkaisun saattelemana 007 saa turvakseen vain aseen ja radiolähettimen.

Muutenkin Skyfall palauttaa mieleen nostalgisen James Bondin tuoden tarinaan hienovaraisesti myös tätä päivää. Skyfall on ensimmäinen Daniel Craigin tähdittämä James Bond elokuva, jossa esiintyy Miss Moneypenny sekä Q, vaikkakin Q on ensikertaa itse Bondia nuorempi. Myös legendaarinen Aston Martin DB5 on kaivettu naftaliinista, jolla Bond on huristellut ensi kertaa elokuvassa Kultasormi (1964). Nostalgisiin muisteloihin lienee syynä elokuvan juhlistama James Bondin 50-vuotistaival. Elokuvan alkukohtaus on kuvattu Istanbulissa, tehden kunniaa Bondin luojalle Ian Flemingille, jonka lempikaupunki Istanbul oli, vaikkakaan itse elokuva ei perustu Flemingin romaaneihin eikä novelleihin. Elokuvaa on kuvattu Istanbulin lisäksi myös Kiinassa, mutta siinä on silti ehkä eniten Englannissa ja Skotlannissa kuvattuja kohtauksia kuin missään aijemmassa Bond-filmatisoinnissa. 

Skyfallin kantavana teemana pohdiskellaan, mitkä asiat kaipaavat uudistuksia ja milloin luottaa vanhaan, hyväksi todettuun. Tämäkin sopii hyvin Bondin juhlavuoden teemaan. Vanhan ja uuden yhdistäminen onkin elokuvan vahvuuksia, se tekee tästä uudesta Bondista raikkaan mutta tutuista aineksista kootun salaatin. Skyfall esittelee tutun Bondin, mutta vie tarinan inhimillisemmälle tasolle paljastaen myös hieman asioita Bondin menneisyydestä. Elokuva on astetta mustempi 007-tarina sisältäen myös hyvin surullisia ja liikuttavia kohtauksia. Asiaan lienee osuutta elokuvan ohjaajalla, Oscar-palkitulla Sam Mendesillä, jonka aiempia tuotoksia ovat mm. American Beauty sekä Revolutionary Road. Elokuvan nimi: Skyfall pitää sisällään myös Bondin historiaan liittyvän salaisuuden, joka paljastetaan elokuvan loppupuolella.

Uusimman Bondin syvällisemmmästä ilmaisusta huolimatta, Skyfall pursuaa myös tuttuja räjähdyksiä, övereitä stuntteja ja takaa-ajokohtauksia. Ja näissä fyysisissä kohtauksissa Daniel Craig pärjää loistavasti. Craigin fyysisesti vahvannäköinen habitus tuo uskottavuutta sankariin ja Craigin Bond onkin aina ollut edeltäjiään realistisempi, sikäli kun se on mahdollista tälle fiktiiviselle agentille. Javier Bardem onnistui vangitsemaan huomion karismaattisen, espanjalaissyntyisen Silvan roolissaan. Myös kaunista Sévérinea näyttelevä Bérénice Marlohe varasti valokeilan ja kohtauksen aina kun häntä vain näytettiin, suhteellisen pienestä roolistaan huolimatta.

Skyfall on visuaalisesti hienosti toteutettua, laadukasta ja ehtaa Bond-kamaa. Se sortuu joihinkin Bond-elokuville tuttuihin puuduttavuuksiin ja absurdiuksiin, mutta tuo silti sarjan takaisin sille cooleuden planeetalle, josta Bond alkujaan aloitti.

Pesukarhun ja Korpin pakomatka

MOONRISE KINGDOM * * * * *

 

2012 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Wes Anderson

Eletään vuotta 1965. Partiolaispoika Sam (Jared Gilman) pakenee teltastaan kuin Tim Robbinsin hahmo elokuvassa: Rita Hayworth - Avain pakoon. Käynnistyy suuri etsintäpartio. Pian katoaa myös Bishopin perheen tytär, Suzy (Kara Hayward) ja näiden kahden nuoren välillä havaitaan yhteys. Käynnistyy vielä suurempi etsintäpartio kahden nuoren sopeutumattoman seikkaillessa kohti päämääräänsä. Bruce Willis nähdään poliisipäällikkö Sharpin roolissa, Edward Norton partion johtaja Wardin roolissa ja Bill Murray sekä Frances McDormand Syzy Bishopin vanhempina. Tilda Swinton esittää sivuosaroolissaan sossuntätiä ja Harvey Keitel partiolaisten ylintä päällikköä.

Ohjaaja Wes Anderson tunnetaan erikoisista, huumoripitoisista ja omanlaisensa maailman omaavista elokuvista. Sellainen on myös Moonrise Kingdom.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastasi Wes Anderson itse sekä Roman Coppola. Elokuvan juoni on seikkailullinen ja viihdyttävä. Kahden nuoren romanttinen suhde on kömpelön hellyyttävää ja hauskaa katsottavaa mutta elokuva kätkee taakseen syvällisiäkin teemoja mm. yhteenkuuluvaisuudesta, erilaisuudesta, perhesuhteista ja kiintymyksestä. Koko elokuva on Andersonin tyylisesti näytelty hyvin vähäilmeisesti ja tunteettoman oloisesti, mutta sisältäen silti enemmän tunnetta kuin monet muut draamaelokuvat yhteensä. Komiikastaan huolimatta elokuvan täyttää melankolinen yleissävy. Hallitun pinnan alla kuohuu sanomattomia teemoja ja katsoja voi itse tehdä niistä oman havaintonsa.

Moonrise Kingdom on visuaalisestikin aitoa 60-lukulaista aina vaatteista ja meikeistä aina kameran linssin taltioimaan kuvaan ja värimaailmaan saakka. Myös elokuvan grafiikka ja musiikki tuovat vahvasti vanhemmat elokuvat mieleen ja alun - nuoren henkilön opas orkesterimusiikkiin - kappale selostuksineen olivat nerokkaita nappivalintoja elokuvaan.

Elokuvan näyttelijävalinnat osuivat myös nappiin. Nuoret uudet lahjakkuudet Jared Gilman sekä Kara Hayward tekivät todella hienoa työtä ja ihmettelisin suuresti jos näistä nuorista ei enää mitään kuuluisi. Muutkin elokuvan lapsinäyttelijät olivat mainioita. Bill Murray on tehnyt Andersonin kanssa jo kuusi kokopitkää elokuvaa ja ohjaajan sekä luottonäyttelijän työskentely näyttää toimivan. Bill Murrayn huumori on Andersonin maailman kaltaista, vähäilmeetöntä sekä arkisen hauskaa. Oli myös virkistävää nähdä Bruce Willis tässä hyvin erilaisessa, tyhmänhölmön mutta lämpimän ja rakastettavan poliisin roolissaan. Myös oli ilo seurata Edward Nortonin työskentelyä sympaattisena khakipartion johtajana. Jännää tunnelmaa tarinaan toi Bob Balabanin esittämä kertoja, joka osin oli oikea hahmo ottamassa kontaktia muihin hahmoihin ja liittyen itse tarinaan, mutta toisaalta kertoja katsoi myös kameraan ja puhui elokuvayleisölle kuin tietäen kaiken olevan vain elokuvaa.

Yhtenä suurena vedenjakajana elokuvasta pitämiselle on varmastikin sen omintakeinen, musta huumori. Sen huumori on vaivattoman oloista, arkisista asioista pursuavaa hullunkurisuutta ja hauskuutta. Se herättää moninpuolin nostalgisia muistoja ja varmasti monille nousee mieleen lapsuuden ensirakkaus. Elokuva ei kuitenkaan vaivu nostalgiseen tuuditukseen vaan on hauskuudessaan hyvin itsetietoinen ja ironinen.  Moonrise Kingdom on ennenkaikkea raikas ja hellyyttävä hyvänmielen elokuva ja kestää varmasti useammankin katselukerran.

Who made who, who made you?

PROMETHEUS * * ½

2012 (USA, Englanti)

Ikäraja: 16

Ohjaus: Ridley Scott

Vuonna 2089 kaksi arkeologia Elisabeth Shaw (Noomi Rapace) ja Charlie Holloway (Logan Marshall-Green) löytää Scotlannista vanhoja luolamaalauksia, joissa toistuu tietty tähtikuvio. Tuo tähtikuvio toistuu myös monen muun, toisistaan riippumattomien kansojen ja kulttuurien taiteessa. Arkeologit ymmärtävän tämän tarkoittavan, että tähtikuviota voisi käyttää karttana halki universumin ja siten löytää ihmisten suunnittelijat. 

Biljonääri Peter Weylandin (Guy Pierce) yhtiö on antanut rahoituksen matkata arkeologien löydöksen tähtikuvion kuuhun ja on koonnut joukon tutkijoita tekemään havaintoja maan ulkopuolisesta elämänmuodosta. Tutkijat matkaavat avaruusalus Prometheuksen matkustuskapseleissa, joita valvoo androidi David (Michael Fassbender). Prometheus saapuu määränpäähänsä vuonna 2093 ja operaation johtaja Meredith Vickers (Charlize Theron) käynnistää tutkimuksen, mutta kieltää ottamasta kontaktia löydöksiin ilman hänen lupaansa.

Prometheus oli alunperin suunniteltu olemaan kertomus, mikä edeltäisi Alien-sarjan tapahtumia ja olisi kytköksissä siihen. Elokuvasta päätettiin kuitenkin tehdä täysin irrallinen kertomus, mutta viitteitä tuosta elokuvasarjasta on silti nähtävissä.

Elokuva Prometheus on massiivinen Sci-Fi -seikkailu. Sen visuaalinen maailma on toteutettu upeannäköisesti sekä uskottavan oloisesti. Ainoana pienenä miinuksena aivan elokuvankin alussa nähtävät ihmismaiset hahmot, joiden liikekieli näyttää enemmän tietokoneen animaatiolta kuin elävän olennon liikkeeltä. Joitakin muitakin pieniä audio-visuaalisia seikkoja otti silmään, mm. avaruusaluksen moottoreista kuului suihkukonemaista ääntä, kun pitäisi olla selvää, ettei avaruuden tyhjiössä kuulu ääniä lainkaan.

Elokuvan näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin. Erityisesti Noomi Rapacen työskentely oli huikeaa. Rapace on ehkä nykypäivän suurimpia näyttelijätär-lahjakkuuksia ja hänen heittäytymistään sekä vahvaa tunneilmaisua on ilo katsella. Myös Michael Fassbenderin työtä ilmeettömänä ja ihmisiä matkivana androidina oli kutkuttava seurata.

Prometheuksen heikkoudet olivatkin käsikirjoituksen puolella. Tarina tuntui hätäisesti kyhätyltä sekä pukkoilevalta. Ihmisten ja androidin motiivit olivat kateissa kun ne vaihtelivat mielipiteestä sekä teoista toiseen, eikä niillä näyttänyt olevan minkäänlaista maalaisjärkeä tai ymmärryskykyä. Elokuva tuntuikin enemmän visuaaliselta spektaakkelilta erikoistehostein kuin mielenkiintoiselta seikkailutarinalta. Elokuva sisälsi myös kliseisiä sekä absurdeja juonikuvioita, kun esim. miehistö oli herännyt kapseleistaan yli kahden vuoden unestaan määränpäässään ja heille selitetään miksi he ovat siellä ja mitä sitten tapahtuu. Miehistöstä kuuluu soraääniä ja vastaanhangoittelua. Eikö tätä keskustelua olisi käyty ennemminkin jo ennen matkalle lähtemistä? Ihminen suostuu lähtemään vaaralliselle seikkailulle avaruuteen ja nukkumaan kaksi vuotta elämästään ilman, että tietää mitä on tekemässä tai on suostuvainen matkan tarkoitukselle?

Elokuvan juoneen on lisätty myös joitakin uskonnollisia ja filosofisia pohdintoja, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, kliseisiltä ja jo moneenkertaan käytetyltä Hollywood-tematiikalta.

Prometheus nimenä viittaa kreikkalaiseen mytologiaan ja Prometheus nimiseen, jumalten esi-isään eli titaaniin, joka loi ihmiset. Ihmisten alkuperän selvittäminen olikin elokuvan tiedemiesten keskeinen tarkoitus ja tarinaan jäi niin paljon kysymyksiä auki, että varmasti Prometheuksesta tullaan näkemään vielä useampia jatko-osia.

"Ole ensimmäinen, ole fiksumpi tai huijaa!"

MARGIN CALL * * * * ½

2011 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus ja käsikirjoitus: J.C Chandor

Margin Call vie katsojansa vuoteen 2008 ja tapahtumiin, jotka edelsivät suurta taloudellista romahdusta. Wallstreetillä suuri finanssiyhtiö on irtisanonut joukon työntekijöitään. Irtisanottujen joukossa on riskinhallintayksikön pikkupomo Eric Dale (Stanely Tucci). Lähtiessään Eric antaa nuoremmalle analyytikolle, Peter Sullivanille (Zachary Quinto) muistitikun keskeneräisestä työstään ja pian Peterille alkaa hahmottua kulman takana häämöttävä ja varmasti lähestyvä katastrofi. Seuraavan 24 tunnin aikana löydös etenee aina ylimpään johtoon saakka ja ahneuden ylittäessä moraaliset arvot, johtoportaan pelurit turvaavat omia selustojaan. Rooleissa nähdään myös mm. Kevin Spacey, Jeremy Irons, Paul Bettany, Simon Baker, Demi Moore sekä Penn Badgley.

Margin Call on pienen budjetin independent elokuva. Sen budjetti oli vain noin 3,3 miljoonaa dollaria. Eli vain noin miljoonan enemmän kuin esim. suomalaisen Härmä elokuvan budjetti tai vain yhden kymmenesosan edellisen arvosteluni, Lemmenlomalla -elokuvan budjetista. Kolme milliä on siis äärimmäisen vähän Hollywoodmittakaavassa. Vieläpä kun elokuva oli saanut houkuteltua palkkalistoilleen joukon niin kovia ja nimekkäitä tähtiä. Kaiken lisäksi Margin Call on käsikirjoittaja/ohjaaja J.C Chandorin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö.

Margin Call ei ole pienestä budjetistaan ja riippumattomuudestaan isoihin elokuvayhtiöihin johtuen saanut taakseen isoa markkinointikoneistoa eikä sitä ole mainostettu joka kadun kulmassa, ehkäpä siksi se on saattanut jäädä monilta huomaamatta. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että Margin Call on ehkä yksi vuoden tärkeimmistä elokuvista. Juuri sen ajanhermolla oleva tarina on varmasti saanut aikaan sen, että niin moni nimekäs tähti halusi lähteä mukaan tekemään tätä elokuvaa, että sen sanoma tulisi kuulluksi.

Intensiivinen näyttelijätyöskentely, sanoma ja tunnelma luovat elokuvan uskottavaksi paketiksi. Se on tunnelmaltaan kuin aamuyöntunteina matkustava linja-auto. Se lähtee liikkeelle verkkaisesti seesteisen himmeistä tunnelmista ja pian herättää katsojan mielenkiinnon pitäen varmassa otteessaan aina elokuvan loppuun saakka. Jonkin verran katsoja otetaan huomioon ja väännetään rautalangasta finanssimaailman koukeroita, mutta vastapainoksi saa katsojakin tehdä aivotyötä ja pinnistellä mukana juonenkulussa.

Margin Call on rohkea ja autenttinen kuvaus nykyisen länsimaisen yhteiskunnan heikoista rakenteista. Se sai yhden Oscarehdokkuuden parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, mutta olisi ansainnut paljon enemmän.

Uutta virtaa kulahtaneeseen parisuhteeseen

LEMMENLOMALLA (Hope Springs) * * * 

 

2012 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: S

Ohjaus: David Frankel

Kay (Meryl Streep) ja Arnold (Tommy Lee Jones) ovat olleet naimisissa 31 vuotta. Pariskunta vaikuttaa kuitenkin enemmän kämppiksiltä kuin avioparilta. He nukkuvat eri huoneissa, tuskin keskustelevat tai koskevat toisiinsa päivän aikana ja muutenkin päivät toistavat tuttua, rutiininomaista kaavaa. Kay haluaa muutosta ja sellaisen avioliiton kuin heillä oli joskus aikaisemmin ja hän päättää viedä itsensä ja miehensä pariterapialomalle. Asiat saavat kuitenkin mutkia matkaan jo heti aluksi, koska Arnold haraa vastaan ja hänestä ajatus terapiasta tuntuu humpuukilta. Pariterapeutti, Dr. Feld, (Steve Carell) yrittää tehdä kaikkensa auttaakseen paria, mutta ensin parin pitäisi haluta apua ja muutosta.

Ohjaaja David Frankel ei ole konkari jos on kyse pitkistä elokuvista. Hän on ohjannut paljon sarjoja sekä lyhytelokuvia ja muutaman kokopitkän elokuvan: Paholainen Pukeutuu Pradaan, Marley & Me sekä Jack Blackin, Owen Wilsonin ja Steve Martinin tähdittämän, vuonna 2011 tuotetun komedian The Big Year. Frankelille näyttää olevan ominaista tehdä elokuvaa aivan tavallisista ihmisistä kohtaamassa erilaisia haasteita elämässään. Tällainen elokuva on myös Lemmenlomalla. Lemmenlomalla on arkinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä kuvaus vanhemman pariskunnan liitosta, jollaisia varmasti löytyy rutkasti muitakin.

Tommy Lee Jones on tehnyt paljon erilaisia rooleja, mutta suurimmaksi osaksi hän on näytellyt sitkeää, kovaksi keitettyä miestä, jota ei hetkauta eikä pelota vastaan kävelevät ongelmat. Periaatteessa rooli on myös tässä samanlainen, mutta ympäristö on arkisen lempeä. Kuin olisi näytetty Agentti K:n tai Takaa-ajetusta tutun etsivä Gerardin perhe-elämää vaimonsa kanssa. Tommy Lee Jones näyttelee yrmynaamaista kirjanpitäjää, joka ei vanhemmalle miehelle ominaisesti halua kohdata itsensä eikä vaimonsa tunteita. Meryl Streep on yleensä nähty vahvojen naisten rooleissa. Oli siksi erikoista nähdä hänet tässä hyvinkin hauraan, haavoittuvaisen ja miestään miellyttävän vaimon roolissa. Pääparin kemia on hyvin toimivaa ja he tuntuvat oikeasti vanhalta avioparilta. Elokuvassa näytettiin paljon parin intiimiä koskettelua ja lähestymisyrityksiä ja paikoin kohtaukset tuntuivat vaivaannuttavilta, kuin olisi tirkistellyt salaa jonkun kodin ikkunasta. Pääparin työskentely onkin elokuvan parasta antia ja ilman heitä tarina tuskin jaksaisi kantaa kovinkaan pitkälle.

Steve Carell tekee myös kovin erilaisen roolin. Carell on roolihahmossaan lempeä, sympaattinen ja aidosti välittävän tuntuinen. Yhtään kertaa Carell ei yritä esittää hauskaa miestä eikä mopo lähde lapasesta, kuten oikeastaan kaikissa muissa hänen rooleissaan.

Elokuvan musiikki toi myös vahvaa tunnelmaa elokuvaan. Eteenkin voimakkaasti soiva Annie Lennoxin Why sekä Lenny Kravizin This Ain't Over 'Til It's Over tehostivat elokuvan kohtausten tunnelatausta.

Ei tule kovin montaa elokuvaa mieleen, jossa keskitytään vanhemman pariskunnan haasteisiin sekä intiimiin elämään. Lemmenlomalla on kuin lämmin kosketus kuulaan kylmänä syyspäivänä. Se ei tarjoile suurempia yllätyksiä mutta herättää ajatuksia ja liikuttaa sekä osaa myös naurattaa katsojaa. Se varmasti puhuttelee enemmän hieman vanhempia, pitkän parisuhteen ja elämänkokemuksen omaavia ihmisiä.

Parran alla lymyilevä epäsovinnaisuuden lähettiläs ja tiedemies

DIKTAATTORI (The Dictator) * * ½

2012 (USA)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Larry Charles

Sacha Baron Cohen näyttelee kuvitteellisen Lähi-idässä sijaitsevan Wadiyan julmaa, rasistista ja sovinistista diktaattoria, Aladeenea. Aladeen sekä hänen oikeana kätenään toimiva setänsä Tamir (Ben Kingsley) lähtevät delegaatioineen kohti Amerikan Yhdysvaltoja puhumaan YK:n päämajassa ydinasekiistan vuoksi. Pian kuitenkin Aladeen joutuu kidnapatuksi ja hänelle selviää suuri vallananastusyritys. Aladeen tutustuu ihmisoikeusaktivisti Zoeyyn (Anna Faris), jonka yhteyksiä mies yrittää häikäilemättömästi käyttää hyväkseen päästäkseen takaisin vallankahvaan.

Diktaattorin on ohjannut sama mies, Larry Charles kuin myös Borat ja Brüno elokuvat, joita myös Sacha Baron Cohen tähditti ja käsikirjoitti. Diktaattori on näiden puuhamiesten tyyliin täynnä epäsovinnaista, kipeää huumoria irvaillen samalla yhteiskunnan epäkohdille. Eli siis alapää-, kakka- ja tissijutuilla kuorrutettua yhteiskuntakritiikkiä.

Diktaattori ei kuitenkaan tukeudu piilokameraan kuten edelliset elokuvat, mutta jäljessä on silti samanlaista improvisaation tuntua. Paikoin elokuva tuntuu kakkosluokan komedialta joidenkin absurdien kohtausten ja juuri noiden yllämainittujen alapääjuttujen takia. Huumori on roisia, räävitöntä sekä poliittisesti epäkorrektia, kuten Sacha Baron Cohenin tyyliin sopii. Cohen on ominut maneereita katselemalla diktaattoreita, mm. Fidel Castron ojentuneen ja osoittelevan etusormen. Suurimman innoituksen hahmoonsa Cohen sai kuitenkin Muammar Gaddafista, joka Cohenin mielestä pukeutui kuin 65-vuotias nainen ja piti lähellään 30 naisesta koostuvaa "neitsytarmeijaa".

Diktaattori osoittaa menneiden ja joidenkin nykyistenkin diktaattorien koomisuuden, sekä näyttää miten lähellä amerikkalainenkin yhteiskunta on sitä samaa epäoikeudenmukaista diktaattorien ylläpitämää yhteiskuntajärjestelmää, vaikka se niin kovin todistelee taistelevansa sellaisia ihanteita vastaan. Elokuvan yhteiskuntakriittiset oivallukset ovat osuvia ja se näyttää hienosti länsimaisen yhteiskunnan paradoksaalisuuden.

Sacha Baron Cohen kaikessa epäkorrektiudessaan ei kuitenkaan naureskele esim. muslimien uskonkappaleille vaan ennemminkin muslimivastaisuudelle sekä rasismille. Cohen on itse juutalainen, joten monissa hänen elokuvissaan vitsit osuvat itseironisesti juutalaisuuteen taikka länsimaiseen kaksinaismoralismiin ja hän lähestyy aiheita, joita länsimaissa pidetään tabuina.

Elokuvan musiikki tuo myös hauskaa twistiä ruutuun, kun esim. R.E.M yhtyeen "everybody hurts" on saanut arabinkieliset sanat ja otteen. Elokuvan musiikista vastasi Sachan isoveli Erran Baron Cohen.

Elokuvan yleisilme on hieman vasemmalla kädellä hutaistun oloinen. Aihe on mehukas ja tuntuu, että siitä olisi saanut tuotettua onnistuneemmankin tekeleen. Alapäävitsien määrää olisi voinut hyvinkin karsia, aiheeseen nähden ne kun tuntuivat päälleliimatuilta sekä tarpeettomilta, ja keskittyä enemmän satiiriin, hahmoihin sekä yhteiskuntakritiikkiin.

Mielenkiinnolla odotan Sacha Baron Cohenin vakavamman puolen vilauttelua tulevassa elokuvassa Les Miserables sekä tekeillä olevaa Freddie Mercuryn henkilökuvaa.