Scarlett Johansson ryhtyy niin älykkääksi, että heittää aivot narikkaan

LUCY * ½ 

2014 (Ranska) 

Kieli: englanti, ranska, korea 

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Luc Besson 

Käsikirjoitus: Luc Besson 

Lucy (Scarlett Johansson) sekaantuu hämäriin busineksiin ja joutuu keskelle uuden huumeen salakuljetusoperaatiota. Iso määrä huumetta joutuu hänen elimistöönsä, ja hänen aivokapasiteettinsa alkaa kasvaa huimiin lukemiin. Samalla mielessä siintää kosto hämärämiehille sekä yhteydenotto aivojen kapasiteettia tutkivaan professori Normaniin (Morgan Freeman), joka auttaa Lucya ymmärtämään kehossaan tapahtuvaa muutosta.

Luc Bessonilta ja Lucylta odotin paljon. Traileri on mielenkiintoinen ja vauhdikas ja Bessonin naishahmot ovat aina olleet vahvuuksissaan mielenkiintoisia. Mainittakoon, että herran ohaustyö Fifth Element on yksi lempielokuvistani.

Odotukset eivät kuitenkaan vastanneet todellisuutta. Lucy on ehdottomasti huonoin elokuva, jonka olen nähnyt pitkiin aikoihin. Besson on selkeästi tehnyt ohjaustaan mielessään 2001 avaruusseikkailu pienin simpanssiviittein ja tulipa mieleeni myös Terrence Malickin Tree of Lifekin. Välillä katsojalle välitetään kuvia loukkuun joutuvasta hiirestä sekä kissapedoista uhriaan vaanimassa. Nuo kuvat on mielestäni turhaa alleviivaamista ja katsojan aliarvioimista.

Elokuva myös yrittää olla älykäs ja filosofinen epäonnistuen siinä täysin. Absurdius ja muka-älykkyys huvittaa paikoin ja tulee väkisinkin mieleen, ettei tätä elokuvaa ole voitu tehdä tosissaan. Huumori tuntuu kuitenkin tahattomalta. Siinä missä Fifth element onnistui olemaan älykäs, hauska, satiirinen parodia tieteiselokuvista on Lucy vain laimea yritys. Ajatus siitä, että aivokapasiteetin kasvaessa katoaisi inhimillisyys on vielä hyvä lähtökohta mutta aivan pöljää olisi ajatella, että silloin muuttuisi viattomia ihmisiä surutta lahtaavaksi pökkelöksi ja aivokääpiöksi. Samoin ajatus, että muistat lapsuutesi syntymästäsi lähtien, tunnet aineenvaihduntasi ja veren virtaamisen suonissa tuntuu vielä ihan selitettävältä ja hauskalta, mutta kun aivokapasiteetin kasvamiseen yhdistyy kyvyt hallita magneettikenttiä, sähköä, toisten ihmisten sähkölaitteita ja luonnonvoimia alkaa taas naurattaa... ja itkettää.

Mitään hyvää sanottavaa ei löydy näyttelijätyöskentelystäkään. Lucy on ehdottomasti Scarlett Johanssonin huonoin roolityö ikinä. Alkupuoli vielä menetteli, mutta loppu on puuduttavaa tuskaa. Lähes samalla aivoton-ilmeellä mennään koko loppupuolisko muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja nekin tuntuvat laskelmoidun pökkelöiltä. Morgan Freeman vetää taas puolestaan sellaisen Morgan Freeman roolin, että voisi samantien näytellä tusinassa muussa Morgan Freeman elokuvassa eikä kukaan huomaisi eroa. Freemanin roolikin on lähinnä tuotu vain selittämään Lucyn tekosia ja selityksetkin tuntuvat pöljimmiltä ikinä.

Yhteenvetona Lucystä voisi sanoa, alkupuoli on mielenkiintoisin mutta sekin lopahtaa pian loputtomaan lahtaamiseen ja väkivallalla mässäilyyn. Keskikohta on puuduttavinta ikinä ja loppu varmasti olisi huippua ja ihmeellistä jos olisi huumehallusinatioissa, mutta muuten pelkkää vaivaannuttavaa sekopäisyyttä.


Mutta jos en ole mielestäsi vaan tajunnu tai olet muuten eri mieltä, kommentoi vapaasti!

10 kertaan nähdyt alapääsketsit

VARASTO * ½

2011 (Suomi)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Taru Mäkelä

Varasto perustuu Arto Salmisen samannimseen romaaniin. Käsikirjoituksen elokuvaan on tehnyt Veli-Pekka Hänninen.

Varasto kertoo maalikaupan varastosta jossa häärivät Rousku (Kari-Pekka Toivonen), hänen työkaverinsa Raninen (Aku Hirvniemi), jota ei ole älynlahjoilla siunattu sekä Karita (Minttu Mustakallio), joka kelpaa kyllä sinkkuelämästä nauttivan Rouskun sänkyyn, muttei elämänkumppaniksi. Karitalla on kuitenkin suunnitelmansa Rouskun jallittamiseksi.

Sivurooleissa nähdään myös Vesa-Matti Loiri, Hannele Lauri, Juha Muje, Vesa Vierikko, Esko Salminen ja Jope Ruonansuu.

Elokuvaa on mainostettu kaunistelemattomaksi duunarikomediaksi. Ja sitä se onkin, pitäen tarinan keskiössä Kari-Pekka Toivosen esittämää Rouskua ja hänen kasvuaan ihmisenä. Elokuva rakentaa hahmoistaan stereotypiset karikatyyrit ja yrittää pitää kiinni näistä mielikuvista ilman yllätyksiä. Tämä tekee Varastosta melko tylsän katsottavan.

Myöskään pääosan esittäjät Mustakallio ja Toivonen, eivät tuo mitään uutta tarinaan vaan vetävät roolit samalla rutiinilla kuin minkä tahansa muun sketsin. Jos siis olet nähnyt yhden sketsin tai hahmon, tuntuu Varasto enemmän kuin tutulta. Mustakallio ja Toivonen ovat esittäneet pääosia jo kourallisessa suomalaisia elokuvia ja Varaston riskittömyys asettaa nämä näyttelijät pääosiin ihmetyttää. Elokuvan vahvuus on ehdottomasti raikkaat sivuosahahmot. Mielellään olisi nähnyt enemmänkin Karitan äitiä ja hänen miesystäväänsä esittävien Hannele Laurin sekä Vesku Loirin roolityöskentelyä. Hahmot kun olivat hyvin herkullisia kuvauksia tavallisista mutta myös tavallaan surullisista ihmisistä. Myös Putouksessa loistanutta Aku Hirviniemeä on näkynyt harvoin pitkissä elokuvissa ja Varasto olisi tuntunut jo kovinkin paljon tuoreemmalta jos esim. Hirviniemi olisikin esittänyt Toivosen roolia.

Myös elokuvan pelkästästään seksin ja alapääjuttujen seuduilla pyörivät vitsit ja juoni rupeaa puuduttamaan eikä tunnu enää edes hauskalta. Paljon myös ihmetyttää Varaston saamat positiiviset arvostelut ja huikeat katsojaluvut. Toivottavasti tämä ei ole suomalaisen elokuvan tuleva suunta. 

Parempia suomalaiselokuvia odotellessa...

Sietämätöntä urpoilua

PIENISSÄ HÄISSÄ (You may not kiss the bride)*

 

2011 (USA)

Ohjaus: Bob Hedden

Bryan Lighthouse (Dave Annable) valokuvaa työkseen ihmisten rakkaita lemmikkejä älyttömissä rooliasuissa. Häntä avustaa hieman kajahtanut assistentti Tonya (Mena Suvari), joka yrittää tehdä kaikkensa vampatakseen Bryanin. Erään kerran valokuvaamoon sattuu kroatialaisen mafiapomo Nikitinin vaimo, jonka kissa ottaa pahasti osumaa valokuvattavalta isolta koiralta. Mafiapomo (Ken Davitian) pakottaa Bryanin hyvittämään tekonsa menemällä kulissiavioliittoon tyttärensä Mashan (Katherine McPhee) kanssa, jottei tätä karkotettaisi maasta. Häät vietetään ja pari lähtee häämatkalle Hawaijin saarille, jossa morsian kidnapataan ja Bryan lähtee pelastamaan morsiotaan yhteistyössä paikallisen tarjoilijattaren, Lanin (Tia Carrere) sekä tämän erikoisen serkkunsa, Erneston (Rob Schneider) kanssa.

Bryan Lighthousen puhelimitse neuvoja antavaa äitiä esittää Kathy Bates.

Elokuva lähtee liikkeelle hyvin köykäisesti, koko juonen kaikkine mutkineen saattaa haistaa jo alkumetreillä. Juoni stereotyyppisine hahmoineen tuntuu jo niin moneen kertaan nähdyltä, että väsymys sekä puutuminen uhkaa joka nurkan takaa niin että täytyy kovasti tehdä töitä jaksaakseen katsoa elokuvan loppuun asti.

Mitään hyvää sanottavaa en löytänyt myöskään näyttelijäsuorituksista. Näyttelijätyöskentely oli tällaiselle sekoilukomedialle tyypillisen ylinäyteltyä. Ainoa hauskuus minusta oli että Rob Schneider näytti Erneston hahmossaan aivan Kari Salmelaiselta.

Puutteita löytyy myös kuvauksesta, editoinnista ja muista visuaalisista seikoista. Maisemat Hawaijilla ovat upeita, mutta visuaalisesti Pienissä häissä näytti enemmän halvasti tuotetulta tv-sarjalta kuin elokuvalta.

Pienissä häissä on väkisin väännettyä mukahauskaa, jota ei voi suositella edes kohelluskomedian ystäville. Sama kuin heittäisi muutamat eurot katukivetykselle ja katselisi ohi ajavia autoja kuin jos ajattelisi maksaa tämän elokuvan katsomisesta. Hukkaan menee myös aika jonka ajattelisi käyttävänsä tämän elokuvan parissa, miellyttävämmältä tuntuu mikä tahansa muu itsekidutuksen muoto. 

Kolmio- tai oikeastaan kuusiodraamaa pahimmillaan

RAKKAUS LAINASSA (Something borrowed) * ½

2011 (USA)


Ohjaus: Luke Greenfield

Elokuva pohjautuu Emily Giffinin romaaniin "Rakkaus lainassa".

Rachelin (Ginnifer Goodwin) paras ystävätär Darcy (Kate Hudson) on järjestänyt hänelle juhlat, joilla on kohtalokkaat seuraukset. Darcy nimittäin seukkailee Rachelin vanhan kouluajan ihastuksen Dexin (Colin Egglesfield) kanssa ja juhlissa vanhat ihastusjutut tulevat julki ja Rachel sekä Dex päätyvät viettämään yhdessä iltaa ja hässimään. Samaan aikaan Darcy valmistelee hänen jä Dexin häitä sekä yrittää saada Rachelia sekä Dexin parasta ystävää Marcusta (Steve Howey) yhteen, Rachelin parhaan ystävän, Ethanin (John Krasinski) antaessa neuvoja hänelle samalla kun väistelee Darcyn ystävän Clairen (Ashley Williams) lähentely-yrityksiä. Suhdesotku on siis valmis.

Rakkaus lainassa elokuva on romanttinen komedia ilman varsinaista romantiikkaa tai komediaa. Se ratsastaa pitkäveteisesti stereotypioilla, niin että tarina rupeaa jo tympimään. Tämän tyyppisissä elokuvissa on petos aina perusteltu, niin että katsoja voi julmasta teosta huolimatta samaistua päähenkilöihin ja tuntea heidän tekevän oikein. Niin myös tässä. Kate Hudsonin esittämä Darcy on tehty niin vastenmielisen ärsyttäväksi hahmoksi, ettei hänelle toivokaan mitään hyvää. Näin voisi hyvin siis tuudittua siihen, että hänen kumppaninsa sekä parhaan ystävän teko olisi oikein. Näin ei kuitenkaan ole tosielämässä, joten elokuvan juoni ei siinäkään suhteessa tunnu kovin realistiselta.

Ginnifer Goodwin Rachelina tekee juuri sellaista perusroolia, jota on totuttukin näkemään hänen muista kepeistä romanttisista komedioistaan. Tässä vain Rachelin marttyyrinrooli sekä Colin Egglesfieldin esittämä jahkaaja Dex, saavat katsojan nyhtämään hiuksia päästään pitkitetystä ollakko 'vai eikö olla' -mietinnöistä.

Pohdinnoista puhuminen tämän elokuvan yhteydessä tuntuu kyllä kovin perusteettomalta, mutta kai tässä jotain sellaista on yritetty seurustelun sekä ystävyyden rajoihin liittyvissä asioissa.

kakka pieru kakka pieru

THE CHANGE UP * ½

2011 (USA)

Ohjaus:  David Dobkin

Dave Lockwood (Jason Bateman) on menestyvän asianajotoimiston juristi sekä perheenisä. Mitch Planko (Ryan Reynolds) on elosteleva poikamiesnäyttelijä. Kaverukset hieman kadehtivat toistensa elämää ja tietystikin he vaihtavat kroppia ja joutuvat elämään toisen elämää.

The Change up -elokuvan käsikirjoittajina hääränneet Jon Lucas ja Scott Moore ovat käsikirjoittaneet myös Kauhea kankkunen -elokuvan sekä sen jatko osan, ja kyllä huomaa. Nyt on selkeästi vallalla kolmikymppisten sekoilukomediat pienellä romanttisella höysteellä, jossa pääosassa ovat aina tissit, alapäähuumori sekä pieru ja kakkajutut. Niin myös tässä. Elokuvan huumori on siis hyvin roisia aiheuttaen myötähäpeää sekä vaivaantuneisuutta. Allekirjottaneeseen kun ei kamalasti pure käsikirjoitus joka nojautuu ko. asioiden pohjalle. Hyvin vähän mitään muuta elokuvasta sitten saakaan. Tosin pakollinen Hollwood-opetus on tietysti tähänkin elokuvaan tungettu.

Jason Bateman tekee The Change upissa vakiosuorituksen ja Ryan Reynoldsin mukaan lähtöä tähän elokuvaan saa vain ihmetellä. Tuntuu ettei Reynoldsilla ole mitään suodatinta mihin elokuvaan lähtee mukaan vaan tekee hyvin erityyppisiä rooleja, vakavastiotettavista hahmoista älyttömiin komediasekoiluihin. 

Jos haluat nähdä hyvän komedian, älä tuhlaa aikaasi the change up -elokuvaan, vaan etsi parempi tarina, the change up ei tarjoa mitään muuta kuin myötähäpeää, tylsyyttä, alapäähuumoria ja Ryan Reynoldsin komean hymyn.

Ranskalaisia brittiaksenteilla

KOLME MUSKETTISOTURIA (The three musketeers) * ½

2011 (Saksa, Ranska, Englanti, USA)

Ohjaus: Paul W.S. Anderson

Kolme muskettisoturia pohjautuu tottakai tuttuun Alexandre Dumasin tarinaan nuoresta wannabe-muskettisoturi D’Artagnanista (Logan Lerman) sekä kolmesta ihka oikeasta Ranskan puolustajasta, muskettisotureista nimeltään: Athos (Matthew Macfadyen), Porthos (Ray Stevenson) ja Aramis (Luke Evans). He kaikki yhdistävät voimansa ja taistelevat pahan Richelieun (Christoph Waltz) sekä ovelan Milady de Winterin (Milla Jovovich) juonia vastaan.

Kolme muskettisoturia on sekamelskaseikkailu pitäen sisällään ilmalaivoja, mission impossiblemaisia temppuja, hassuja hahmoja, synkistelyä sekä miekkojen kilistelyä.

Osin elokuva on puuduttavaa rymistelyä muuttuen välillä ”Musta Kyymaiseksi” brittikomediaksi ilman nokkeluuksia tai varsinaista komiikkaa. Elokuvan lienee tarkoitus olla myös hauska, mutta paikoin huumori tuntuu olevan tahatonta. Eikä se oikein istu elokuvan muuhun tunnelmaan.

Näyttelijäsuoritukset eivät vakuuta, vaan hahmot tuntuvat paperisilta. Poikkeuksena kuitenkin Orlando Bloomin näyttelemä Buckingham. Orlando Bloom suorastaan loistaa tässä hyvin epäbloommaisessa hahmossaan. Rockstaran elkein hän on ovela, hyvän ja pahan välimailla häilyvä pahis, joka ei kuitenkaan ole mikään liian ilmiselvä, stereotyyppinen arkkivihollinen. Ilman Orlando Bloomin loistavaa työtä tuskin olisin jaksanut katsoa tätä elokuvaa loppuun.

Elokuvan miekkailukohtauksetkaan eivät ole kovin vakuuttavia. Ne vaikuttavat vain lähinnä tanssikoreografioilta ilman voimaa tai oikean miekkailun tuntua. tällainen vaikutelma tuli eteenkin Logan Lermanin kohtauksista miekkailevana D’Artagnanina.

Kolme muskettisoturia on yliampuvaa, suureellista ja epäuskottavaa seikkailua. Se saattaa kyllä paikoin olla ihan viihdyttävääkin, jos sen epäuskottavuuden yrittää unohtaa. Katso, jos ei ole muutakaan tekemistä. Muuten on turha tuhlata siihen paria tuntia.