"Sivilisaation jäljellä olevat heikot kimmellykset tässä barbaarisessa teurastamossa, joka aiemmin tunnettiin ihmiskuntana"

THE GRAND BUDAPEST HOTEL * * * *

2014 (Iso-Britannia, Saksa, USA) 

Kieli: englanti (ja vähän myös ranskaa) 

Ohjaus: Wes Anderson 

Käsikirjoitus: Wes Anderson ja Hugo Guinness, inspiraationa Stefan Zweigin kirjoitukset 

Eletään ensimmäisen ja toisen maailmansodan välivaihetta kuvitteellisessa Zubrowkan tasavallassa, Euroopassa. Kuuluisan Grand Budapest Hotelin uusi aulapoika Zero Mustafa (Tony Revelory ja vanhempana F. Murray Abraham) ystävystyy paikan legendaarisen conciergen Monsieur Gustaven (Ralph Fiennes) kanssa. Pian yksi hotellin rikkaista vakioasiakkaista kuolee testamentaten Gustavelle tuhottoman arvokkaan renesanssimaalauksen. Alkaa seikkailu ja ajojahti kun Gustave pakenee Zeron kanssa sekä oikeita murhaajia että viranomaisia, joilta hän on saanut syytteen rikkaan rouvan murhasta.

Elokuvan muissa rooleissa nähdään hurja määrä isoja tekijöitä: Jude Law, Jeff Goldblum, Adrien Brody, Harvey Keitel, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Tilda Swinton, Tom Wilkinson, Owen Wilson, Willem Dafoe jne.

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin tyyliin täynnä mustaa komediaa. Minusta tällä kertaa vielä hieman mustempaa kuin yleensä ollaan totuttu. Elokuva on käsikirjoitettu nerokkaasti ja se on visuaalista herkkua katsojalle. Oikea taideteos.

Näyttelijäkaartiin on ahdettu niin paljon huippuosaamista ettei heti tule mieleen mitään vastaavaa. Tilda Swinton esiintyy elokuvan alussa maskeerattuna 84-vuotiaaksi hienostomummukaksi ja hahmo on aivan hulvaton Andersonmaiseen vinksahtaneen tyyliin sopien. Bill Murrayn rooli on tässä elokuvassa hyvin pieni, mutta on melkoinen saavutus, että Anderson ja Murray ovat jaksaneet tehdä yhteistyötä jo nyt seitsemän elokuvan verran. Ralph Fiennesin rooli vie kuitenkin voiton mehukkuudessaan tässä elokuvassa ja on ilahduttavaa nähdä Fiennes tällaisessa vinoutuneessa roolissa. Hauskinta mitä hän on ikinä tehnyt ja se kyllä pukee Fiennesiä. Täytyy vielä mainita, että kaikkien huippuroolien lisäksi elokuvassa nähdään cameoita Jean Dujardinilta sekä George Clooneyltä.

Wes Anderson on kuuluisa melankolisesta otteestaan elokuvissa ja rivien väleistä luettavista syvällisistä elämän totuuksista. The Grand Budapest Hotelissa on ehkä selkein juoni punaisena lankana Andersonin elokuvista ja se on samalla myös seikkailumaisin ja mukaansa tempaavin. Oma henkilökohtainen suosikkini Andersonin elokuvista on kuitenkin ehkä edelleen Moonrise Kingdom sen söpöyden ja nostalgia-arvon vuoksi, mutta ei tämäkään kauaksi jää. Taattua Wes Andersonmaista melankolista tragikomediaa parhaimmillaan. Suosittelen lämpimästi.

Vain elämää

BOYHOOD * * * *

2014 (USA) 

Kieli: englanti (vähän myös espanjaa) 

Ikäraja: 12 

Ohjaus ja käsikirjoitus: Richard Linklater

Boyhood on kasvutarina lapsesta mieheksi. Elokuvan tekee poikkeukselliseksi se, että sitä on kuvattu 12 vuoden ajan. Tarina kertoo Mason juniorista (Ellar Coltrane), hänen siskostaan Samanthasta (Lorelei Linklater), heidän yksinhuoltaja äidistään (Patricia Arquette) ja idealisti isästään (Ethan Hawke), joka tapaa säännöllisesti lapsiaan joka toinen viikonloppu. Elokuvan alussa Mason on 6-vuotias ja elokuva loppuu kun hän on 18-vuotias. Väliin mahtuu eroja, vanhempien uusia avioliittoja, seurusteluja, koulua, taidetta, ristiriitoja, ongelmia eli elämää.

Boyhood on eeppinen elokuva siinä mielessä, ettei mitään muuta elokuvaa ole koskaan kuvattu näin laajalla aikajaksolla ja että elokuvan lapsinäyttelijät ovat samat kuin aikuisena. Se on todella aidon tuntuinen kuvaelma yhdestä amerikkalaisesta perheestä. Sisarusten väliset kinastelut ja vanhempien erilaiset ongelmat tuntuvat hyvin autenttisilta. Kaikkea ei myöskään suoraan sanota vaan katsojalle jää paljon mielikuvituksen varaan havainnoitavaksi.

Periaatteessa elokuva koostuu rakenteellisesti n. 10-15 minuutin pienistä lyhytelokuvista samoilla hahmoilla, mitkä on sitten yhdistetty kokopitkäksi, miltei kolmi tuntiseksi elokuvaksi. Musiikkia ja popkulttuuria on myös hienosti otettu rytmittämään elokuvaa eri aikajaksoille. Minua miellytti tämä erityisesti koska, elokuvaan oli valikoitunut juuri sitä musiikkia, jota minä olen tiettyinä aikoina kuunnellut. Elokuvassa soi mm. Goldplay, Sheryl Crow, Kings of Leon, Bob Dylan sekä Gotye.

Myös erilaisia poliittisia aspekteja ja tapahtumia oli otettu mukaan elokuvaan, mitään kuitenkaan osoittelematta. Elokuvassa eri ihmisillä oli erilaisia mielipiteitä mm. Irakin sotaan tai Obaman vaalikamppanjaan nähden, mutta näinhän on myös oikeassakin elämässä. 

Boyhoodin vahvuus ja samalla myös heikkous on se, ettei siinä ole selkeää juonta. Monille tämän tyyppinen elokuva voi olla liian sekavaa ja arkista. Monelta osin Boyhoodista tulee mieleen Linklaterin Before (Sunrise, Sunset, Midnight) -trilogia. Ja tästä syystä jään miettimään tuleeko tällekin elokuvalle vielä jatkoa 12 vuoden päästä. Elokuvan nimi voisi olla vaikka Manhood, jossa sama Mason kasvaa 18-vuotiaasta nuorukaisesta kolmikymppiseksi mieheksi. Linklaterin ja Ethan Hawken huomioon ottaen pitäisin tätä erittäin todennäköisenä. 

Se missä Boyhood eroaa Before-trilogiasta, on se ettei se ole niin filosofinen, vaikka toki sitä siitä löytyy. Mutta pohdinnat ovat ehkä enemmän rivien välissä, hienovaraisia katsojan tulkintoja. Suoria pohdintoja ja oivalluksia hahmot tekevät vasta elokuvan viime metreillä. Yksi sellainen, hieman ironinenkin tuli Masonin naispuolisen ystävän suusta: "You know how everyone's always saying seize the moment? I don't know, I'm kind of thinking it's the other way around, you know, like the moment seizes us." Tästä tuli vahvasti mieleen Ethan Hawken läpimurtorooli Todd Andersonina elokuvassa Dead Poets Society (Kuolleiden runoilijoiden seura), jonka suurin viesti katsojille oli juuri "Carpe Diem, Seize the day". Boyhood mielestäni ironisoi tätä hetkeen ja päivään tarttumista sillä, että hetki tarttuisikin meihin. 

Tässä vaiheessa minun on tunnustettava, että minulla on ollut pitkään yksipuolinen rakkaussuhde Ethan Hawkeen. Se puhkesi vuonna 1990 kun näin Dead Poets Societyn (1989) ja on kantanut läpi hänen hienojen, mielenkiintoisten roolivalintojensa mukana mm. Reality Bitesin Troy, Before Sunrisen Jesse ja Gattacan Vincent. Tämä rooli Mason seniorina ilmentää loistavasti kypsynyttä Hawkea itseään idealistisena, liberaalina ja coolina isänä.

On ihanaa, että äidin rooliin valittiin Patricia Arquette. Olisi kamalaa jos joku Hollywoodin tusinablondi olisi vetänyt vanhetessaan fylliä huuliinsa, Botoxia kulmaluilleen ja ihon kiristystä sieltä täältä. Rooli ja mielestäni samalla koko elokuva olisi menettänyt ison nipun aitouttaan. Perheen tytärtä, Samanthaa esittää ohjaajan tytär Lorelei Linklater. Hahmo on erityisen hauska ja hersyvä elokuvan alkupuolella tanssiesityksineen, kinasteluineen ja höpöttelyineen, mutta ajan myötä Lorelei pitkästyi elokuvan tekemiseen ja toivoi että ohjaaja olisi tapattanut hahmon, tämä innostuksen puute näkyy myös elokuvassa mutta menee hienosti hahmon teiniangstin piikkiin. 

Ellar Coltrane on pääroolissaan myös uskottava. Voisi kuvitella seuraavansa mieluumminkin dokumenttia kuin fiktiivistä hahmoa.

Filmiviikate suosittelee lämpimästi tätä poikkeuksellista, aidon tuntuista kasvutarinaa.

Jazzin ruoskaniskut

WHIPLASH * * * * ½ 

2014 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus ja käsikirjoitus: Damien Chazelle

Andrew Neyman (Miles Teller) on lupaava jazz-rumpalin alku, joka opiskelee vaativassa musiikki konservatoriossa. Andrew pääsee pian koulun Big Bandiin kakkosrumpaliksi. Bändia luotsaa opettaja Terence Flecher (J.K. Simmons), joka havaitsee pojan kyvyt ja ajaa hänet parempiin ja parempiin suorituksiin kyseenalaisin keinoin. Flecher on ristiriitainen hahmo, jota on vaikea miellyttää. Toisaalta hän vaikuttaa lempeän lujalta isähahmolta ja toisaalla syytää solvauksia, mitätöi ja käy käsiksi. Andrew vaatii itseltään aina vain enemmän ja enemmän samalla kun kaikki muu unohtuu ja soittamisesta tulee pakkomielle.

Whiplash on pieni, kolmen miljoonan dollarin budjetilla toteutettu elokuva, mikä on varsin vähän Hollywood-mittakaavassa. Rahoituskin elokuvalle herui vasta ohjaajan toteutettua sen lyhytelokuvana Sundance-elokuvafestivaaleille vuonna 2013.

Elokuva perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen omiin kokemuksiin kun hän osallistui Princetonin High schoolissa koulun jazz-yhtyeeseen. Hahmoja on vain hieman liioiteltu lisää.

Whiplashin juoni kuulostaa luettuna melko tylsähköltä mutta sitä ei ole itse elokuva. Se onnistuu olemaan hyvin trillerimäinen ilman varsinaisia trillerin aineksia. Miltei koko elokuvan saa jännittää päähenkilön koettelemuksia niska jäykkänä ja myötäelämään hänen ahdistustaan ankaran ja rääväsuisen opettajan käsittelyssä.

Näyttelijävalinnat ovat myös osuneet oikeaan. Pääosassa Miles Teller tekee loistavaa työtä. Rooli onkin hyvin vaativa, kun hahmo esiintyy elokuvan jokaisessa kohtauksessa. Teller on itse myös soittanut rumpuja 15-vuotiaasta asti ja tekeekin suuren osan rummutuskohtauksistaan itse. Jos tämä ei tuo lisää mehukkaita rooleja hänelle, niin ei sitten mikään. Samaa voisi sanoa myös J.K. Simmonsin huikeasta suorituksesta haastavassa, läpitunkevassa roolissaan.

Whiplash on vuoden 2014 elokuvien parhaimmistoa ja on oscar-ehdokkuutensa ansainnut. Se on intensiivinen kuvaus nuoren miehen kunnianhimosta sekä sen tuomasta ahdistuksesta. Elokuva kertoo brutaalisti pimeän, salaisen puolen musiikkimaailman kilpailusta, mutta antaa myös katsojan rakastua siihen ja auttaa ymmärtämään taiteilijan intohimon.

Ehdottomasti elokuva, joka kannattaa katsoa. Katsomisen jälkeen kaduilla soi jazz ja joka askeltasi taatusti tahdittaa rumpukomppi.

Kohtauksia eräästä avioliitosta

GONE GIRL * * * * ½ 

2014 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 16

Ohjaus: David Fincher

Käsikirjoitus: Gillian Flynn pohjautuen romaaniinsa "Kiltti tyttö"

Nick Dunne (Ben Affleck) saapuu tavalliseen tapaansa työstään kotiin. Kotona on kamppailun merkkejä ja vaimo, Amy (Rosamund Pike) on hävinnyt tuhkana tuuleen. Nick soittaa poliisit apuun ja seuraavana päivänä odottaa vaimon katoamisen lehdistötilaisuus. Alkaa mediasirkus samalla kun selvitellään vaimon kohtaloa. Kaikki vihjeet vain alkavat osoittaa Nickin suuntaan. Tapppoiko hän vaimonsa vai kuka on syyllinen?

Jossain vaiheessa ajattelin, että luopuisin tästä blogista kokonaan, koska aikaa on nykyään niin vähän mihinkään. Mutta kun kävin katsomassa Gone Girlin sama tunne tuli kuin miksi tämän blogin alunperin perustinkin. Hirveä pakko purkaa jollekin tästä elokuvasta tulleita fiiliksiä ym. enkä halua hukuttaa läheisiäni leffapurkausmonologeihin, joten tuli taas pakko kirjoittaa.

Gone Girl on elokuva jolta odottaa todella paljon. Gillian Flynnin romaani "Kiltti tyttö" oli bestseller ja David Fincher on David Fincher. Toisaalta Fincherin nimi on kyllä pieni kompastuskivikin. Herra kun on tunnettu nerokkaista trillereistä, joissa matto pyyhkäistään pois katsojan alta. Siksi Gone Girlissä on joitain ennalta-arvattavuuksia elokuvan alkupuoliskolla.

Elokuvan alkupuolisko onkin jännittävää mysteeriä, mutta sitten keskikohdan jälkeen katsojalle kerrotaankin jo kaikki salaisuudet ja painopiste muuttuu. Tämä tekee Gone Girlistä hyvin Hitchcockmaisen elokuvan. Elokuva sisältää pitkän verelläläträyskohtauksen, jonka takia sen ikäraja on varmastikin nostettu kuuteentoista. Kohtaus oli etovaa katseltavaa ja elokuva pärjäisi hyvin ilman sitäkin, mutta toisaalta se tuo esille Fincherimäisen sairaan huumorintajun eikä kohtausta ja kohtauksessa esiintyviä hahmoja oikein enää voi ottaa niin tosissaan. Jos elokuvan alkupuolisko on loistavaa trilleriä, onkin loppuosa kipeää huumoria, satiiria, sekopäisyyttä ja juonenkäänteitä.

Elokuva kuvaa myös hyvin nykyajan mediaa kun Amyn katoaminen laukaisee massiivisen mediamyllytyksen, jonka jalkoihin aviomies jää. Ihmismassat tulkitsevat ja tuomitsevat sensaatiohakuiset median edustajat oppainaan. Elokuvassa pohdiskellaan myös syvällisesti nykypäivän avioliittoja sekä niitä sosiaalisia naamioita - joita me kaikki kannamme - sekä motiiveja näille naamioille ja millaisia ihmiset todella ovat naamioidensa alla.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet myös nappiin. Ben Affleckin hieman hölmö ja pökkelömäinen näyttelijäntyö istuu kerrankin ja tuntuu täysosumalta tätä elokuvaa ajatellen. Elokuvan kuitenkin varastaa lumoava Rosamund Pike jonka suoritus ei jätä ketään tunteettomaksi. Ihme on jos ei Pikelle ala tämän myötä tippua mielenkiintoisempia rooleja.

Gone girl on älykäs, jännittävä, kyyninen ja nyrjähtäneen kipeä elokuva. Se on ehdottomasti parasta Fincheriä pitkään aikaan ja parasta jännäriä mitä minä olen vähään aikaan nähnyt. Aivan elokuvan lopussa oli pieniä lässähdyksiä, mutta ne eivät silti latista Gone Girliä kokonaisuutena.

Julma totuus USA:n historiassa

12 YEARS A SLAVE * * * * ½  

2013 (USA, Iso-Britannia) 

Kieli: englanti

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Steve McQueen 

Käsikirjoitus: John Ridley pohjautuen Solomon Northupin omaelämänkerralliseen kirjaan "Twelve years a slave"

Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) on vapaa New Yorkissa perheineen elelevä afroamerikkalainen mies. Vuonna 1841 hänen elämänsä kääntyy painajaiseksi kun hänet kaapataan Washingtonissa ja myydään orjaksi. Solomon päätyy puuvillapelloille Louisianaan, jossa hän on pelottavan lahjakas orjaksi. Hänen täytyy salata luku- ja kirjoitustaitonsakin eikä kukaan usko hänen olevan vapaa mies.

Elokuvan muissa rooleissa nähdään pitkä liuta isoja nimiä mm: Paul Giamatti, Benedict Gumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Sarah Paulson, lahjakas elokuvasta sivuosa Oscarinkin napannut Lupita Nyong'o sekä pienessä roolissa yksi elokuvan tuottaja Brad Pitt.

12 Years a slave on ehdottomasti yksi vuoden 2013 tärkeimmistä elokuvista. Se käsittelee eriarvoisuutta, epäoikeudenmukaisuutta, ihmisten raakaa alistamista ja rotusortoa ja järkyttävintä on, että se perustuu tositapahtumiin. Tarina kerrotaan rehellisesti, jopa inhorealisesti eikä brutaliutta säästellä. Elokuvassa ei mässäillä väkivallalla, vaikka väkivaltaa näytetäänkin. Ilman sen näyttämistä ei välittyisi tarkka kuva siitä ahdingosta ja huonoista oloista joita afroamerikkalaiset saivat kokea tuon ajan Amerikassa.

Elokuvan alkupuolella rasismi on luettavissa rivien väleissä vaikka Solomonin asiat ovatkin hyvin. Ilmeistä ja eleistä voi aistia tulevan uhan ja elokuvan painostava, konemainen musiikki tuo ilmoille vahvaa uhkan ja ahdistuksen tuntua ja kun se tuo musiikki yhdistyy siipirataslaivan valtavaan voimaan ja suuriin vesimassoihin, ei jää epäilystäkään Solomonin kohtalosta.

Roolitus elokuvaan on myös tehty huolella. Paljon asioista välittyy vain katseina, eleinä ja ilmeinä. Michael Fassbenderin esiintuoma kiihko ja raivo lentävine sylkineen on pelottavan aidon tuntuista. Päähenkilöä esittävä Chiwetel Ejiofor tuo hahmon tunteita esiin koko kehollaan ja ilmeillään värinästä tuskan hikeen. Elokuvan vaikuttavin kohtaus oli kun Solomon ryhtyy laulamaan muiden orjien kanssa puuvillapellolla. Laulu alkaa pienestä huulien liikuttelusta ja loppuu voimakkaisiin tunteisiin. Sanoja ei tarvita, tuskasta voi lukea kaiken tarvittavan. Tämän kohtauksen ansiosta ymmärsin itse paremmin musiikin tärkeyttä ja myös mustan musiikin kehitystä tuon ajan Amerikassa ja sehän vaikuttaa vielä nykypäiväänkin.

Yksi elokuvan helmistä on myös Lupita Nyon'o. Tämä sekopäisen isännän pakkomielteen kohteena oleva orjatyttö Patsey on Lupitan ensimmäinen rooli täyspitkässä elokuvassa. Ja tästä ensimmäisestä roolistahan Lupita nappasi myös sivuosa Oscarin ja aivan syystä. Hän omaksui hienosti vaativan roolinsa niin fyysisesti kuin henkisestikin.

12 years a slave on hätkähdyttävä ja silmät avaava elokuva. Se on ollut välttämätön tehdä kun se tuo raadollisesti esiin ne synnit, jotka USA on vain halunnut lakaista maton alle. Se näyttää ihmisten pimeän puolen, jolle haluaisi vain sulkea silmänsä ja kuvitella maailman olevan parempi paikka. Elokuva ei missään tapauksessa ole kepeää katseltavaa eikä viihdyttävää, mutta se ehdottomasti tulisi nähdä sen opetuksellisen arvon vuoksi.

Kyyninen journalisti ja hassu mummeli julmia nunnia vastustamassa

PHILOMENA * * * * 

2013 (Englanti, USA, Ranska)

Kieli: englanti

Ikäraja: 7  

Kesto: 98 min  

Ohjaus: Stephen Freas

Käsikirjoitus: Steve Coogan ja Jeff Pope Martin Sixsmithin kirjasta "The Lost child of Philomena Lee"

Elokuva on tosipohjainen tarina irlantilaisesta Philomena Leestä (Judi Dench), joka ryhtyy etsimään kadonnutta poikaansa. Philomenaa auttaa tehtävässään potkut saanut, ristiriitainen toimittaja Martin Sixsmith (Steve Coogan), joka aikoo kirjoittaa henkilötarinan Philomenasta poikaansa etsimässä. Elokuva perustuu Martin Sixsmithin kirjoittamaan kirjaan asiasta.

Philomena on nuorena synnyttänyt aviottoman lapsen katolisessa Irlannissa ja joutuu jäämään työskentelemään nunnaluostariin. Tapaamiset lapsen kanssa olivat lyhyitä ja pian lapsi riistettiin äidiltään. Philomena on yksin yrittänyt turhaan saada tietoja nunnilta, joten tarvitsee apua totuuden selvittämiseen.

Philomena on mukava paketti draamaa, huumoria ja hienoja näyttelijöitä. Judi Dench on tuttu monista älykkään vanhemman naisen rooleista esimerkiksi Bondeista M:nä ja Rakastunut Shakespeare elokuvassa Elisabet ensimmäisenä. Oli virkistävää nähdä hänet välillä tällaisessa melko hauraan, nöyrän ja hieman höppänän mummelin roolissa.

Philomena on ohjauksen puolesta myös hyvissä käsissä Stephen Frearsin ansiolistalla kun killuu iso liuta nokkelia ja vahvoja elokuvia monen vuosikymmenen takaa mm. High Fidelity, 2006 valmistunut kuvaus englannin kuningattaresta The Queen sekä Glen Closen, Michelle Pfeifferin ja John Malkovichin tähdittämä Valheet ja viettelijät.

Philomena onnistuu tavoittamaan monenlaisia tunteita ilosta kyyneleihin ja koska pohjalla on tosi tarina, pääsee loppu myös yllättämään. Tarina paljastaa myös vääryyksiä joita tavallisille ihmisille on tapahtunut irlannissa katolisen kirkon toimesta ja lyö lisää nauloja sen tehtyjen vääryyksien arkkuun. Toisaalta elokuva kuitenkin tuo esille hengellisyyden voiman kestettäessä vastoinkäymisiä.

Aluksi elokuva vaikuttaa tutulta brittikomedian ja draaman yhdistelmältä kuivakan nokkeline sutkautuksineen, mutta kun elokuva etenee, tarina syvenee ja saa pintaan ärsytystä ja vihaakin jopa päähenkilön kokeman epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden johdosta.

Mikään ennennäkemätön taideteos Philomena ei ole, mutta kaikinpuolin mukava, koskettava elokuva, jota voi lämpimästi suositella.

Hyperventilointia avaruudessa ja elokuvateatterin penkissä

GRAVITY * * * * 

2013 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Kesto: 91 min 

Ohjaus: Alfonso Cuarón 

Käsikirjoitus: Alfonso ja Jonás Cuarón

Tohtori Ryan Stone (Sandra Bullock) on lääketieteen insinööri, joka on henkilökohtaisista syistä ottanut pestin NASAlta insinöörin hommiin avaruussukkulalla. Sukkulalla on myös komennuksella konkariastronautti Matt Kowalsky (George Clooney), joka on jäämässä eläkkeelle tämän keikan jälkeen.

Kesken töitä Hubble-avaruusteleskoopilla Houston ilmoittaa lähestyvästä vaarasta, kun maata kiertävä satelliittiromu lähestyy. Avaruusromu aiheuttaakin ketjureaktion, tuhoten sekä Hubblen, että sukkulan. Stone sekä Kowalsky ovat sukkulan ainoat eloonjääneet, mutta lilluvat nyt vailla omaa sukkulaa äärettömässä avaruudessa. Alkaa eloonjäämiskamppailu.

Täytyy aluksi sanoa, etten pidä yhtään minkäänlaisista katastrofielokuvista tai henkiinjäämiskamppailukuvauksista. Menin elokuviin kuitenkin avoimin mielin, eikä minulla ollut suurempia ennakko-odotuksia. Scifin ystävänä oli tosin mielenkiintoista nähdä miten tarkasti avaruuden kuvaamiseen oli paneuduttu.

Gravityn alkutekstit tuntuivat realismissaan mielenkiintoiselta ja saivat odottamaan jotain ennennäkemätöntä. Alkukohtaus oli kuin pitkä ja kaunis hengenveto ennenkuin varsinainen toiminta alkoi. Elokuvan matkatessa eteenpäin alun tunne vahvistui, tällaista ei ole ennen nähty! Missään toisessa elokuvassa 3D tekniikan käyttö ei ole niin perusteltua kuin tässä. Lentäviä sateellitin kappaleita tuli väisteltyä ja myös kyyneleistä muodostuneet vesipallot olisi mielellään ottanut kiinni. 3D toi katsojan suoraan avaruuteen näkemään ja kokemaan kaiken avaruuspuvuista ja tyhjiössä lillumisesta pienimpienkin työkalujen ja muttereiden koskemiseen.

Elokuvan realismia tukee vielä itse tarinakin. Avaruusromun aiheuttama ketjureaktio on tunnettu teoria, mikä on visioitu jo 70-luvun loppupuolella ja tunnetaan nimellä Kesslerin syndrooma.

Gravityn ainoat näyttelijät ovat George Clooney ja Sandra Bullock, jos ei oteta lukuun ääninäyttelijöitä. Naispääosaan oli kaavailtu lukuisia näyttelijöitä Angelina Joliesta Marion Cotillardiin ja Scarlett Johanssoniin ja Clooneynkin roolin piti alunperin esittää Robert Downey Jr. Mutta hyvää jälkeä tällä castilla. Bullock tekee elämänsä parhaan roolin.

Elokuvasta saa halutessaan imettyä paljon psykologisia viitteitä traumojen kääntämisestä voitoksi ja pienistä eksistentialismin pohdinnoista. Elokuva on silti riisuttu kaikesta turhasta. Siinä ei ole sivujuonia eikä mitään muutakaan ylimääräistä. Tarina pyrkii vain eteenpäin eikä se katso taakse eikä sivuille. Jäin miettimään kestäisikö näin yksinkertainen juonikuvio ilman 3D tekniikkaa? Todennäköisesti ei, joten kannattaa kyllä käydä katsomassa ihan oikeassa elokuvateatterissa, ellei satu omistamaan pätevää 3D kotiteatterisysteemiä.

Mielenkiintoista tässä avaruuteen sijoittuvassa, jännittävässä scifi-elokuvassa on myös jälkireaktio, jonka elokuva onnistui laukaisemaan. Jäin pohtimaan syvempiä teemoja ja tuli tunne tarkastella monia asioita eri perspektiiveistä. Esimerkiksi yhdelle leffaseurueestani tuli vastustamaton tarve tarkastella kiviä. On erittäin merkittävää, että tällainen elokuva pystyy nostamaan sellaisia tunteita ja mietteitä pintaan.

Uneton rautamiehen puvussa

IRON MAN 3 * * * *

2013 (USA, Kiina) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Kesto: 130 min 

Ohjaus: Shane Black 

Käsikirjoitus: Drew Pearce ja Shane Black pohjautuen Stan Leen, Don Heckin, Larry Lieberin ja Jack Kirbyn sarjakuviin sekä Warren Ellisin sekä Adi Granovin kuvittamaan Extremis-minisarjaan.

Aluksi elokuvassa palataan takaisin 1999-2000 -vuodenvaihteeseen, jolloin Tony Stark (Robert Downey Jr.) ei vielä ollut Iron man vaan huikenteleva, muista piittaamaton playboy Tony Stark. Hän on juhlimassa vuosituhannen vaihdetta Sveitsissä ja tapaa tiedenainen Maya Hansenin (Rebecca Hall) sekä vammautuneen tutkija Aldrich Killianin (Guy Pearce) kohtalokkain seurauksin. Nykypäivän oudot tapahtumat ja räjähdykset johtavat Mandariniksi (Ben Kingsley) itseään kutsuvan superrikollisen luokse ja tuntuvat liittyvän myös Tony Starkin lähihistoriaan.

Samalla Iron Man 3 jatkaa siitä mihin Avengers loppui ja elokuvassa viitataankin useaan otteeseen avaruusoloihin ja puolijumaliin. Tony Stark kärsii myös paniikkikohtauksista sekä unettomuudesta liittyen Avengers-elokuvan tapahtumiin.

Elokuvan muissa rooleissa nähdään mm. tutut hahmot eversti James Rhodes (Don Cheadle) ja Pepper Potts (Gwyneth Paltrow).

On hienoa, että Marvel ei tee vain erillisiä sarjakuvasankarielokuvia, vaan ne nivoutuvat toisiinsa ja jatkavat hieman tarinaa aivan kuten sarjakuvatkin. Iron Manista on tullut Marvelin ehkä viihdyttävin hahmo ja siitä saa kiittää lahjakasta ja sukkelasanaista Robert Downey Junioria. Iron Man -elokuvasarjan ensimmäinen osa kuvattiin oikeastaan ilman käsikirjoitusta (jos asia kiinnostaa, lue lisää TÄÄLLÄ), jolloin itse hahmon ja herra Downeyn persoonien rajat pääsivät hämärtymään. Tony Stark ON Robert Downey Jr! Myös muut näyttelijät tekevät hyvää jälkeä, erityisesti Ben Kingsley jonka suoritus on huikea, eikä siitä enempää etten paljastaisi vahingoissakaan mielenkiintoisia juonikuvioita.

Siinä missä ensimmäinen Iron Man -elokuva vedettiin ilman kässäriä, onkin kolmososan käskirjoitus tarkkaa ja vakuuttavaa työtä. Elokuvan on ohjannut toinen varsinaisista käsikirjoittajista, Shane Black ja tämä on hänen vasta toinen ohjaustyö vuonna 2005 ilmestyneen Kiss Kiss Bang Bangin jälkeen. Käsikirjoittajana Black on toiminut pitkään ja kunnostautunut siinä lähinnä toimintaelokuvien saralla, mm. Tappavia aseita, Last Action Hero, ohjaamansa Kiss Kiss Bang Bang sekä suomalaisille tuttu Renny Harlinin ohjaama The Long Kiss Goodnight. Iron Man kolmosen käsikirjoitus vilisee Shane Blackin itseironiaa käsikirjoittamistaan ysärirymistelyistä, nokkelaa sanailua sekä yllättäviä ja mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Elokuvan suurin vahvuus onkin käsikirjoituksen ja Robert Downey Jr:n piiskan lailla iskevät sukkeluudet ja kieli poskessa laaditut juonikuviot.

Elokuvassa on toki toimintaa ja räiskettä, mutta silti pääpaino on hahmoissa. Tony Starkin paniikkikohtaukset ja muut inhimilliset piirteet tekevät hahmosta mielenkiintoisemman ja helposti lähestyttävämmän. Elokuvassa näytetään myös enemmän Tony Starkia Tony Starkina ilman rautamiehen pukua ja hyvä niin. Sankari onkin mielenkiintoisempi kamppailemassa tavallisten ongelmien kanssa kun supervoimat ja puvut on riisuttu.

Tietysti sarjakuvien ja sarjakuvaelokuvien ystävänä en osaa täysin puolueettomasti suhtautua tähänkään marvelilaiseen enkä tiedä miten ei-sarjakuvien ystävä kokisi tämän toimintapaketin, joten paha sanoa siitä mitään. Mutta minä pidin ja jopa enemmän kuin Iron Man-elokuvasarjan edellisistä elokuvista.

Luonnonvoimat vastakkain

BEASTS OF THE SOUTHERN WILD * * * * 

2012 (USA)

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Ben Zeitlin

Käsikirjoitus: Lucy Alibar ja Ben Zeitlin pohjautuen Lucy Alibarin näytelmään "Juicy and Delicious"

6-vuotias Hushpuppy (Quvenzhané Wallis) elää kahdestaan vakavista terveysongelmista kärsivän isänsä (Dwight Henry) kanssa rämeisellä suoseudulla. Paikan nimi on Bathtub ja se sijaitsee jossain Eteläisessä Louisianassa, kaukana kaikesta sivistyksestä. Bathtubin asukkaat ovat onnellisia omissa olosuhteissaan, syömistä riittää vesissä ja viinaa juodaan joka taloudessa. Myrskytulvat ovat kuitenkin tulossa ja alkaa kamppailu elossa säilymisestä sekä evakuointikäskyjen välttelystä.

Beasts of the southern wild on indie-elokuvaa parhaimmillaan. Se on rosoinen ja lämminhenkinen tarina erään pienen mutta rohkean tytön elämästä. Kuvaus on tehty suurimmalta osalta käsivaralta, mikä tuo heiluvine kuvineen aitouden tunnetta elokuvaan. Kuvat ovat muutenkin hyvin kauniita hämyisine valaistuksineen.

Luonto Bathtubissa on mutaista ja ankeaa, mutta pieni Hushpuppy lähestyy sitä niin tutkivasti ja estotta, että se tekee karustakin luonnosta hyvin kaunista. Tytön mielessä pyörivät alkuhärät ja lohkeavat jäävuoret ja siitä tulee hienoa symboliikkaa elokuvan ihmisistä, isän sairaudesta sekä luonnon voimasta.

Elokuva on kahminut kasan palkintoja ja ehdokkuuksia. Se on palkittu mm. Sundancen elokuvajuhlilla, Cannesissa ja sai kourallisen Oscar-ehdokkuuksiakin. Oscareissa tehtiin historiaa kun Quvenzhané Wallis oli nuorin naispääosan esittäjä, joka oli saanut Oscar-ehdokkuuden. Oscaria ei tullut, mutta se ei poista sitä faktaa, kuinka loistava tämä pieni näyttelijä on. Häntä ei voi edes kutsua näyttelijänaluksi, koska tällaista lahjakkuutta saa hakea vaikka mistä konkareista. Hänen tulkintansa tuntui joltakin luonnonvoimalta kun se oli niin aitoa ja itsestään virtaavaa.

Tämä oli myös ensimmäinen kokopitkä elokuva ohjaaja Ben Zeitliniltä ja mies on myös osallistunut käsikirjoittamiseen sekä myös säveltänyt elokuvaan musiikkia. Tämä taidonnäyte avaa varmasti ovia elokuvamaailmassa.

Beasts of the southern wild soljuu ja nytkähtelee eteenpäin hitaasti, mutta vangitsee huomion, lumoaa eikä päästä irti. Se työntää rumasta, mutaisesta maasta esiin jotain upeaa ja näyttää kaunista sielläkin missä ensin näkisi vain rähjäistä ja ällöttävää.

Halvaantunut mies ei lumipalloja viskele

KOSKEMATTOMAT (Intouchables) * * * * ½

2011 (Ranska)

Kieli: ranska

Ikäraja: 12

Ohjaus ja käsikirjoitus: Olivier Nakache ja Eric Toledano

Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Valkoinen ja keski-ikäinen Philippe (François Cluzet) on miljonääri ja intellektuelli. Hän on myös neliraajahalvaantunut ja tarvitsee avustajaa. Työ on kuitenkin niin raskasta, että työntekijä vaihtuu usein. On taas tullut aika valita uusi avustaja. Erilaiset pätevät hakijat käyvät vuorotellen työhaastattelussa, jota Philippe pitää  assintenttinsa Magalien (Audrey Fleurot) kanssa. Monet hakijat tuntuvat kuitenkin kätkevän todelliset motiivinsa, eli ison tilipussin.

Sisään huoneeseen kiilaa senegalilainen ja syrjäytynyt Driss (Omar Sy), joka ei yksinkertaisesti enää jaksa odottaa. Hän on tullut vain hakemaan nimikirjoitusta, että on hakenut työtä, jotta on oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Drissillä ei ole kiinnostusta työtä kohtaan ja hän osoittaa sen suoran rehellisesti. Philippe pyytää Drissiä saapumaan seuraavana päivänä hakemaan allekirjoitusta.

Seuraavana aamuna Philippen lukaalissa käy ilmi, että Driss on saanut paikan. Hän ei sääli eikä pahoittele Philippen tilaa, vaan kohtaa hänet ihmisenä runsaalla huumorilla. Tämä miellyttää Philippeä. Eikä aikaakaan kuin nämä kaksi maailmaa kohtaavat ja epätodennäköisimmin ystävystyvistä miehistä tuleekin ystävät.

Koskemattomat on ehdottomasti hyvänmielen elokuva, johon mahtuu runsaasti komiikkaa sekä liikutusta. Oli hyvä, että jo alussa kerrottiin se itsestäänselvyys, että näistä kahdesta miehestä tulee ystävät kun kaverukset karauttivat Maseratillaan poliisia pakoon. Sitten katsojalle kerrottiin miten kaikki alkoi ja miten tästä elokuvan alkupuolen tapahtumasta tarina jatkui. Näin jo alussa tarinan painopiste oli erilainen ja kitkettiin pois yksi turha itsestäänselvyys ja se toi mukavaa eroavaisuutta moniin samankaltaisiin ystävyystarinoihin. Myös oli mukavaa, ettei elokuva loppunut niin kuin monet tämänkaltaiset elokuvat vaan siinäkin oli hieman yllätyksellisyyttä.

Aika paljon tarinaa on tietenkin rajannut sen tosipohjaisuus, tiettyjä elementtejä ei voinut muuttaa. Mutta elokuvaan on kirjoitettu paljon huumoripitoisia kohtauksia ja paljon on jäänyt tilaa myös improvisaatiolle. Elokuvan huumori on monin paikoin mustaa ja kipeille asioille nauramista. Se on kuitenkin hyväntahtoista eikä siinä osoitella sormella ketään. Elokuvaan mahtui myös paljon liikuttavia ja surullisiakin kohtauksia, joskus tällaiset kohtaukset oli sijoitettu jotenkin sinne hauskuuden keskelle, mikä teki elokuvan tunneskaalasta laajakirjoisemman ja yllätyksellisemmän. Huumorinkin on hauskempaa kun lohkaisut tulevat puun takaa.

Elokuvan tosielämän esikuvat ovat nimeltään Phillippe Pozzo di Borgo sekä Abdel Sellou. Abdel oli algerialainen ja koska ohjaaja-käsikirjoittaja -kaksikko Nakache ja Toledano oli aikaisemmin työskennellyt Omar Sy:n kanssa, haluttiin hyvää yhteistyötä jatkaa ja Omar sai osan. Ulkonäköseikat eivät vain Omarilla tukeneet algerialaisuutta ja siksi Abdelista tuli Driss ja Algeria muuttui Senegaliksi.

Pisteet myös elokuvan kuvanneelle Mathieu Vadepiedille. Kuvaus oli tehty taidokkaasti ja hyödyntäen epätavallisiakin kuvakulmia ja sai elokuvan näyttämään kauniilta sen kauniin sisällön lisäksi.

Ainoa pieni miinus elokuvan lopusta. Kaikki tapahtuu liian äkisti ja ihmisten motiivit jäävät selittämättä. Elokuvan kesto 112 min olisi kyllä kestänyt muutaman minuutin pidemmän lopun ja olisi kyllä sen ansainnut.

Koskemattomat on todella mukava ranskalainen yllätys. Se saa katsojan nauramaan niin, että mahaan sattuu ja myös kaivamaan nenäliinoja silmien pyyhkimiseen. Se on kaunis, koskettava, rohkea ja päättäväinen pieni tarina ystävyydestä, kumppanuudesta, rakkaudesta, menetyksestä, surusta, perheestä ja elämän jatkumisesta. Suosittelen lämpimästi.

Totuus on tarua ihmeellisempää

ARGO ****½

2012 (USA)

Kieli: englanti, vähän persiaa

Ikäraja: 12

Ohjaus: Ben Affleck

Käsikirjoitus: Chris Terrio Tony Mendezin kirjan ja Joshuah Bearmanin lehtiartikkelin pohjalta.

4.11.1979 Iranin Tehranin USA:n suurlähetystössä kuohuu kun Iranin vallankumouslaiset valtaavat sen ottaen paikassa työskennelleet amerikkalaiset panttivangeikseen. Kuusi amerikkalaista pääsee pakenemaan Kanadan suurlähettilään (Victor Garber) luokse. Alkaa pohdinta miten paenneet saadaan takaisin kotiin ja hätiin kutsutaan pelastusoperaatioihin erikoistunut CIA-spesialisti Tony Mendez (Ben Affleck).

Paras idea mikä olisi toteutettavissa on rakentaa peiteoperaatio elokuvan varjolla ja apua saadaan Hollywood-ammattilaisilta Lester Siegeliltä (Alan Arkin) ja John Chambersilta (John Goodman). Peiteoperaation elokuvaksi valikoituu Argo-niminen scifi-seikkailu, jonka kuvamaisema sopisi täydellisesti Teheraniin kuvattavaksi. Pienetkin yksityiskohdat on osuttava nappiin ja elokuvaprojekti täytyy valmistella porsaanreijättömäksi. Samalla silmukka kiristyy kun vallankumoukselliset ovat selvittämässä puuttuvien suurlähetystön henkilöstön henkilöllisyyksiä.

Argo on tosipohjainen elokuva ja on mielenkiintoista kuinka tämäkin tarina on ollut vielä 80-luvulla salaista materiaalia ja nyt siitä on tehty elokuva meidän iloksemme. Minkäänlaista tylsyyttä tai pitkäveteisyyttä ei tähän elokuvaan liity vaan se tarjoaa jännitystä alkumetreiltä aina loppukliimaksiin saakka, vaikka lopputulos onkin jo selvillä ennen elokuvan katsomistakin.

Argo voitti parhaan elokuvan Oscarin, eikä syyttä, mutta olisihan mielellään sen parhaan ohjauksenkin pystin antanut Affleckille, joka on tehnyt aivan loistavaa työtä. Affleckin itsensä roolityöskentelykin on hienovaraisen uskottavaa. Tony Mendez vaikuttaa anti-Bondilta yrittäessään liikkua ja toimia mahdollisimman huomaamattomasti ja matalalla profiililla. Mutta se tekee elokuvasta entistäkin uskottavampaa.

Myös elokuvan puvustus ja lavastus tuovat aitoa retrotunnelmaa aina viimeiseen viiksikarvaan ja silmälasin sankaan asti. Tunnelma ja kuvat ovat selvästi aistittavissa.

Tämä poliittinen muilutusoperaatioelokuva on parasta trilleriä mitä on vähään aikaan tehty ainakaan tosipohjalta ja kyllä minun kynteni lyhenivät olemattomiksi tyngiksi tätä katsoessa. Suosittelen!

Hullun hauskaa!

UNELMIEN PELIKIRJA (Silverlinings Playbook) * * * * ½

2012 (USA) 



Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: David O.Russel 

Käsikirjoitus David O.Russel Matthew Quickin kirjasta 


Unelmien pelikirja pohjautuu Matthew Quickin samannimiseen romaaniin. Pat Solitano (Bradley Cooper) vapautuu mielisairaalasta vain jos hän suostuu asumaan jälleen lapsuuden kodissaan isän ja äidin valvovan silmän alla. Pat kärsii bipolaarisesta mielialahäiriöstä ja joutui pakkohoitoon pahoinpideltyään vaimonsa rakastajan henkihieveriin. Nyt hänellä on kuitenkin suunnitelma vaimonsa voittamiseksi takaisin ja aikoo samalla vakuuttaa muutkin uudella otteellaan ja elämänhallinnallaan. Pian Pat tapaa erikoisen, nuoren lesken, Tiffanyn (Jennifer Lawrence), joka samalla mutkistaa tilanteita mutta samalla avaa Patille uusia mahdollisuuksia vaimonsa takaisinjallitukseen.

Unelmien pelikirja noudattaa romanttisten komedioiden klassista kaavaa, mutta romanttiseksi elokuvaksi se on hyvin vinksahtanut. Elokuva kahmi kasan Oscar-ehdokkuuksia tänä vuonna ja teki ennätyksiä isojen ehdokkuuksien nappaamisesta, vaikkakaan itse pystejä ei napsahtanut kuin herttaiselle Jennifer Lawrencelle naispääosasta.

Elokuvan näyttelijävalinnat ovat osuneet kymppiin. En ole aikaisemmin oikein lämmennyt Bradley Cooperille ja hänen samantyyppisille kaksiulotteisille hahmoilleen. Tässä elokuvassa Cooper kuitenkin yllättää positiivisesti ja tekee aivan huikean suorituksen kun hän heittäytyy kahelin hahmonsa nahkoihin ja saa katsojan haluamaan lisää tätä hulluutta. Patin äitiä näyttelee Jacki Weaver ja pakkoneuroosista isää Robert DeNiro. Chris Tucker näyttelee Patin patologisesti valehtelevaa mielisairaalakaveria. Jennifer Lawrenceakaan ei paikoin edes tunnista samaksi näyttelijäksi kuin esim. Nälkäpelissä, mutta tämäkin mielestäni kertoo positiivista sanomaansa näyttelijöiden heittäytymisestä rooleihinsa.

Elokuvan parhautta roolihahmojen lisäksi on ehdottomasti itse tarina. David O.Russel on muokannut Matthew Quickin kirjasta kepeällä ja naksahtaneella tavalla elämää ja erilaisia psyykensairauksia tarkastelevan draaman. Russel on myös ohjannut elokuvan ja kun ottaa huomioon elokuvan teeman, tuntuu, että Russel olisi tehnyt elokuvan pohjautuen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Russel on nimittäin hyvin erikoinen ja välillä jopa agressiivinenkin Hollywood-ohjaaja. Hänen tiedetään hyökänneen mm. mukavan miehen maineessa olevan George Clooneyn kurkkuun kiinni kesken kuvausten. Tällainen arvaamaton pakkaus on myös elokuvan Pat. Hahmojen dialogi, kohellukset ja ihana kahjous loksauttelevat suuta auki välillä yltäen jopa huutonauruun. Elokuvan jokainen hahmo on jollain lailla nyrjähtänyt ja se näyttäisi osoittavan, että jokaiselle ihmiselle liikenisi jokin psykiatrinen diagnoosi, jos lähtisi kaivelemaan. Patin isän voimakkaat pakkomielteetkin jätetään katsojien havaittaviksi ja muutaman vitsin aiheeksi, mutta mitään ei osoitella sormella eikä tuomita.

Unelmien pelikirja on hyvänmielen elokuva olematta sitä klassisessa mielessä, vaan se tarjoaa oikeasti hauskaa viihdettä, suloisen kaheleita hahmoja ja nautittavaa katsottavaa. Suosittelen lämpimästi.

Ekspressionistinen kuvaus klassikkotarinasta

ANNA KARENINA * * * * 

2012 (Englanti) 

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Joe Wright

Käsikirjoitus: Tom Stoppard Leo Tolstoin romaanista

Anna Karenina on tottakai elokuva Leo Tolstoin kuuluisasta klassikkoromaanista Anna Karenina. Tarina seuraa 1800-luvun loppupuolen venäläisten aristokraattien seurapiirielämää kertoen oikeastaan kahdenlaisesta rakkaustarinasta. Anna Karenina (Keira Knightley) on nuorena avioitunut seurapiirirouva, jonka aviomies Aleksei Karenin (Jude Law) on kunnollinen ja vakaa mies, mutta heidän avioliittonsa on rutinoitunut järkiavioliitto. Anna matkustaa Pietarista Moskovaan veljensä perheen luokse tyynnyttelemään veljensä vaimoa Dollya (Kelly Macdonald), joka on tuohtunut miehensä eli Annan veljen Stivan (Matthew Macfadyen) naisseikkailuista. Matkalla Moskovaan Anna tapaa nuoren Kreivi Vronskin (Aaron Taylor-Johnson), joka on puolestaan saapunut kosiskelemaan Dollyn siskoa Kittyä (Alicia Vikander).

Kitty on niin Vronskin lumoissa, että hylkää hyvän, vakaan ja periaatteen miehen Kostja Levinin (Domhnall Gleeson) kosinnan. Vronski ei kuitenkaan huomioi Kittyä tanssiaisissa vaan keskittää kaiken huomionsa Annaan, murtaen Kittyn sydämen. Anna on hämmentynyt Vronskin huomiosta sekä omista tunteistaan, pian Anna kuitenkin heittäytyy suhteeseen Vronskin kanssa miehensä Kareninin ollessa kaikenaikaa tietoinen juoruista parin ympärillä. Karenin pyytää vaimoaan palaamaan luokseen, mutta Vronskin intohimo tuntuu Annasta liian vetoavalta ja Anna soutaa ja huopaa kahden miehen välillä.

Samaan aikaan Kostja Levin päättää hylkää elitistisen seurapiirielmän ja keskittää huomionsa ideologiaansa sekä ruumiilliseen työhön, mutta ei silti pysty unohtamaan Kittyä.

Anna Kareninasta on vuosien kuluessa tehty lukuisia elokuvaversioita ja nimiroolia ovat esittäneet monet legendaariset näyttelijättäret kuten Vivien Leigh sekä Greta Garbo. Ohjaaja Joe Wright on tehnyt aivan uudenlaisen versionsa klassikkotarinasta. Elokuva on kuvattu taiteellisen nerokkaasti ikäänkuin teatterikulisseissa ja jotkin kohtaukset on korostettu tahallisen teatraalisiksi ihmisjoukkojen yhteisin liikkein ja äänin. Myös hienona tehokeinona on käytetty ihmisjoukkojen liikehdintää, tanssia ja jopa katoamista. Mm. Annan ja Vronskin tanssiaiskohtauksessa ympäristön ihmiset jähmettyvät erikoisiin tanssiasentoihinsa ja lopulta katoavat kokonaan ympäriltä. Tämä hienosti toteutettu symboliikka korostaa Annan ja Vronskin rakastumista ja kuinka kaikki muu katoaa. Kohtaus heijastelee symboliikallaan myös koko elokuvan teemaa ja auttaa ymmärtämään pääparin motiiveita, tunteita ja myöhempiä ratkasuja.

Elokuvan pääkolmikko aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Annan tunteisiin on tavallaan helppo samaistua, mutta samalla hahmossa on jotain tummaa ja julmaa, johon taas ei mielellään samaistu. Sympatiat on ehdottomasti Jude Lawn esittämän Annan aviomiehen puolella ja toivoisi Annan palaavan miehensä luo, vaikka samalla Aaron Taylor-Johnsson tuntuu vetoavalta kiihkeänä Vronskina. En ole aikaisemmin huomannut ihailevani kenenkään miehen viiksiä, mutta Taylor-Johnsson saa viiksetkin näyttämään seksikkäältä.

Brittinäyttelijöiden casting on sujunut hienosti ja näyttelijät tuntuvat istuvan hyvin hahmoihinsa. Oli mielenkiintoista nähdä Jude Law niin eleettömän ja tunneköyhän miehen roolissa, vaikkakin hän oli löytänyt hahmostaan haavoittuvuutta ja herkkyyttä. Aaron Taylor-Johnsson on nuori näyttelijälahjakkuus, joka tuntuu taipuvan monenlaisiin rooleihin. Vronskin roolissa hän on valkoisiin pukeutunut musta, arvaamaton hevonen ja eläytyy intohimoisesti ailahtelevaan mutta määrätietoiseen rooliinsa. Keira Knightley on nyt viime vuosina löytänyt tyylinsä ja suoriutuu hienosti roolissaan ristiriitaisena Annana. Kaikkein samaistuttavin hahmo elokuvassa lienee Domhnall Gleesonin esittämä sympaattinen Levin, jonka Gleeson tulkitsee pehmesti mutta vakaasti.

Kovin syvälle tämä versio ei mene alkuperäisisessä Leo Tolstoin yhteiskuntakritiikissä ja pohdinnoissa, vaikkakin teemat ovat kyllä läsnä rivien väleissä. Elokuvan toteutus on myös teatterimaisuudessa ja näyttävyydessään sellainen, ettei se istuisi ahdistavaan ja raskaaseen pohdintaan, vaikka elokuva muuttuukin tummasävyisemmäksi loppuaan kohden. Elokuvan loppupuolella on kuitenkin omat heikkoutensa, kun loppupuolen sekavan toteutuksen takia tarina pysyy juuri ja juuri kasassa. Tämä tekee elokuvan loppupuoliskon paikoin myös hieman tylsäksi.

Anna Karenina on ennenkaikkea visuaalisesti huikea elokuva. Yksi suuri osatekijä elokuvan visuaalisuudessa teatterilavasteiden ja kattokruunujen lisäksi on nainen ja pukusuunnittelija Jacqueline Durran. Elokuvan pukujen silhuetit ja materiaalit ovat tarkkaan mietityn oloisia ja kaikki Keira Knightleyn elokuvassa pitämät lukuisat korut ovat aitoja timantteja ja helmiä Chanelin korukokoelmasta.

Wrightin kuvaus Anna Kareninasta on ekspressionistinen ja kokeellinen kuvaelma ja lopputulos on vahvasti kahdesta eri ajasta, nykyhetkestä ja 1800-luvulta. Ehdottomasti yksi vuoden 2012 mielenkiintoisimmista elokuvista.

"Ole ensimmäinen, ole fiksumpi tai huijaa!"

MARGIN CALL * * * * ½

2011 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus ja käsikirjoitus: J.C Chandor

Margin Call vie katsojansa vuoteen 2008 ja tapahtumiin, jotka edelsivät suurta taloudellista romahdusta. Wallstreetillä suuri finanssiyhtiö on irtisanonut joukon työntekijöitään. Irtisanottujen joukossa on riskinhallintayksikön pikkupomo Eric Dale (Stanely Tucci). Lähtiessään Eric antaa nuoremmalle analyytikolle, Peter Sullivanille (Zachary Quinto) muistitikun keskeneräisestä työstään ja pian Peterille alkaa hahmottua kulman takana häämöttävä ja varmasti lähestyvä katastrofi. Seuraavan 24 tunnin aikana löydös etenee aina ylimpään johtoon saakka ja ahneuden ylittäessä moraaliset arvot, johtoportaan pelurit turvaavat omia selustojaan. Rooleissa nähdään myös mm. Kevin Spacey, Jeremy Irons, Paul Bettany, Simon Baker, Demi Moore sekä Penn Badgley.

Margin Call on pienen budjetin independent elokuva. Sen budjetti oli vain noin 3,3 miljoonaa dollaria. Eli vain noin miljoonan enemmän kuin esim. suomalaisen Härmä elokuvan budjetti tai vain yhden kymmenesosan edellisen arvosteluni, Lemmenlomalla -elokuvan budjetista. Kolme milliä on siis äärimmäisen vähän Hollywoodmittakaavassa. Vieläpä kun elokuva oli saanut houkuteltua palkkalistoilleen joukon niin kovia ja nimekkäitä tähtiä. Kaiken lisäksi Margin Call on käsikirjoittaja/ohjaaja J.C Chandorin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö.

Margin Call ei ole pienestä budjetistaan ja riippumattomuudestaan isoihin elokuvayhtiöihin johtuen saanut taakseen isoa markkinointikoneistoa eikä sitä ole mainostettu joka kadun kulmassa, ehkäpä siksi se on saattanut jäädä monilta huomaamatta. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että Margin Call on ehkä yksi vuoden tärkeimmistä elokuvista. Juuri sen ajanhermolla oleva tarina on varmasti saanut aikaan sen, että niin moni nimekäs tähti halusi lähteä mukaan tekemään tätä elokuvaa, että sen sanoma tulisi kuulluksi.

Intensiivinen näyttelijätyöskentely, sanoma ja tunnelma luovat elokuvan uskottavaksi paketiksi. Se on tunnelmaltaan kuin aamuyöntunteina matkustava linja-auto. Se lähtee liikkeelle verkkaisesti seesteisen himmeistä tunnelmista ja pian herättää katsojan mielenkiinnon pitäen varmassa otteessaan aina elokuvan loppuun saakka. Jonkin verran katsoja otetaan huomioon ja väännetään rautalangasta finanssimaailman koukeroita, mutta vastapainoksi saa katsojakin tehdä aivotyötä ja pinnistellä mukana juonenkulussa.

Margin Call on rohkea ja autenttinen kuvaus nykyisen länsimaisen yhteiskunnan heikoista rakenteista. Se sai yhden Oscarehdokkuuden parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, mutta olisi ansainnut paljon enemmän.

Kattia kanssa!

SAAPASJALKAKISSA (Puss In Boots) * * * 

 

2011 (USA)

Ikäraja: 7

Ohjaus: Chris Miller

Shrek -elokuvien rakastetuin sivuhahmo, Saapasjalkakissa (Antonio Banderas), on vihdoin saanut oman elokuvansa. Elokuva alkaa lainsuojattoman kissan metsästäessä uutta, mielenkiintoista keikkaa, josta voisi jotain netotakin. Kissa päätyy metsästämään taikapapuja, joista kasvava köynnös johdattaisi kultamunia munivan hanhen luo. Toinen kissavaras kiilaa kuitenkin väliin ja sankarimme tapaa vanhan ystävänsä Tyyristyllerön (Zack Galifianakis), jonka kanssa on selvittämättömiä asioita menneisyydestä sekä hurmaavan Kisu Pehmotassun (Salma Hayek). Kovaotteisen roistopariskunnan, Taavin ja Annin (englanniksi Jack and Jill) ääninä kuullaan Billy Bob Thorontonin sekä Amy Sedarisin äänet.

Elokuva on tyylillisesti sekoitus Zorroa, spagettilänkkäreitä, Indiana Jones -tyyppisiä seikkailuelokuva ja onpa mukaan höystetty hieman romanssia, tanssia ja latinalaisia rytmejäkin.

Saapasjalkakissa on kutkuttava hahmo. Se on täynnä mielenkiintoisia kontrasteja vaarallisesta miekkamiehestä pörheään, suloiseen pikkukisuun. Sen pieni koko tuo myös hauskaa kontrastia Antonio Banderasin maskuliinisesta, tummankarheasta äänestä. Banderasin heittäytymisestä voi huomata kuinka hän on nauttinut egoistisen machokissan esittämisestä. Vai esittääkö Saapasjalkakissa Banderasia, siinä kun yhdistyvät monet Banderasin näyttelemät legendaariset hahmot kuten Desperadon El Mariachi ja Zorro, joista se myös selkeästi on saanut vaikutteensa.

Antonio Banderasin kemia toimii hyvin  Salma Hayekin kanssa. Onhan parivaljakko tehnyt yhdessä useamman elokuvan: Desperado, Once Upon a Time in Mexico ja Frida. Myös elokuvan toisen äänipariskunnan Billy Bob Thorontonin ja Amy Sedarsin äänet toimivat hyvin yhteen ja erikseen. Eteläisen amerikan murteella puhuva roistopariskunta paukuttaa pyssyjä rymistellen, mutta käyvät keskenään rauhallista kädenvääntöä vauvan hankinnasta. Billy Bobin ääni soljuu niin pehmeästi, että sitä kuuntelisi vaikka koko illan.

Saapasjalkakissa on hienosti toteutettua visuaalista animaatiota, mikä on varmasti lasten mieleen (K-7), mutta se käsittelee Shrek-elokuvillekin tyypillisesti myös aikuisten asioita joita lapsi ei ymmärrä eikä tarvitsekaan ymmärtää. Shrekeistä tuttua  elokuvien parodiointia sekä satujen lainailua myös nähtiin tässäkin elokuvassa pavunvarsineen, taikapapuineen ja hanhineen. Elokuva Saapasjalkakissa on siis mukavaa kokoperheen viihdettä. Näyttelijät, piirtäjät ja muut ovat tehneet hienoa työtä, mutta tuntuu että jotain on jäänyt silti puuttumaan. Käsikirjoittajaporukka (Tom Wheeler, Brian Lynch, William Davies) ei ole saanut tarinasta niin soljuvaa, ymmärettävää ja mehukasta kuin sen olisi olettanut olevan, vaikkakin tarinassa oli mukavia koukkuja ja hienoja kohtauksia. Oli myös hauskaa yhdistää ihmismäisesti toimivan sankarikissaan aivan tavallisia kissan eleitä ja tapoja maidonlipityksestä valon metsästykseen.

Elokuvan suomenkielisestä ääniraidasta en osaa sanoa mitään, koska katsoin elokuvan englanninkielisenä. Enkä osaisi kuvitella kisulin puhuvan muulla kuin Antonio Banderasin äänellä.

DVD sisälsi myös vuonna 2012 tuotetun lyhytelokuvan:

PUSS IN BOOTS: THE THREE DIABLOS * * * * 

Ohjaus: Raman Hui

Saapasjalkakissa saa työtehtäväkseen Prinsessa Alessandra Bellagamban kruunusta varastetun rubiinisydämen jäljittämisen. Varas tunnetaan nimeltään Le Chuchoteur eli Kuiskaaja ja hän lymyilee salaisessa piilopaikassaan, jonka sijainnin vain hänen kolme kiinnijäänyttä apuriaan tietävät. Apurit ovat teljettynä vankilaan eivätkä suostu puhumaan. Saapasjalkakissan pitäisi saada pahamaineisen kolmikon tekemään yhteistyötä kanssaan mutta ensin pitäisi uskaltautua heidän selliinsä..

Saapasjalkakissa ja Kolme paholaista on pieni jatko itse Saapasjalkakissa -elokuvalle, johon siinä myös pienoisesti viitataan. Tarina on kuitenkin aivan omansa ja tyylillisesti muistuttaa enemmän Shrek-elokuvia kuin varsinainen elokuva. Juoni on selkeä ja mukaan on mahdutettu hauskuutta sekä jännitystä mutta myös liikuttaviakin kohtauksia. Pikkukisut ovat hellyyttävän suloisia ja niiden sanattomat ilmeet paljon puhuvat. Lyhytelokuva on parempi kuin itse elokuva sen juonellisen onnistumisen, napakan lyhyen keston sekä hauskojen oivallusten takia. Antonio Banderas kuullaan tässäkin Saapasjalkakissan äänenä. Muissa ääniroolieissa kuullaan mm: Charlotte Newhouse ja Gilles Marini.

.

Miksi me kaadumme? - Jotta oppisimme nousemaan

YÖN RITARIN PALUU (The Dark Knight Rises) * * * *

2012 (USA, Iso-Britannia)

Ohjaus: Christopher Nolan

Yön Ritarin Paluu jatkaa siitä mihin edellinen Nolanin Batman filmatisointi Yön Ritari jäi. Kahdeksan vuotta on kulunut, Bruce Wayne (Christian Bale) on erakoitunut linnaansa eikä kukaan ole nähnyt Batmaniäkään. Batman sai syyt niskoilleen  Harvey Dentin tekosista eikä ole suosittujen sankareiden listoilla. Lepakkomiehen on kuitenkin kaivauduttava ulos luolastaan, koska myrsky on saapumassa. Uusi superpahis Bane (Tom Hardy) marssii kaupunkiin asialleen vihkiytyneiden apureidensa kanssa ja uhkaa tuhota Gotham Cityn.

Gotham Cityssä hääräilee myös kissamainen mestarivaras Selina Kyle (Anne Hathaway), jonka tarkoitusperistä on vaikea saada selvää. Bruce Wayne/Batman saavat apuja vastarintaansa tutulta poliisipäällikkö Gordonilta (Gary Oldman) sekä myös kekseliäältä rivipoliisi John Blakelta (Joseph Gordon-Levitt) ja miljonääri Miranda Tatelta (Marion Gotillard). Apuna tietysti ovat myös tutut vempainkeksijä Lucius Fox (Morgan Freeman) sekä hovimestari Alfred (Michael Cane).

Jos taas kerran kertoisin kuinka minulla oli ennakkoluuloja tätäkin elokuvaa kohtaan. Koin edelliset eteenkin Yön Ritarin niin Frank Millermaisen ahdistavaksi, etten paljoa pitänyt niistä. Minulle kun Batman on aina edustanut enemmän kepeämpää sarjakuvakerrontaa kuin tuskaisen ahdistunutta ja pimeää puolta. En tiedä olinko nyt vain tottunut tai kypsynyt Nolanin synkälle Batmankerronnalle vai johtuiko se kuitenkin toiveikkaammasta aiheen käsittelystä tai siitä ettei minulla ollut suuria ennakko-odotuksia,  mutta pidin tästä trilogian kolmannesta osasta paljon.

Siinä missä Christopher Nolanin Batman-trilogian ensimmäisessä osassa Batman Begins teemana oli pelko, toisessa Yön Ritarissa kaaos, on tässä viimeisessä teemana kipu. Elokuvan englanninkielinen nimi - The Dark Knight Rises - pitää sisällään pienen sanaleikin. Viitaten tietenkin Batmanin nousuun mutta pitäen sisällään myös sanan rising merkityksen kapinasta tai kapinaan nousemisesta.

Bane on ollut sarjakuvissa fyysisesti Batmanin pahin vastustaja. Hänet tunnetaan hahmona, joka mursi Batmanin selän. Aikaisemmin Bane (suomeksi Turmio) on nähty valkokankaalla Joel Schumacherin Batman & Robin -elokuvassa, jossa Bane oli kuvattu aivottomana lihaskimppuna, joka totteli sokeasti Poison Ivyn käskyjä. Yön Ritarin Paluun kuvaus Banesta on paljon sarjakuvauskollisempi sekä muutenkin uskottavampi ja realistisempi, mikä on tyypillistä Nolanin Batmaneille. Banen vahvuudesta johtuen ilmassa leijuu ensimmäistä kertaa pelko siitä, että selviääkö Batman. Tom Hardy onnistuu hyvin täyttämään Banen fyysiset mitat. Pikkulinnut kertoivat Hardyn keränneen massaa 14 kiloa roolia varten ja Hardyn niska sekä selkä tuntuvat pelottavan jyhkeiltä. Muuten Hardy näyttelee hahmoaan suurella intensiteettillä ja tekee hyvää työtä roolissaan, lukuunottamatta maskin takaa kumahtelevaa ääntä, mikä alkaa  jossain elokuvan jo alkuvaiheessa tuntumaan koomiselta.

Anne Hathawayllä oli isot saappaat täytettävänään kun hän otti vastaan kissanaisen/Selina Kylen roolin. Michelle Pfeiffer teki niin hyytävän loistavan roolisuorituksen Burtonin Batman Returns elokuvassa, että rooliin on varmasti ollut vaikea heittäytyä. Onneksi Anne Hathaway ei ole lähtenyt imitoimaan Pfeifferin suoritusta vaan on tehnyt roolista omannäköisensä. Hathaway ei sorru stereotypioihin tai ylinäyttelyyn vaan tekee ovelasta kissanaisesta uskottavan. Loistavia olivat eteenkin ne hetket kun Hathaway muuttaa tunnetilaa roolihahmonsa todellisten aikeiden paljastuttua sadasosasekunneissa. Toivottavasti tästä hienosta roolisuorituksesta Annelle tippuu haastavampia rooleja jatkossakin, olemme nähneet jo ne miljoonat hymyt lukemattomissa romanttisissa komedioissa, joten niiden aika voisi mieluusti olla ohi.

Christopher Nolan käyttää mieluusti samoja näyttelijöitä elokuvissaan ja Inceptionista Nolanin kanssa yhteistyön aloittaneet Joseph Gordon-Levitt sekä ranskalaistähti Marion Cotillard olivat saaneet isot sivuosaroolit tästä elokuvasta. Marion Cotillard on huikea näyttelijälahjakkuus, joka nappasi merkittäviä palkintoja mm. Oscarin sekä Golden Globen parhaasta naispääosasta roolissaan Edith Piafina elokuvassa Pariisin varpunen. Ranskalaistähdille poikkeuksellisesti Cotillardin englannista ei aksenttia kuulu, ainakaan tässä roolissa. Joseph Gordon-Levittin esittämä John Blake edustaa elokuvan toivoa ja valoa. Hän on vilpitön ja viattoman tuntuinen kyynisessä Gotham Cityssä ja myös toimii vahvasti periaatteidensa mukaan. Gordon-Levitt on roolissaan pehmeän haavoittuvainen mutta silti tarpeeksi kova ja päättäväinen tehden John Blakesta helposti samaistuttavan idealistin.

"Vakioporukan" Freeman, Bale, Cane, Oldman roolisuorituksissa ei mitään edellisiin jaksoihin poikkeavaa. Tasaista, varmaa ja ammattitaitoista työskentelyä. Plussaksi näytti nousevan kuitenkin se, ettei Christian Balen kähisevä Batmanin ääni tuntunut niin koomiselta kuiin edellisissä osissa, johtuen ehkä siitä, ettei Batmania näytetty lepakkoasussaan tässä elokuvassa niin paljoa kuiin aikaisemmissa. Balen romanttinen kemia toimii myös paremmin tässä kuin edellisissä osissa ja Batmanin sekä Kissanaisen eeppinen viha-rakkaus -suhde on kuvattu sähköisesti.

Elokuvan "intro" on pitkä, se pitää sisällään verkkaisen jännitteen, minkä tietää murtuvan pian. Nolan pitkittää odotusta ja toisaalta pienien yksityiskohtien tietäminen auttaa pääsemään kiinni elokuvaan mutta toisaalta tuntuu että elokuvasta olisi saanut tiiviimmänkin paketin. Elokuva kestää lähes kolme tuntia ja pitää sisällään myös joitain pitkästyttäviä kohtia. The Dark Knight Rises onnistuu kuitenkin pitämään jännityksen otteessaan koko elokuvan ja puuntakaa tulevat juonenkäänteet pitävät tarinan tuoreena.

Hyvät tsäänssit casino-pelissä, huonot syövän hoidossa

50/50 * * * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: Jonathan Levine

Adam (Joseph Gordon-Levitt) on tavallinen 27-vuotias mies, joka on töissä paikallisessa radiossa ja jolla on kaunis taiteilijatyttöystävä Rachel (Bryce Dallas Howard). Ollessaan lenkillä Adam satuttaa selkänsä ja lähtee siksi tutkittavaksi lääkärille, joka toteaakin Adamilla olevan vaikean syövän selkärangassa. Adam on itse asian kanssa aivan ok, mutta tuntuu että kaikki muut ympärillä sekoavat. Adam alkaa käydä terapiassa ja saakin terapeutikseen nuoren vasta-alkajan, Katherinen (Anna Kendrick) ja heille sukeutuu hieman erilaisempi potilassuhde.

Adamilla on hulvaton, rajaton ja estoton paras ystävä Kyle (Seth Rogen), joka on päättänyt ottaa kaverinsa syövästä kaiken irti ja käyttää tätä pokaakseen naisia. Kyle on kaikesta huolimatta vilpittömästi ystävä ja haluaa kaverinsa parasta. Elokuva käsittelee myös Adamin vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa, erityisesti äitiinsä (Anjelica Huston) mutta myös sairaaseen isäänsä (Serge Houde).

50/50 on pienen budjetin independent elokuva ja sen on käsikirjoittanut Will Reiser ja se pohjautuu Willin omaan syöpäkokemukseen, vaikkakin elokuva onkin täysin fiktiivinen. Reiser sekä elokuvan ohjaaja Jonathan Levine ja näyttelijä Seth Rogen ovat keskenään hyviä ystäviä ja sellainen kaverillinen sekä hauska ote välittyy myös itse elokuvaan.

Elokuvan on saanut nimensä päähenkilön syövän selviytymisprosentista, mikä on 50/50.

Elokuvan tunnelma on alakuloisen toiveikas sekä hauska. Dialogi ja miten se on esitetty on aidosti hauskaa, oikean elämän arjen komiikkaa. Roolihahmot eivät tunnu stereotyyppisiltä eikä väkisin väännetyiltä vaan ihan oikeilta ihmisiltä puutteineen ja vahvuuksineen. Roolit on myös valittu huolellisesti ja näyttelijöiden suoritukset tuntuvat myös hyvin realistisilta ja uskottavilta. Joseph Gordon-Levitt välittää minimalistisesti verkkaisaa tunnelmaa ja osoittaa nyt erityisesti tässä roolissa olevansa hyvin monipuolinen, lahjakas näyttelijä. Hän on monille tuttu Kolmas kivi auringosta -sitcom sarjasta ja siksipä ei ole epäilystäkään etteikö Gordon-Levitt pärjäisi elokuvan komediakohtauksissa, mutta hän todella loistaa myös vakavammissa kohtauksissa välittäen erilaisia tunnetiloja. Työskentely yhdessä Seth Rogenin kanssa on myös saumatonta ja ystävysten kemia toimii.

Elokuva 50/50 ei sorru ylidramatisointiin eikä väkinäisiin Hollywood-opetuksiin kertoessaan yhden ihmisen tarinaa syövästä. Dialogi on toisaalta osuvaa, sarkastista, suoraa ja oivaltavaa mutta myös lämmintä, kaunista, koskettavaa sekä elämänmakuista. Erityisen koskettavia olivat kuvaukset päähenkilön kemoterapiasessioista vanhempien miesten Alanin (Philip Baker Hall) sekä Mitchin (Matt Frever) kanssa.

50/50 on ehdottomasti yksi parhaista vuoden aikana katsomistani elokuvista. Se on monipuolinen, moniulotteinen, hauska ja liikuttavakin. Niin paljon yhdessä paketissa, yhdessä pienessä ihmisessä. Voin lämpimästi suositella.

Ötökkäpojan salaisuuksien verkko

THE AMAZING SPIDER-MAN * * * * ½

2012 (USA)

Ohjaus: Mark Webb

Hämähäkkimiehen seikkailut ovat taas kierähtäneet alkupisteeseen. Peter Parkerin isä ja äiti pakenevat kotoaan ja saavat surmansa. Peterin isän veli ottaa pojan kasvatettavakseen vaimonsa kanssa. Peter löytää isälleen kuuluneen salkun ja lähtee seuraamaan johtolankaa eikä aikaakaan kun nörtti Peteriä puraisee geenimanipuloitu hämähäkki ja hän saa tuon ovelan otuksen voimat.

Peterin ihastuksena elokuvassa nähdään sarjakuvistakin tuttu nuoruuden rakkaus Gwen, jonka isä työskentelee NYPD:n poliisikapteenina.

Täytyy myöntää, että minulla oli ennakkoluuloja tätä elokuvaa kohtaan ennenkuin olin sen nähnyt. En pahemmin pitänyt edellisistä Spider-Man filmatisoinneista. Ennakkoluulot kuitenkin karisivat jo elokuvan alkumetreillä kun elokuva alkoi vakuttaa monessa eri suhteessa. 

Näyttelijävalinnat olivat tehty huolella ja sivuosiinkin oli palkattu erinomaisia luonnenäyttelijöitä. Mm. Forrest Gumpin äitinäkin nähty Sally Field vakuutti Peter Parkerin tätinä ja loi osaltaan hyvin aidon tuntuisen tunnelman. Peterin setänä taas esiintyi konkari Martin Sheen ja kameleonttimainen Rhys Ifans esitti tohtori Curt Connorsia ja Liskoa. Rhys Ifans ei ehkä nimenä sano mitään, mutta kun mainitsee miehen edellisinä töinä mm. Merirosvoradion Gavinin roolin sekä Notting Hillin mainion kämppis-Spiken niin alkaa jo kasvot palailla mieleen. Tämän elokuvan rooli oli vain niin erilainen, ettei miestä ensin oikein edes tahtonut tunnistaa.

Hämiksenä nähtiin nuori lupaus Andrew Garfield, joka on monille tuttu mm. elokuvista The Social Network, jossa hän esitti Mark Zuckerbergin ystävää ja liikekumppania, Eduardo Saverinia. Andrew Garfieldin valinta päärooliin oli kaikinpuolin onnistunut ja mies tekee edellistä Hämistä, Tobey Maguirea moniulotteisemman roolin. Siinä missä Maguire vetää yhden ilmeen roolin, taipuu Garfield monenlaisiin tunnetiloihin hyvin aidon tuntuisesti. Elokuvan käsikirjoitus on myös edellistä moniulotteisempi. Kuolemantapauksien tuska tuntuu aidolta ja myös huumoria on elokuvaan mahdutettu roppakaupalla. Garfield suoriutuu hienosti tappelukohtauksista sekä kömpelönä Peterinä että myös sukkelana Hämiksenä, eikä Garfieldilta tunnu puuttuvan komiikantajuakaan. Myös Garfieldin sekä Hämiksen mielitiettyä näyttelevän Emma Stonen välillä tuntuu olevan aidon tuntuista kemiaa ja teinirakkaus leiskuu roolihahmoissa uskottavasti. Uskottavalta tuntui myös Gwenin poliisi-isän roolissa Denis Leary, joka on tuttu monista tv:n poliisirooleista.

3D-kokemuksenakin The Amazing Spider-Man oli hienoa katseltavaa. Toimintakohtaukset sekä Hämiksen liitelyt seittiensä varassa oli toteutettu huolella. Siinä missä edellisten Hämisfilmatisointien Hämähäkkimies tuntui nivelettömältä animaatiohahmolta, ei sellaista tuntua tullut lainkaan tässä elokuvassa. Ainoana pienenä miinuksena oli Liskon toteutus, paikoin se tuntui animaatiohahmolta ja vähän verotti elokuvan uskottavuutta, sikäli kun se on mahdollista tällaisessa ei-realisisessa sarjakuvafilmissä. Elokuvalle plusssaa myös uskollisuudesta itse sarjakuvalle. Sarjakuvien hämähäkkimiehen seikkailut ovat moniulotteisia ja psykologisestikin kiinnostavia, myös huumori oli tyypillistä sarjakuvien ovelalle Hämikselle ja tässä elokuvassa nämä piirteet oli hienosti huomioitu, kuten myös se, että Peter Parker itse kehitti seittisingot käsiinsä eikä seittiä tullut Peterin sormista niinkuin edellisissä elokuvissa.

The Amazing Spider-Man oli siis kaikinpuolin hieno elokuvakokemus, joka tarjosi niin viihdyttävyyttä kuin syvällisempiäkin pohdintoja vieden katsojaa tunnetiloista toiseen uskottavasti.

ps. älä lopeta elokuvan katselua lopputekstien alkamiseen, niiden lomassa näytetään vielä pieni herkkupala tulevasta..

"Silloin yritettiin vaikuttaa asioihin, nyt vain halutaan Olla tärkeitä"

RAUTAROUVA (The Iron Lady) * * * *

 

2011 (Iso-Britannia, Ranska)


Ohjaus: Phyllida Lloyd

Margaret Thatcher on kiistelty hahmo. Hän hallitsi Iso-Britanniaa pääministerinä vuodesta 1979 aina 11 vuotta. Hän oli läntisen maailman ensimmäinen naispääministeri eikä hänen valtaannousunsa kuten ei myöskään hänen hallituskautensa ollut helppo. Hän teki vaikeita päätöksiä ja sai paljon vihamiehiä, mutta myös ihailua.

Elokuvan ohjaaja Phyllida Lloyd on kokenut teatteriohjaaja, hänen työtään oopperan parissa on ylistetty mutta elokuvien ohjaamisesta hänellä on kokemusta vain yhdestä elokuvasta tämän lisäksi ja sekin päänäyttelijänään Meryl Streep, nimittäin Mamma Mia! Elokuvan Rautarouva on käsikirjoittanut Abi Morgan.

Elokuva esittelee nykyhetken Margaretin, dementoituneen vanhuksen joka käy mielikuvituksellista keskustelua edesmenneen miehensä kanssa, jota näyttelee sympaattisesti loistava Jim Broadbent. Margaret unohtuu välillä muistelemaan menneitä aikoja ja Margaretin mieli toimiikin elokuvan kuljettajana ajassa. Takaumien avulla valotetaan hieman aikaa ennen sotaa ja sen aikana sekä esitellään pieniä hetkiä Margaretin poliittisen uran alusta. Elokuva keskittyy nykyhetkeen sekä aikaan ennen pääministeriyttä Margaretin ollessa opetusministeri, kuvaamaan niitä ponnisteluja ja muutoksia joita hän teki päästäkseen pääministeriksi sekä pääministerikautta aina Falklandin sotaan ja pääministerikauden loppuun saakka.

Rautarouva varoo ottamasta kantaa aiheisiin poliittisesti eikä se syyllisty sormen osoitteluun eikä jalustalle nostoon. Se esittää inhimillisen tarinan naisesta, perheen äidistä ja vaimosta. Osaltaan olisi voinut ehkä toivoa hieman väkevämpää näkemystä Thatcherin uraan, mutta tällä tyylillä tarina keskittyy hahmoihin, ihmisiin, näyttelijäsuorituksiin, mitkä ovatkin koko elokuvan rautainen ydin. Meryl Streep ei turhaan voittanut kolmatta Oscar-pystiään tästä roolista eikä häntä ole turhaan tituleerattu aikamme suurimmaksi näyttelijäksi. Streep ei vain pyri matkimaan Thatcheria, hän ON Thatcher. Jopa niin vahvasti, että välillä ei edes tajua katsovansa näyttelijätärtä työssään eikä elokuvaa. Nuorta Margaretia näyttelee Alexandra Roach.

Ymmärrän myös hyvin miksi Streep on tehnyt tämän vahvan vaikuttajanaisen roolin ja tämä rooli kiistellystä Thatcherista sopiikin hänelle hyvin. Tunnen joukon miehiä, jotka eivät voi sietää Meryl Streepiä työssään vaan jättävät väliin kaikki hänen elokuvansa. Streep on myös voimakkaita tunteita herättävä, vahva nainen, johon taas naisten on helppo samaistua. Sellainen jota jotkut miehet saattavat pitää uhkaavana ja sellainen oli varmasti myös Thatcher. Ilman Meryl Streepin roolisuoritusta tämä elokuva ei olisi mitään enkä voi edes kuvitella kuka muu olisi täyttänyt nämä valtavan suuret korkokengät.

Etukäteen Thatcherin perhe oli vastaan elokuvahanketta ainakin aluksi ja Thatcherin dementian kuvausta myös arvosteltiin. Elokuva kuvaa sairautta kuitenkin kunnioittaen ihmistä ja Rautarouva -elokuvan koskettavimmat sekä kauneimmat hetket ovatkin nykyisyydessä.

Rautarouva on elokuva, mikä on ehdottomasti nähtävä. Se on lämmin ja koskettava kuvaus entisestä suurnaisesta tulkkinaan yksi suurnainen itsekin. Jos ei Thatcher ja 70-80 -luvun tapahtumat kiinnosta niin elokuva kannattaa katsoa jo näyttelijäsuoritusten takia.

Sirkuksen myyrä ja mätä omena

PAPPI LUKKARI TALONPOIKA VAKOOJA (Tinker Tailor Soldier Spy)  * * * *

2011 (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)


Ohjaus: Tomas Alfredson

Elokuva Pappi Lukkari Talonpoika Vakooja perustuu englantilaisen jännityskirjailija John le Carrén samannimiseen romaaniin, se on ensimmäinen niin sanotusta "Karla-trilogiasta". Kirjojen sekä elokuvan päähenkilönä toimii agentti George Smiley (Gary Oldman), tsehovilainen sankari, joka pakotetaan eläkkeelle. Hänet kuitenkin pyydetään takaisin vakoilutehtäviin, salassa muilta firman miehiltä ottamaan selvää myyrästä, jonka sanotaan pelaavan korkealla Brittien tiedusteluportaassa. Muissa merkittävissä rooleissa tässä elokuvassa näyttelee mm. Colin Firth, Tom Hardy, Toby Jones, John Hurt, Mark Strong sekä Benedict Cumberbatch.

Kirjailija John le Carré on toiminut menneisyydessään tiedustelutehtävissä, joten ei ihme, että hänen kirjansa luovat hyvin realistista kuvaa kylmän sodan aikaisesta vakoilumaailmasta. Ja tätä on myös koko elokuva. Visuaalisestikin elokuva näyttää aidosti retrolta ja pienetkin yksityiskohdat ovat tarkkaan harkitut. Elokuva poukkoilee flashbackeinä eri ajoissa ja ruotsalaisohjaaja Tomas Alfredson on tehnyt hyvin tarkkaa ja hyvää työtä. Kaikkia nyansseja ei ensinäkemältä heti ymmärrä, joten elokuva hyvin kestäisi useammankin katselukerran tai pikemminkin se saattaisi jopa vaatia sitä. Alkupuolella on joitakin pitkästyttäviä kohtauksia, johtuen ehkä siitä, ettei kaikki yksityiskohdat ole vielä avautuneet, mutta loppupuolen rutistava ote korvaa ja selittää kyllä nämä alkupuolen puutteet.

Elokuva on moniulotteinen mutta minimalistinen sekä vakavaotteinen kuvaus realistisen tuntuisesta vakoilumaailmasta. Se ei sisällä muille tiedustelumaailmaan sijoittuville elokuville tyypillisiä övereitä aineksia, ei suurreellisia erikoistehosteita eikä yliampuvia temppuja vaan se tuntuu hyvin uskottavalta. Myös hahmot on rakennettu uskottaviksi. Elokuva kertoo tarinaa maansa sekä aatteidensa vuoksi uhrautuvista miehistä, jotka joutuvat tekemään uhrauksia niin ammatillisesti kuin yksityisessäkin elämässä. Mistään ei tehdä isoa numeroa vaan uhrauksien kylmät tuulet puhaltavat ihmissuhteisiinkin.

Elokuvan näyttelijävalinnat ovat osuvia. On uskomatonta, että tästä elokuvasta lohkesi vasta ensimmäinen Gary Oldmanin oscarehdokkuus. Oldman näyttelee vähäeleisin mutta varmoin ottein harkitsevaa, hillityn hallittua, älykästä ja surumielisen tuntuista agenttiaan. On myös ihmeellistä, ettei Pappi Lukkari Talonpoika Vakooja -elokuvaa nähty mittelemässä parhaan elokuvan oscarista, sen se olisi kyllä ansainnut.