10 kertaan nähdyt alapääsketsit

VARASTO * ½

2011 (Suomi)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Taru Mäkelä

Varasto perustuu Arto Salmisen samannimseen romaaniin. Käsikirjoituksen elokuvaan on tehnyt Veli-Pekka Hänninen.

Varasto kertoo maalikaupan varastosta jossa häärivät Rousku (Kari-Pekka Toivonen), hänen työkaverinsa Raninen (Aku Hirvniemi), jota ei ole älynlahjoilla siunattu sekä Karita (Minttu Mustakallio), joka kelpaa kyllä sinkkuelämästä nauttivan Rouskun sänkyyn, muttei elämänkumppaniksi. Karitalla on kuitenkin suunnitelmansa Rouskun jallittamiseksi.

Sivurooleissa nähdään myös Vesa-Matti Loiri, Hannele Lauri, Juha Muje, Vesa Vierikko, Esko Salminen ja Jope Ruonansuu.

Elokuvaa on mainostettu kaunistelemattomaksi duunarikomediaksi. Ja sitä se onkin, pitäen tarinan keskiössä Kari-Pekka Toivosen esittämää Rouskua ja hänen kasvuaan ihmisenä. Elokuva rakentaa hahmoistaan stereotypiset karikatyyrit ja yrittää pitää kiinni näistä mielikuvista ilman yllätyksiä. Tämä tekee Varastosta melko tylsän katsottavan.

Myöskään pääosan esittäjät Mustakallio ja Toivonen, eivät tuo mitään uutta tarinaan vaan vetävät roolit samalla rutiinilla kuin minkä tahansa muun sketsin. Jos siis olet nähnyt yhden sketsin tai hahmon, tuntuu Varasto enemmän kuin tutulta. Mustakallio ja Toivonen ovat esittäneet pääosia jo kourallisessa suomalaisia elokuvia ja Varaston riskittömyys asettaa nämä näyttelijät pääosiin ihmetyttää. Elokuvan vahvuus on ehdottomasti raikkaat sivuosahahmot. Mielellään olisi nähnyt enemmänkin Karitan äitiä ja hänen miesystäväänsä esittävien Hannele Laurin sekä Vesku Loirin roolityöskentelyä. Hahmot kun olivat hyvin herkullisia kuvauksia tavallisista mutta myös tavallaan surullisista ihmisistä. Myös Putouksessa loistanutta Aku Hirviniemeä on näkynyt harvoin pitkissä elokuvissa ja Varasto olisi tuntunut jo kovinkin paljon tuoreemmalta jos esim. Hirviniemi olisikin esittänyt Toivosen roolia.

Myös elokuvan pelkästästään seksin ja alapääjuttujen seuduilla pyörivät vitsit ja juoni rupeaa puuduttamaan eikä tunnu enää edes hauskalta. Paljon myös ihmetyttää Varaston saamat positiiviset arvostelut ja huikeat katsojaluvut. Toivottavasti tämä ei ole suomalaisen elokuvan tuleva suunta. 

Parempia suomalaiselokuvia odotellessa...

Psykoanalyysin isät kilpasilla

A DANGEROUS METHOD * * *

2011 (Englanti, Kanada, Saksa, Sveitsi)

Kieli: Englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: David Gronenberg

Elokuvan A Dangerous Method on käsikirjoittanut David Cronenberg ja se perustuu Cronenbergin näytelmään: The Talking Cure ja näytelmä taas perustuu John Kerrin kirjoittamaan kirjaan: The Most Dangerous Method: Story of Jung, Freud and Sabina Spielrein.

Eletään ensimmäisen maailman sodan kynnyksellä Sveitsin Zürichissä ja Carl Jungin (Michael Fassbender) hoitoon mielisairaalaan tuodaan hysteriasta kärsivä venäläissyntyinen juutalaisnainen Sabina Spielrein (Keira Knightley). Jung kokeilee Sabinaan Freudin radikaalia ja uutta hoitomuotoa, keskusteluterapiaa käyttäen apunaan sana-assosiaatiota ja unien tulkintaa.  Hoito alkaa tehota Sabinaan ja lapsuuden kokemusten vaikutus alkaa myös hahmottua. Sabina on hyvin älykäs ja alkaa osoittaa kiinnostusta tätä uutta hoitomuotoa kohtaan samalla kun hänellä herää toive aloittaa opinnot lääkäriksi. Pian Jungin ja Sabinan välille kehittyy intohimoinen romanssi ja Jung ajautuu myös törmäyskurssille oppi-isänsä, Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) kanssa.

Dangerous Methodin tekee mielenkiintoiseksi sen tosipohjaisuus. Sabina Spielrein oli tosiaan Jungin potilas ja hänestä tuli myöhemmin lastenlääkäri sekä yksi maailman ensimmäisistä naispsykoanalyytikoista. Hänellä ja Jungilla oli myös rakkaussuhde. Elokuva valottaa myös hienosti Jungin ja Freudin läheistä työtoveruutta ja keskinäistä kunnioitusta sekä tapahtumia jotka ovat osaltaan vaikuttaneet Jungin ja Freudin välirikkoon vuonna 1912. Toki elokuva sisältää myös fiktiota ja väritystä oikealle tarinalle.

Elokuvan suurin vahvuus ovat kuitenkin näyttelijäsuoritukset. Olen pitänyt Keira Knightleytä suhteellisen tylsänä, yhden ilmeen näyttelijättärenä ja olin positiivisesti yllättynyt, että tässä elokuvassa nämä ajatukset karisivat täysin. Knightleyn kouristukset ja kohtaukset edellyttivät täyttä heittäytymistä rooliin ja hän tekee äärimmäisen vahvan, luihin asti läpitunkevan suorituksen roolissaan. Viggo Mortensen myös näyttää kykynsä hahmojen sielunelämän tulkkina ja erityisesti hänen ja Michael Fassbenderin yhteiset kohtaukset tuntuvat pitävän sisällään valtavan jännitteen.

Elokuvan suurimmat puutteet ovat kuitenkin käsikirjoituksessa ja itse tarinassa. Elokuva alkaa mielenkiintoisesti, mutta jossain vaiheessa tarinan yksiulotteisuus ja pelkän seksuaalisen tarkastelun yksipuolisuus saa katsojan kyllästymään ja menettämään mielenkiintonsa. Hahmot tuntuvat liian pelkistetyiltä eikä motiiveja valoteta juuri lainkaan. Elokuvasta jää myös kovin steriili loppumaku, vaikka sen pitäisi aiheensa myötä uppoutua syvälle ihmismielen liikkeisiin. Silti A Dangerous Method on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen paketti, josta Keira Knightleyn roolisuoritus on merkittävässä osassa.

"Ihmiset eivät muutu"

YOUNG ADULT * * * 

2011 (USA)

Kieli: Englanti 

Ikäraja: 12

Ohjaus: Jason Reitman

Mavis Gary (Charlize Theron) on alkoholisoitunut ja eronnut 37-vuotias nainen, joka haikailee lukioaikaisia parhaita päiviään, jolloin hän oli koulun suosituin tyttö. Mavis lähtee matkalle pieneen kotikaupunkiinsa missionaan valloittaa takaisin lukioaikaisen poikaystävänsä, Buddyn (Patrick Wilson). Ongelmana on vain, että Buddy on onnellisesti naimisissa sekä pienen vastasyntyneen tyttären ylpeä isä.

Mavis törmää matkallaan entiseen koulukaveriinsa Matt Freehaufiin (Patton Oswalt), joka rampautui aikoinaan kovaotteisesta koulukiusaamisesta. Matt ja Mavis ystävystyvät kun he huomaavat elämän kyynisyyden ja negatiivisen ajattelun yhdistävän heitä.

Young Adult on ennenkaikkea musta komedia, joka on hyvin melankolinen ja ahdistavakin kuvaus ongelmallisista ihmisistä. Tarinan päähenkilö, Mavis on jämähtänyt nuoruusvuosiinsa 90-luvulle, eikä osaa tarttua enää tähän päivään. Charlize Theron tekee jälleen loistavaa työtä esittäessään tätä epätoivoista naista. Mavis laahustaa päivät huppareissaan ja toimii nuorten kirjasarjan haamukirjoittajana, jota hänen oma elämänsä tuntuu heijastelevan. Mavisin hahmo on kaikkea muuta paitsi samaistuttava. Mavis on itsekeskeinen, narsistinenkin jopa, ilkeä, kyyninen ja hyvin surullinen hahmo. Hän ei tajua omaa surkeaa tilaansa vaan on fiksautunut omaan menneisyyteensä ja paremmuuteensa.

Elokuvan käsikirjoittaja Diablo Cody on tehnyt hienoa työtä luodessaan Young Adultin hahmot. Tarinassa on mukana joitakin ennalta-arvattavuuksia ja stereotypioita, mutta elokuva on silti melankolisuudessaan varsin raikas ja ennalta-arvaamaton paketti. Diablo Cody sekä elokuvan ohjaaja Jason Reitman ovat työskennelleet yhdessä aikaisemmin elokuvan Juno tiimoilla.

Patton Oswalt esittää juuri sellaista nörttiä hahmoa kuin missä tahansa muussa roolissaan elokuvissa tai tv:ssä. Silti Oswaltin huumorintaju tuntuu toimivan ja kemia Charlize Theronin kanssa tuntuu varsin onnistuneelta yhdistelmältä.

Mikään perinteinen romanttinen komedia, Young Adult ei ole, eikä se tarjoile mukavaa viihdettä katsojilleen. Mutta se kyllä tarjoaa pohdiskeltavaa ihmisen perusluonteesta ja sen muuttumattomuudesta sekä menneisyyteen jämähtämisestä. Young Adult ei jätä mukavaa jälkimakua vaan pikemminkin hieman ahdistavan ja kyynisen tunteen.

Leipää ja Sirkushuveja

NÄLKÄPELI (The Hunger Games) * * *

2012 (USA)

Kieli: Englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Gary Ross

Elokuva pohjautuu Suzanne Collinsin samannimiseen menestysromaaniin. Nälkäpeli sijoittuu tulevaisuuteen ja Panem-nimiseen diktatuuriin, mikä sijaitsee nykyisen Pohjois-Amerikan paikalla. Panem on jaettu 13 vyöhykkeeseen ja vyöhykkeet nousivat aikoinaan kapinaan maan pääkaupunkia Capitolia sekä sen hallitsijoita vastaan. Syttyi tuhoisa sota, jonka seurauksena 13. vyöhyke hävitettiin. Rauhan solmimisen edellytyksenä oli myös, että joka vuosi 12 jäljelle jäänyttä vyöhykettä lähettävät yhden tytön ja yhden pojan taistelemaan Capitolissa pidettävään Nälkäpeli-ohjelmaan. Pelin ideana on, että nuoret taistelevat metsässä luontoa ja toisiaan vastaan ja vain yksi voi voittaa ja säilyttää henkensä. Voittanut saa palkaksi mainetta ja mammonaa, mutta hopeaa pronssia ei jaeta vaan häviäminen merkitsee varmaa kuolemaa.

Tarinan keskiössä on 12. vyöhykkeellä elävä Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence), joka hankkii ruokaa perheelleen metsästämällä eläimiä jousipyssyllään. Sankarittaren pikkusisko Primrose (Willow Shields) on ensimmäistä kertaa mukana Nälkäpeliin osallistuvien arvonnassa ja tottakai nalli napsahtaa juuri hänelle. Katniss tarjoutuu kuitenkin siskonsa puolesta vapaaehtoiseksi pelaajaksi, tribuutiksi ja poikapelaajaksi valitaan Peeta Mellark (Josh Hutchersson), joka on jäänyt Katnissin mieleen menneisyydestä. Pari matkustaa Capitoliin valmennettavaksi ja Nälkäpeli voi alkaa. Elokuvan muissa rooleissa nähdään mm. Woody Harrelson, Lenny Kravitz, Toby Jones, Stanley Tucci, Liam Hemsworth, Donald Sutherland sekä Wes Bentley.

Tarinan juoni on mielenkiintoinen ja pinnan alla piilee syvällisiä teemoja. Alun peliin osallistuvien arvonta toi vahvasti mieleen kuvat toisen maailmansodan keskitysleireistä. Tarinassa on piirteitä kreikkalaisesta mytologiasta ja se pohdiskelee nykykulttuurin tosi-tv -formaattien raadollisuutta. Elokuvan tulevaisuusmaailma on vain vienyt tosi-tv:n astetta pidemmälle kun siihen osallistuvat joutuvat kamppailemaan hengestään viihdyttääkseen parempiosaisia ihmisiä. Mutta kyllä nykypäivänäkin realityohjelmat ratsastavat siihen osallistuvien henkilökohtaisella tragedialla kutsuen sitä viihteeksi ja saaden siitä lisää katsojia sarjoilleen.

Nälkäpeli pohdiskelee myös yhteiskuntaluokkien eroja sekä ihmisen ahneutta. Köyhän, tavallisen väestön ja Capitolissa elävän pienen elitistisen, hyvin toimeentulevan ryhmän erot ovat hyvin havaittavissa. Siinä kun tavallinen kansa kamppailee joka päivä ruokansa eteen nuhjuisissa 50-luvun henkisissä vaatteissaan, pukeutuu porvaristo pröystäillen hullunkurisiin vaaatteisiin ja peruukkeihin kuin Marie-Antoinette parhaina päivinään. Elokuvan diktatuurin nimi 'Panem' kätkee myös selvästi taakseen merkityksen, kun se tuo vahvasti mieleen muinaisen Rooman käyttämän latinankielisen lausahduksen 'Panem et Circenses' eli Leipää ja Sirkushuveja. Nälkäpelin maailma nojautuukin vahvasti tuolle lauseelle, kun se ylläpitää rauhaa tarjoamalla kansalle väkivaltaa viihteeksi.

Vaikka elokuvan tarinapuoli onkin kohdallaan, on silti elokuvassa puutteensa. Suurimmat puutteet lienevät toteutuksessa. Paikoin Nälkäpeli ei tuntunut hyvin tuotetulta elokuvalta vaan kameratyöskentely vaikutti nopeasti hutaistulta ja jopa tarkoituksettoman tv-sarjamaiselta. Elokuvassa oli myös jotain sekavia sekä pitkästyttäviä kohtia, joita olisi voinut saada yhtenäisemmäksi ja tiiviimmäksi kunnon editoinnilla. Elokuvan juoni, jännitys ja tapahtumien sijoittuminen tulevaisuuteen tarjoaa kaikki herkulliset mahdollisuudet upeaan elokuvaan, joita ohjaaja Gary Ross ei oikein ole osannut hyödyntää. Jännitys ja shokkielementit on jätetty minimiin eikä henkilöillekään ole paljon annettu mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä.

Elokuva on myös melko ennalta-arvattava vaikka sen nopea loppuminen jättääkin joitakin kysymyksiä auki. Käsittelemättömät asiat ja tukahdetut tunteet tuovat mieleen, että elokuvalle olisi suunnitteilla jatko-osia.

Bondin paluu juurilleen

SKYFALL * * * ½

2012 (USA, Iso-Britannia)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Sam Mendes

Tarina alkaa takaa-ajo kohtauksella, josta James Bond (Daniel Craig) saa osumaa ja kuolema näyttää väistämättömältä. Mutta eihän nollanollaseiskaa niin vähästä nitistetä ja jo pian löytyy Bond kaatamasta naisia sänkyynsä ja viinaa kiduksiinsa. Bond palaa kehäraakkina takaisin Englantiin, kun MI6 on uhattuna ja joku M:n (Judi Dench) menneisyydestä on palannut häntä vainoamaan. Lisäksi Bondin on estettävä peiteoperaatioissa toimivien agenttien todellisen henkilöllisyyden paljastavan listan julkistaminen ja punnittava lojaalisuutensa pomoaan kohtaan. Muissa rooleissa nähdään mm. Ralph Fiennes, Javier Bardem, Bérénice Marlohe, Albert Finney, Naomie Harris sekä Ben Whishaw esittämässä uutta Q:ta ja ruotsalainen Ola Rapace palkkatappajan roolissaan.

Bondin perusjuoni agenttilistoineen, tietokonehakkereineen, takaa-ajokohtauksineen ja pommeineen kuulostaa moneen kertaan nähdyltä 2000-luvun toimintaelokuvalta. Mutta siinä missä esim. Mission Impossible pistää temput ja vempeleet aina vain paremmaksi ja överimmäksi, tämä Bond pelkistää ja vetää temput minimiin. Vempeleitäkään Bond ei Q:lta saa, vaan pikemminkin muutaman itseironisen lohkaisun saattelemana 007 saa turvakseen vain aseen ja radiolähettimen.

Muutenkin Skyfall palauttaa mieleen nostalgisen James Bondin tuoden tarinaan hienovaraisesti myös tätä päivää. Skyfall on ensimmäinen Daniel Craigin tähdittämä James Bond elokuva, jossa esiintyy Miss Moneypenny sekä Q, vaikkakin Q on ensikertaa itse Bondia nuorempi. Myös legendaarinen Aston Martin DB5 on kaivettu naftaliinista, jolla Bond on huristellut ensi kertaa elokuvassa Kultasormi (1964). Nostalgisiin muisteloihin lienee syynä elokuvan juhlistama James Bondin 50-vuotistaival. Elokuvan alkukohtaus on kuvattu Istanbulissa, tehden kunniaa Bondin luojalle Ian Flemingille, jonka lempikaupunki Istanbul oli, vaikkakaan itse elokuva ei perustu Flemingin romaaneihin eikä novelleihin. Elokuvaa on kuvattu Istanbulin lisäksi myös Kiinassa, mutta siinä on silti ehkä eniten Englannissa ja Skotlannissa kuvattuja kohtauksia kuin missään aijemmassa Bond-filmatisoinnissa. 

Skyfallin kantavana teemana pohdiskellaan, mitkä asiat kaipaavat uudistuksia ja milloin luottaa vanhaan, hyväksi todettuun. Tämäkin sopii hyvin Bondin juhlavuoden teemaan. Vanhan ja uuden yhdistäminen onkin elokuvan vahvuuksia, se tekee tästä uudesta Bondista raikkaan mutta tutuista aineksista kootun salaatin. Skyfall esittelee tutun Bondin, mutta vie tarinan inhimillisemmälle tasolle paljastaen myös hieman asioita Bondin menneisyydestä. Elokuva on astetta mustempi 007-tarina sisältäen myös hyvin surullisia ja liikuttavia kohtauksia. Asiaan lienee osuutta elokuvan ohjaajalla, Oscar-palkitulla Sam Mendesillä, jonka aiempia tuotoksia ovat mm. American Beauty sekä Revolutionary Road. Elokuvan nimi: Skyfall pitää sisällään myös Bondin historiaan liittyvän salaisuuden, joka paljastetaan elokuvan loppupuolella.

Uusimman Bondin syvällisemmmästä ilmaisusta huolimatta, Skyfall pursuaa myös tuttuja räjähdyksiä, övereitä stuntteja ja takaa-ajokohtauksia. Ja näissä fyysisissä kohtauksissa Daniel Craig pärjää loistavasti. Craigin fyysisesti vahvannäköinen habitus tuo uskottavuutta sankariin ja Craigin Bond onkin aina ollut edeltäjiään realistisempi, sikäli kun se on mahdollista tälle fiktiiviselle agentille. Javier Bardem onnistui vangitsemaan huomion karismaattisen, espanjalaissyntyisen Silvan roolissaan. Myös kaunista Sévérinea näyttelevä Bérénice Marlohe varasti valokeilan ja kohtauksen aina kun häntä vain näytettiin, suhteellisen pienestä roolistaan huolimatta.

Skyfall on visuaalisesti hienosti toteutettua, laadukasta ja ehtaa Bond-kamaa. Se sortuu joihinkin Bond-elokuville tuttuihin puuduttavuuksiin ja absurdiuksiin, mutta tuo silti sarjan takaisin sille cooleuden planeetalle, josta Bond alkujaan aloitti.

Pesukarhun ja Korpin pakomatka

MOONRISE KINGDOM * * * * *

 

2012 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Wes Anderson

Eletään vuotta 1965. Partiolaispoika Sam (Jared Gilman) pakenee teltastaan kuin Tim Robbinsin hahmo elokuvassa: Rita Hayworth - Avain pakoon. Käynnistyy suuri etsintäpartio. Pian katoaa myös Bishopin perheen tytär, Suzy (Kara Hayward) ja näiden kahden nuoren välillä havaitaan yhteys. Käynnistyy vielä suurempi etsintäpartio kahden nuoren sopeutumattoman seikkaillessa kohti päämääräänsä. Bruce Willis nähdään poliisipäällikkö Sharpin roolissa, Edward Norton partion johtaja Wardin roolissa ja Bill Murray sekä Frances McDormand Syzy Bishopin vanhempina. Tilda Swinton esittää sivuosaroolissaan sossuntätiä ja Harvey Keitel partiolaisten ylintä päällikköä.

Ohjaaja Wes Anderson tunnetaan erikoisista, huumoripitoisista ja omanlaisensa maailman omaavista elokuvista. Sellainen on myös Moonrise Kingdom.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastasi Wes Anderson itse sekä Roman Coppola. Elokuvan juoni on seikkailullinen ja viihdyttävä. Kahden nuoren romanttinen suhde on kömpelön hellyyttävää ja hauskaa katsottavaa mutta elokuva kätkee taakseen syvällisiäkin teemoja mm. yhteenkuuluvaisuudesta, erilaisuudesta, perhesuhteista ja kiintymyksestä. Koko elokuva on Andersonin tyylisesti näytelty hyvin vähäilmeisesti ja tunteettoman oloisesti, mutta sisältäen silti enemmän tunnetta kuin monet muut draamaelokuvat yhteensä. Komiikastaan huolimatta elokuvan täyttää melankolinen yleissävy. Hallitun pinnan alla kuohuu sanomattomia teemoja ja katsoja voi itse tehdä niistä oman havaintonsa.

Moonrise Kingdom on visuaalisestikin aitoa 60-lukulaista aina vaatteista ja meikeistä aina kameran linssin taltioimaan kuvaan ja värimaailmaan saakka. Myös elokuvan grafiikka ja musiikki tuovat vahvasti vanhemmat elokuvat mieleen ja alun - nuoren henkilön opas orkesterimusiikkiin - kappale selostuksineen olivat nerokkaita nappivalintoja elokuvaan.

Elokuvan näyttelijävalinnat osuivat myös nappiin. Nuoret uudet lahjakkuudet Jared Gilman sekä Kara Hayward tekivät todella hienoa työtä ja ihmettelisin suuresti jos näistä nuorista ei enää mitään kuuluisi. Muutkin elokuvan lapsinäyttelijät olivat mainioita. Bill Murray on tehnyt Andersonin kanssa jo kuusi kokopitkää elokuvaa ja ohjaajan sekä luottonäyttelijän työskentely näyttää toimivan. Bill Murrayn huumori on Andersonin maailman kaltaista, vähäilmeetöntä sekä arkisen hauskaa. Oli myös virkistävää nähdä Bruce Willis tässä hyvin erilaisessa, tyhmänhölmön mutta lämpimän ja rakastettavan poliisin roolissaan. Myös oli ilo seurata Edward Nortonin työskentelyä sympaattisena khakipartion johtajana. Jännää tunnelmaa tarinaan toi Bob Balabanin esittämä kertoja, joka osin oli oikea hahmo ottamassa kontaktia muihin hahmoihin ja liittyen itse tarinaan, mutta toisaalta kertoja katsoi myös kameraan ja puhui elokuvayleisölle kuin tietäen kaiken olevan vain elokuvaa.

Yhtenä suurena vedenjakajana elokuvasta pitämiselle on varmastikin sen omintakeinen, musta huumori. Sen huumori on vaivattoman oloista, arkisista asioista pursuavaa hullunkurisuutta ja hauskuutta. Se herättää moninpuolin nostalgisia muistoja ja varmasti monille nousee mieleen lapsuuden ensirakkaus. Elokuva ei kuitenkaan vaivu nostalgiseen tuuditukseen vaan on hauskuudessaan hyvin itsetietoinen ja ironinen.  Moonrise Kingdom on ennenkaikkea raikas ja hellyyttävä hyvänmielen elokuva ja kestää varmasti useammankin katselukerran.

Who made who, who made you?

PROMETHEUS * * ½

2012 (USA, Englanti)

Ikäraja: 16

Ohjaus: Ridley Scott

Vuonna 2089 kaksi arkeologia Elisabeth Shaw (Noomi Rapace) ja Charlie Holloway (Logan Marshall-Green) löytää Scotlannista vanhoja luolamaalauksia, joissa toistuu tietty tähtikuvio. Tuo tähtikuvio toistuu myös monen muun, toisistaan riippumattomien kansojen ja kulttuurien taiteessa. Arkeologit ymmärtävän tämän tarkoittavan, että tähtikuviota voisi käyttää karttana halki universumin ja siten löytää ihmisten suunnittelijat. 

Biljonääri Peter Weylandin (Guy Pierce) yhtiö on antanut rahoituksen matkata arkeologien löydöksen tähtikuvion kuuhun ja on koonnut joukon tutkijoita tekemään havaintoja maan ulkopuolisesta elämänmuodosta. Tutkijat matkaavat avaruusalus Prometheuksen matkustuskapseleissa, joita valvoo androidi David (Michael Fassbender). Prometheus saapuu määränpäähänsä vuonna 2093 ja operaation johtaja Meredith Vickers (Charlize Theron) käynnistää tutkimuksen, mutta kieltää ottamasta kontaktia löydöksiin ilman hänen lupaansa.

Prometheus oli alunperin suunniteltu olemaan kertomus, mikä edeltäisi Alien-sarjan tapahtumia ja olisi kytköksissä siihen. Elokuvasta päätettiin kuitenkin tehdä täysin irrallinen kertomus, mutta viitteitä tuosta elokuvasarjasta on silti nähtävissä.

Elokuva Prometheus on massiivinen Sci-Fi -seikkailu. Sen visuaalinen maailma on toteutettu upeannäköisesti sekä uskottavan oloisesti. Ainoana pienenä miinuksena aivan elokuvankin alussa nähtävät ihmismaiset hahmot, joiden liikekieli näyttää enemmän tietokoneen animaatiolta kuin elävän olennon liikkeeltä. Joitakin muitakin pieniä audio-visuaalisia seikkoja otti silmään, mm. avaruusaluksen moottoreista kuului suihkukonemaista ääntä, kun pitäisi olla selvää, ettei avaruuden tyhjiössä kuulu ääniä lainkaan.

Elokuvan näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin. Erityisesti Noomi Rapacen työskentely oli huikeaa. Rapace on ehkä nykypäivän suurimpia näyttelijätär-lahjakkuuksia ja hänen heittäytymistään sekä vahvaa tunneilmaisua on ilo katsella. Myös Michael Fassbenderin työtä ilmeettömänä ja ihmisiä matkivana androidina oli kutkuttava seurata.

Prometheuksen heikkoudet olivatkin käsikirjoituksen puolella. Tarina tuntui hätäisesti kyhätyltä sekä pukkoilevalta. Ihmisten ja androidin motiivit olivat kateissa kun ne vaihtelivat mielipiteestä sekä teoista toiseen, eikä niillä näyttänyt olevan minkäänlaista maalaisjärkeä tai ymmärryskykyä. Elokuva tuntuikin enemmän visuaaliselta spektaakkelilta erikoistehostein kuin mielenkiintoiselta seikkailutarinalta. Elokuva sisälsi myös kliseisiä sekä absurdeja juonikuvioita, kun esim. miehistö oli herännyt kapseleistaan yli kahden vuoden unestaan määränpäässään ja heille selitetään miksi he ovat siellä ja mitä sitten tapahtuu. Miehistöstä kuuluu soraääniä ja vastaanhangoittelua. Eikö tätä keskustelua olisi käyty ennemminkin jo ennen matkalle lähtemistä? Ihminen suostuu lähtemään vaaralliselle seikkailulle avaruuteen ja nukkumaan kaksi vuotta elämästään ilman, että tietää mitä on tekemässä tai on suostuvainen matkan tarkoitukselle?

Elokuvan juoneen on lisätty myös joitakin uskonnollisia ja filosofisia pohdintoja, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, kliseisiltä ja jo moneenkertaan käytetyltä Hollywood-tematiikalta.

Prometheus nimenä viittaa kreikkalaiseen mytologiaan ja Prometheus nimiseen, jumalten esi-isään eli titaaniin, joka loi ihmiset. Ihmisten alkuperän selvittäminen olikin elokuvan tiedemiesten keskeinen tarkoitus ja tarinaan jäi niin paljon kysymyksiä auki, että varmasti Prometheuksesta tullaan näkemään vielä useampia jatko-osia.

"Ole ensimmäinen, ole fiksumpi tai huijaa!"

MARGIN CALL * * * * ½

2011 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus ja käsikirjoitus: J.C Chandor

Margin Call vie katsojansa vuoteen 2008 ja tapahtumiin, jotka edelsivät suurta taloudellista romahdusta. Wallstreetillä suuri finanssiyhtiö on irtisanonut joukon työntekijöitään. Irtisanottujen joukossa on riskinhallintayksikön pikkupomo Eric Dale (Stanely Tucci). Lähtiessään Eric antaa nuoremmalle analyytikolle, Peter Sullivanille (Zachary Quinto) muistitikun keskeneräisestä työstään ja pian Peterille alkaa hahmottua kulman takana häämöttävä ja varmasti lähestyvä katastrofi. Seuraavan 24 tunnin aikana löydös etenee aina ylimpään johtoon saakka ja ahneuden ylittäessä moraaliset arvot, johtoportaan pelurit turvaavat omia selustojaan. Rooleissa nähdään myös mm. Kevin Spacey, Jeremy Irons, Paul Bettany, Simon Baker, Demi Moore sekä Penn Badgley.

Margin Call on pienen budjetin independent elokuva. Sen budjetti oli vain noin 3,3 miljoonaa dollaria. Eli vain noin miljoonan enemmän kuin esim. suomalaisen Härmä elokuvan budjetti tai vain yhden kymmenesosan edellisen arvosteluni, Lemmenlomalla -elokuvan budjetista. Kolme milliä on siis äärimmäisen vähän Hollywoodmittakaavassa. Vieläpä kun elokuva oli saanut houkuteltua palkkalistoilleen joukon niin kovia ja nimekkäitä tähtiä. Kaiken lisäksi Margin Call on käsikirjoittaja/ohjaaja J.C Chandorin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö.

Margin Call ei ole pienestä budjetistaan ja riippumattomuudestaan isoihin elokuvayhtiöihin johtuen saanut taakseen isoa markkinointikoneistoa eikä sitä ole mainostettu joka kadun kulmassa, ehkäpä siksi se on saattanut jäädä monilta huomaamatta. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että Margin Call on ehkä yksi vuoden tärkeimmistä elokuvista. Juuri sen ajanhermolla oleva tarina on varmasti saanut aikaan sen, että niin moni nimekäs tähti halusi lähteä mukaan tekemään tätä elokuvaa, että sen sanoma tulisi kuulluksi.

Intensiivinen näyttelijätyöskentely, sanoma ja tunnelma luovat elokuvan uskottavaksi paketiksi. Se on tunnelmaltaan kuin aamuyöntunteina matkustava linja-auto. Se lähtee liikkeelle verkkaisesti seesteisen himmeistä tunnelmista ja pian herättää katsojan mielenkiinnon pitäen varmassa otteessaan aina elokuvan loppuun saakka. Jonkin verran katsoja otetaan huomioon ja väännetään rautalangasta finanssimaailman koukeroita, mutta vastapainoksi saa katsojakin tehdä aivotyötä ja pinnistellä mukana juonenkulussa.

Margin Call on rohkea ja autenttinen kuvaus nykyisen länsimaisen yhteiskunnan heikoista rakenteista. Se sai yhden Oscarehdokkuuden parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, mutta olisi ansainnut paljon enemmän.

Uutta virtaa kulahtaneeseen parisuhteeseen

LEMMENLOMALLA (Hope Springs) * * * 

 

2012 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: S

Ohjaus: David Frankel

Kay (Meryl Streep) ja Arnold (Tommy Lee Jones) ovat olleet naimisissa 31 vuotta. Pariskunta vaikuttaa kuitenkin enemmän kämppiksiltä kuin avioparilta. He nukkuvat eri huoneissa, tuskin keskustelevat tai koskevat toisiinsa päivän aikana ja muutenkin päivät toistavat tuttua, rutiininomaista kaavaa. Kay haluaa muutosta ja sellaisen avioliiton kuin heillä oli joskus aikaisemmin ja hän päättää viedä itsensä ja miehensä pariterapialomalle. Asiat saavat kuitenkin mutkia matkaan jo heti aluksi, koska Arnold haraa vastaan ja hänestä ajatus terapiasta tuntuu humpuukilta. Pariterapeutti, Dr. Feld, (Steve Carell) yrittää tehdä kaikkensa auttaakseen paria, mutta ensin parin pitäisi haluta apua ja muutosta.

Ohjaaja David Frankel ei ole konkari jos on kyse pitkistä elokuvista. Hän on ohjannut paljon sarjoja sekä lyhytelokuvia ja muutaman kokopitkän elokuvan: Paholainen Pukeutuu Pradaan, Marley & Me sekä Jack Blackin, Owen Wilsonin ja Steve Martinin tähdittämän, vuonna 2011 tuotetun komedian The Big Year. Frankelille näyttää olevan ominaista tehdä elokuvaa aivan tavallisista ihmisistä kohtaamassa erilaisia haasteita elämässään. Tällainen elokuva on myös Lemmenlomalla. Lemmenlomalla on arkinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä kuvaus vanhemman pariskunnan liitosta, jollaisia varmasti löytyy rutkasti muitakin.

Tommy Lee Jones on tehnyt paljon erilaisia rooleja, mutta suurimmaksi osaksi hän on näytellyt sitkeää, kovaksi keitettyä miestä, jota ei hetkauta eikä pelota vastaan kävelevät ongelmat. Periaatteessa rooli on myös tässä samanlainen, mutta ympäristö on arkisen lempeä. Kuin olisi näytetty Agentti K:n tai Takaa-ajetusta tutun etsivä Gerardin perhe-elämää vaimonsa kanssa. Tommy Lee Jones näyttelee yrmynaamaista kirjanpitäjää, joka ei vanhemmalle miehelle ominaisesti halua kohdata itsensä eikä vaimonsa tunteita. Meryl Streep on yleensä nähty vahvojen naisten rooleissa. Oli siksi erikoista nähdä hänet tässä hyvinkin hauraan, haavoittuvaisen ja miestään miellyttävän vaimon roolissa. Pääparin kemia on hyvin toimivaa ja he tuntuvat oikeasti vanhalta avioparilta. Elokuvassa näytettiin paljon parin intiimiä koskettelua ja lähestymisyrityksiä ja paikoin kohtaukset tuntuivat vaivaannuttavilta, kuin olisi tirkistellyt salaa jonkun kodin ikkunasta. Pääparin työskentely onkin elokuvan parasta antia ja ilman heitä tarina tuskin jaksaisi kantaa kovinkaan pitkälle.

Steve Carell tekee myös kovin erilaisen roolin. Carell on roolihahmossaan lempeä, sympaattinen ja aidosti välittävän tuntuinen. Yhtään kertaa Carell ei yritä esittää hauskaa miestä eikä mopo lähde lapasesta, kuten oikeastaan kaikissa muissa hänen rooleissaan.

Elokuvan musiikki toi myös vahvaa tunnelmaa elokuvaan. Eteenkin voimakkaasti soiva Annie Lennoxin Why sekä Lenny Kravizin This Ain't Over 'Til It's Over tehostivat elokuvan kohtausten tunnelatausta.

Ei tule kovin montaa elokuvaa mieleen, jossa keskitytään vanhemman pariskunnan haasteisiin sekä intiimiin elämään. Lemmenlomalla on kuin lämmin kosketus kuulaan kylmänä syyspäivänä. Se ei tarjoile suurempia yllätyksiä mutta herättää ajatuksia ja liikuttaa sekä osaa myös naurattaa katsojaa. Se varmasti puhuttelee enemmän hieman vanhempia, pitkän parisuhteen ja elämänkokemuksen omaavia ihmisiä.

Parran alla lymyilevä epäsovinnaisuuden lähettiläs ja tiedemies

DIKTAATTORI (The Dictator) * * ½

2012 (USA)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Larry Charles

Sacha Baron Cohen näyttelee kuvitteellisen Lähi-idässä sijaitsevan Wadiyan julmaa, rasistista ja sovinistista diktaattoria, Aladeenea. Aladeen sekä hänen oikeana kätenään toimiva setänsä Tamir (Ben Kingsley) lähtevät delegaatioineen kohti Amerikan Yhdysvaltoja puhumaan YK:n päämajassa ydinasekiistan vuoksi. Pian kuitenkin Aladeen joutuu kidnapatuksi ja hänelle selviää suuri vallananastusyritys. Aladeen tutustuu ihmisoikeusaktivisti Zoeyyn (Anna Faris), jonka yhteyksiä mies yrittää häikäilemättömästi käyttää hyväkseen päästäkseen takaisin vallankahvaan.

Diktaattorin on ohjannut sama mies, Larry Charles kuin myös Borat ja Brüno elokuvat, joita myös Sacha Baron Cohen tähditti ja käsikirjoitti. Diktaattori on näiden puuhamiesten tyyliin täynnä epäsovinnaista, kipeää huumoria irvaillen samalla yhteiskunnan epäkohdille. Eli siis alapää-, kakka- ja tissijutuilla kuorrutettua yhteiskuntakritiikkiä.

Diktaattori ei kuitenkaan tukeudu piilokameraan kuten edelliset elokuvat, mutta jäljessä on silti samanlaista improvisaation tuntua. Paikoin elokuva tuntuu kakkosluokan komedialta joidenkin absurdien kohtausten ja juuri noiden yllämainittujen alapääjuttujen takia. Huumori on roisia, räävitöntä sekä poliittisesti epäkorrektia, kuten Sacha Baron Cohenin tyyliin sopii. Cohen on ominut maneereita katselemalla diktaattoreita, mm. Fidel Castron ojentuneen ja osoittelevan etusormen. Suurimman innoituksen hahmoonsa Cohen sai kuitenkin Muammar Gaddafista, joka Cohenin mielestä pukeutui kuin 65-vuotias nainen ja piti lähellään 30 naisesta koostuvaa "neitsytarmeijaa".

Diktaattori osoittaa menneiden ja joidenkin nykyistenkin diktaattorien koomisuuden, sekä näyttää miten lähellä amerikkalainenkin yhteiskunta on sitä samaa epäoikeudenmukaista diktaattorien ylläpitämää yhteiskuntajärjestelmää, vaikka se niin kovin todistelee taistelevansa sellaisia ihanteita vastaan. Elokuvan yhteiskuntakriittiset oivallukset ovat osuvia ja se näyttää hienosti länsimaisen yhteiskunnan paradoksaalisuuden.

Sacha Baron Cohen kaikessa epäkorrektiudessaan ei kuitenkaan naureskele esim. muslimien uskonkappaleille vaan ennemminkin muslimivastaisuudelle sekä rasismille. Cohen on itse juutalainen, joten monissa hänen elokuvissaan vitsit osuvat itseironisesti juutalaisuuteen taikka länsimaiseen kaksinaismoralismiin ja hän lähestyy aiheita, joita länsimaissa pidetään tabuina.

Elokuvan musiikki tuo myös hauskaa twistiä ruutuun, kun esim. R.E.M yhtyeen "everybody hurts" on saanut arabinkieliset sanat ja otteen. Elokuvan musiikista vastasi Sachan isoveli Erran Baron Cohen.

Elokuvan yleisilme on hieman vasemmalla kädellä hutaistun oloinen. Aihe on mehukas ja tuntuu, että siitä olisi saanut tuotettua onnistuneemmankin tekeleen. Alapäävitsien määrää olisi voinut hyvinkin karsia, aiheeseen nähden ne kun tuntuivat päälleliimatuilta sekä tarpeettomilta, ja keskittyä enemmän satiiriin, hahmoihin sekä yhteiskuntakritiikkiin.

Mielenkiinnolla odotan Sacha Baron Cohenin vakavamman puolen vilauttelua tulevassa elokuvassa Les Miserables sekä tekeillä olevaa Freddie Mercuryn henkilökuvaa.

Kattia kanssa!

SAAPASJALKAKISSA (Puss In Boots) * * * 

 

2011 (USA)

Ikäraja: 7

Ohjaus: Chris Miller

Shrek -elokuvien rakastetuin sivuhahmo, Saapasjalkakissa (Antonio Banderas), on vihdoin saanut oman elokuvansa. Elokuva alkaa lainsuojattoman kissan metsästäessä uutta, mielenkiintoista keikkaa, josta voisi jotain netotakin. Kissa päätyy metsästämään taikapapuja, joista kasvava köynnös johdattaisi kultamunia munivan hanhen luo. Toinen kissavaras kiilaa kuitenkin väliin ja sankarimme tapaa vanhan ystävänsä Tyyristyllerön (Zack Galifianakis), jonka kanssa on selvittämättömiä asioita menneisyydestä sekä hurmaavan Kisu Pehmotassun (Salma Hayek). Kovaotteisen roistopariskunnan, Taavin ja Annin (englanniksi Jack and Jill) ääninä kuullaan Billy Bob Thorontonin sekä Amy Sedarisin äänet.

Elokuva on tyylillisesti sekoitus Zorroa, spagettilänkkäreitä, Indiana Jones -tyyppisiä seikkailuelokuva ja onpa mukaan höystetty hieman romanssia, tanssia ja latinalaisia rytmejäkin.

Saapasjalkakissa on kutkuttava hahmo. Se on täynnä mielenkiintoisia kontrasteja vaarallisesta miekkamiehestä pörheään, suloiseen pikkukisuun. Sen pieni koko tuo myös hauskaa kontrastia Antonio Banderasin maskuliinisesta, tummankarheasta äänestä. Banderasin heittäytymisestä voi huomata kuinka hän on nauttinut egoistisen machokissan esittämisestä. Vai esittääkö Saapasjalkakissa Banderasia, siinä kun yhdistyvät monet Banderasin näyttelemät legendaariset hahmot kuten Desperadon El Mariachi ja Zorro, joista se myös selkeästi on saanut vaikutteensa.

Antonio Banderasin kemia toimii hyvin  Salma Hayekin kanssa. Onhan parivaljakko tehnyt yhdessä useamman elokuvan: Desperado, Once Upon a Time in Mexico ja Frida. Myös elokuvan toisen äänipariskunnan Billy Bob Thorontonin ja Amy Sedarsin äänet toimivat hyvin yhteen ja erikseen. Eteläisen amerikan murteella puhuva roistopariskunta paukuttaa pyssyjä rymistellen, mutta käyvät keskenään rauhallista kädenvääntöä vauvan hankinnasta. Billy Bobin ääni soljuu niin pehmeästi, että sitä kuuntelisi vaikka koko illan.

Saapasjalkakissa on hienosti toteutettua visuaalista animaatiota, mikä on varmasti lasten mieleen (K-7), mutta se käsittelee Shrek-elokuvillekin tyypillisesti myös aikuisten asioita joita lapsi ei ymmärrä eikä tarvitsekaan ymmärtää. Shrekeistä tuttua  elokuvien parodiointia sekä satujen lainailua myös nähtiin tässäkin elokuvassa pavunvarsineen, taikapapuineen ja hanhineen. Elokuva Saapasjalkakissa on siis mukavaa kokoperheen viihdettä. Näyttelijät, piirtäjät ja muut ovat tehneet hienoa työtä, mutta tuntuu että jotain on jäänyt silti puuttumaan. Käsikirjoittajaporukka (Tom Wheeler, Brian Lynch, William Davies) ei ole saanut tarinasta niin soljuvaa, ymmärettävää ja mehukasta kuin sen olisi olettanut olevan, vaikkakin tarinassa oli mukavia koukkuja ja hienoja kohtauksia. Oli myös hauskaa yhdistää ihmismäisesti toimivan sankarikissaan aivan tavallisia kissan eleitä ja tapoja maidonlipityksestä valon metsästykseen.

Elokuvan suomenkielisestä ääniraidasta en osaa sanoa mitään, koska katsoin elokuvan englanninkielisenä. Enkä osaisi kuvitella kisulin puhuvan muulla kuin Antonio Banderasin äänellä.

DVD sisälsi myös vuonna 2012 tuotetun lyhytelokuvan:

PUSS IN BOOTS: THE THREE DIABLOS * * * * 

Ohjaus: Raman Hui

Saapasjalkakissa saa työtehtäväkseen Prinsessa Alessandra Bellagamban kruunusta varastetun rubiinisydämen jäljittämisen. Varas tunnetaan nimeltään Le Chuchoteur eli Kuiskaaja ja hän lymyilee salaisessa piilopaikassaan, jonka sijainnin vain hänen kolme kiinnijäänyttä apuriaan tietävät. Apurit ovat teljettynä vankilaan eivätkä suostu puhumaan. Saapasjalkakissan pitäisi saada pahamaineisen kolmikon tekemään yhteistyötä kanssaan mutta ensin pitäisi uskaltautua heidän selliinsä..

Saapasjalkakissa ja Kolme paholaista on pieni jatko itse Saapasjalkakissa -elokuvalle, johon siinä myös pienoisesti viitataan. Tarina on kuitenkin aivan omansa ja tyylillisesti muistuttaa enemmän Shrek-elokuvia kuin varsinainen elokuva. Juoni on selkeä ja mukaan on mahdutettu hauskuutta sekä jännitystä mutta myös liikuttaviakin kohtauksia. Pikkukisut ovat hellyyttävän suloisia ja niiden sanattomat ilmeet paljon puhuvat. Lyhytelokuva on parempi kuin itse elokuva sen juonellisen onnistumisen, napakan lyhyen keston sekä hauskojen oivallusten takia. Antonio Banderas kuullaan tässäkin Saapasjalkakissan äänenä. Muissa ääniroolieissa kuullaan mm: Charlotte Newhouse ja Gilles Marini.

.

Runoilijan nerous ja hulluus

MUSTAT PERHOSET (Black Butterflies)* * * 

2011 (Saksa, Alankomaat, Etelä-Afrikka)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Paula van der Oest

Eletään 50- ja 60-lukujen taitetta. Runoilija Ingrid Jonker (Carice van Houten) lähes hukkuu uintimatkallaan, mutta hänet pelastaa vanhempi kirjailijakolleega Jack Cope (Liam Cunningham). Parin välille syttyy vahva intohimo ja rakkaus, vaikka suhde on kaikkea muuta paitsi ongelmaton. Paria yhdistää myös samanlainen ideologia ja he molemmat kuuluvat apartheidia vastustavaan pieneen ja tiiviseen ystävyysseurueeseen. Rotuerottelun vahvat ja pinttyneet juuret ovat kietoneet ihmiset totuttuihin konservatiivisiin malleihinsa eikä niistä irrottautuminen ole helppoa. Tässä oman työnsä on tehnyt Jonkerin vahvat, raa'at ja vavisuttavat kielikuvat ja runot.

Elokuva Mustat perhoset on tositapahtumiin perustuva kertomus Etelä-Afrikkalaisen runoilijan Ingrid Jonkerin elämästä. Käsikirjoituksen on tehnyt Greg Latter ja vaikka Ingrid Jonker puhui afrikaansin kieltä ja elokuva on lähinnä hollantilaistuotantoa, puhutaan elokuvassa silti englantia.

Ingrid Jonker on noussut ikoniksi kotimaassaan Etelä-Afrikassa ja sai myös elinaikanaan tunnustusta runoilijana. Henkilökohtaisessa elämässään Jonker oli rauhaton, läpi elämän rakkautta ja kodin turvaa etsivä, hauras nainen. Hän yritti etsiä konservatiivisen isänsä (Rutger Hauer) hyväksyntää, mutta sen sijaan tämä kielsi tyttärensä. Jonkeria piinasi myös syyllisyys tekemistään aborteista, eikä paha olo tapahtuneista ikinä hellittänyt vaan pikemminkin kasvoi. Isän karkeus myös osaltaan varmasti vaikutti Ingridin toistuviin masennuksiin, joita Ingrid "hoiti" alkoholilla. Toisaalta elokuvassa kuvattu Ingrid Jonkerin mielensairaus vaikutti lähinnä kaksisuuntaiselta mielialahäiriöltä, mikä on itseasiassa suht yleistä taiteilijoilla.

Mustat perhoset ei ole kiillotettua Hollywood-kuvaa, vaan rosoinen ja herkkä mutta myös, melko raadollinen ja brutaalikin ihmisyyden kuvaus. Näyttelijätyöskentely on vahvaa ja intensiivistä ja pääparin, van Houten -  Cunningham, kemia tuntuu toimivan.

Elokuva ei myöskään ole mitään kepeää viihdettä vaan syvällistä, pohdintoja aiheuttavaa draamaa. Elokuva sisältää joitakin raakoja kohtauksia, joten kovin pienille katsojille se ei siksi sovi. Mustat perhoset ei myöskään ole valtavirtaa, joten voi olla jokseenkin hankalahkoa saada elokuvaa käsiinsä ja katsottavaksi, mutta jos siihen sattumoisin törmää, kannattaa käyttää tilaisuus hyväkseen ja katsoa se.

"The child is not dead
The child lifts his fists against his mother
Who shouts Afrika! shouts the breath
Of freedom and the veld
In the locations of the cordoned heart"...

("The Child" -runon Jonker kirjoitti nähtyään sotilaiden ampuvan lapsen Nyangassa. Nelson Mandela siteerasi ensimmäisen Etelä-Afrikan vapaasti valitun presidentin avajaispuheessaan, vuonna 1994 samaista Ingrid Jonkerin runoa.) 

Suuri pieni tarina

ÄÄRIMMÄISEN LUJAA JA USKOMATTOMAN LÄHELTÄ (Extremely Loud & Incredibly Close) * * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: Stephen Daldry

Äärimmäisen Lujaa ja Uskomattoman Läheltä perustuu Jonathan Safran Foerin samannimiseen romaaniin. Elokuvan käsikirjoituksen on kirjasta muokannut Eric Roth.

Oskar Schell (Thomas Horn) on erikoinen, pieni miehenalku. Hän suunnittelee löytöretkiä ja seikkailuja Isänsä, Thomasin (Tom Hanks) kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu syyskuun 11. vuonna 2001 kun isä oli kokoustamassa WTC-talossa. Oskarin äiti, Linda (Sandra Bullock) ei osaa käsitellä poikaansa eikä Oskar ei osaa käsitellä tapahtunutta. Isän tavaroista Oskar kuitenkin löytää isälle kuuluneen avaimen ja pienen johtolangan ja pian hän seikkaileekin pitkin ja poikin New Yorkia yrittäen selvittää mikä lukko avaimella aukeaa. Matkallaan hän kohtaa monenlaisia ihmisiä ja monenlaisia tarinoita. Ja poikkeaapa salaperäinen vuokralainenkin (Max von Sydow) isoäidin asuntoon majailemaan.

Elokuvan keskiössä on maailman hahmottaminen lapsen silmin ja vieläpä erityisen lapsen silmin. Oskar ei osaa hahmottaa maailmaa ja tapahtumia kokonaisuuksina vaan hahmottaminen onnistuu jos asiat pilkkoo pieniin paloihin ja yritttää saada asiat kuulostamaan ja näyttämään järkeviltä niiden kautta. Joitakin fobioita Oskarilla on myös ja joitakin hän osaa itse hoitaa mm. kuljettaa mukanaan tamburiinia lievittääkseen jännittyneisyyttään. Jossain määrin elokuvan pienten yksityiskohtien ja henkilöiden mieltymysten kirjaaminen, toi mieleen elokuvan Amelie.

Syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat ovat traumaattisena kokemuksena paljon saaneet erilaisia lähestymistapoja. On tehty elokuvia ja kerrottu tarinaa pelastuneiden sekä pelastajien silmin. Mutta tämä tarkastelu lapsen silmien kautta, toi siihen erilaista ulottuvuutta ja syvyyttä. Elokuvan päähenkilöä näyttelevä Thomas Horn kuljettaa vaativassa roolissaan koko tarinan painoa ja tekee työssään nappisuorituksen. Thomas heittäytyy ja onnistuu. Myös Max von Sydow onnistuu uskomattoman hienosti puhumattomana vuokralaisena.

Elokuvan sisältämiä joitakin pieniä tarinoita on kuitenkin vaikea hahmottaa. Motiivit ja henkilöhahmot jäävät vaillinaisiksi. Viola Davisin esittämän Abbey Blackin sekä Jeffrey Wrightin esittämän William Blackin tarina esimerkiksi jää kokonaan vaille selitystä eikä hahmoista saa mitään otetta kun niistä ehdottomasti olisi halunnut tietää enemmän.

Vuodesta 2001 ei ole vielä kulunut niin kauan aikaa, että Jenkkilänmaan asukit osaisivat syyskuun 11. päivän tapahtumiin asennoitua muutenkin kuin patrioottisin paasauksin. Ehkäpä siksi tämä elokuva on saanut kotimaassaan niin paljon kritiikkiä siloisuudesta, teennäisyydestä sekä tunnekylmyydestä. Kahta jälkimmäistä se ei misään tapauksessa ole vaan pikemminkin pienen pojan silmin nähty tapahtumien sarja, joka ei osoita sormellaan ketään eikä keskity minkään kansallisuuden nostamiseen eikä toisen polkemiseen. Se ei etsi syyllisiä eikä ole sataan kertaan nähty kuvaus sinipunavalkoisesta urheudesta. Vaikka yksi elokuvan keskeisistä teemoista on pienen ihmisen urheus.

Äärimmäisen Lujaa ja Uskomattoman Läheltä on kyllä silonen kuvaus mutta se on viattoman kaunis ja koskettava kertomus. Raskaasta aiheestaan huolimatta, se on hyvänmielen elokuva, mikä kertoo yhtä suurta tarinaa sisällyttäen siihen paljon pieniä, liikuttavia tarinoita aidon tuntuisista ihmisistä.

Mmmmmm Marilyn!

MY WEEK WITH MARILYN * * * ½

2011 (USA, Iso-Britannia)

Ohjaus: Simon Curtis

  

Ikoni ja legenda Marilyn Monroen kuolemasta tuli kuluneeksi 50 -vuotta elokuun viidentenä päivänä tänä vuonna. Lehdet kirjoittivat muistelmia ristiriitaisesta ja säkenöivästä tähdestä ja tv:ssä näytettiin dokumentteja. Elokuva: My Week With Marilyn ehätti DVD-muotoon elokuun loppupuolella ja se antaa maistiaisia sekä kurkistuksia Marilynin elämään vaikkakin se kertoo siitä ajallisesti vain lyhyen palan.

My Week With Marilyn on tositapahtumiin perustuva draama Marilynin vierailusta Englantiin ja elokuvan Prinssi ja Revyytyttö (The Prince and The Showgirl) – elokuvan kuvauksista. Elokuva pohjautuu Colin Clarkin muistelmateoksiin: ”The Prince, The Showgirl and Me” sekä ”My Week With Marilyn”.

Tarina kerrotaan nuoren, Colin Clarkin (Eddie Redmayne) silmin ja se alkaa hänen sinnikkyydestään päästä töihin elokuvabusinekseen. Colin Clark pääseekin assistentiksi ja apupojaksi kolmannen apuohjaajan tittelillä elokuvan Prinssi ja Revyytyttö – kuvauksiin. Ohjaajana sekä pääosanesittäjänä toimii teatterisuuruus Sir Laurence Olivier (Kenneth Brannagh) ja vastanäyttelijäksi on palkattu Marilyn Monroe (Michelle Williams), jotta saataisiin elokuvalle tähtiloistoa Hollywoodista. Olivierin vaimo Vivien Leigh (Julia Ormond) oli näytellyt kappaleen teatteriversiossa, mutta katsoi olevansa 43-vuotiaana liian vanha rooliin tässä elokuvassa.

Marilyn aiheuttaa kuvauksissa päänvaivaa myöhästymisillä sekä repliikkien unohduksilla. Kukaan muu paitsi nuori Colin, ei näytä ymmärtävän Marilyniä ja kun Monroen puoliso Arthur Miller (Dougray Scott) palaa jenkkilään lastensa takia, on Colinin rooli Marilynin tukena vieläkin suurempi. Muissa rooleissa nähdään myös mm. Judi Dench, Emma Watson, Toby Jones, Dominic Cooper, Philip Jackson sekä Zoë Wanamaker.

Prinssi ja Revyytyttö on ainoa elokuva, jonka Marilyn Monroe on tehnyt Amerikan mantereen ulkopuolella. Viikon mittaiset kuvaukset kesällä 1956 olivat Marilynille hyvin raskaat. Hän kärsi useasta sairaudesta ja sai keskenmenon. Näitä puolia on hienosti tuotu esiin My Week With Marilyn – elokuvassa. Elokuva näyttää realistisesti megatähden kuuluisuuden ihanat sekä kurjat puolet, se raottaa esirippua ja esittelee persoonan julkisuuden takaa.

Michelle Williamsilla oli suuret korkokengät täytettävänään Monroen rooliin. Hän itse jopa tanssii sekä laulaa myös elokuvassa ja osoittaa näin olevansa meidän aikamme suuria lahjakkuuksia. Marilynin rooli oli haastava, mutta Michelle pärjäsi siinä hienosti saaden osastaan myös Golden Globe - palkinnon sekä Oscar-ehdokkuuden. Michelle Williams oli poiminut  joitakin Marilynin maneereita mutta ei aivan ollut päässyt eroon kaikista omistaan. Marilyn oli uniikki metodinäyttelijä, jonka lahjakkuus jäi hänen aikanaan kauneuden ja seksikkyyden jalkoihin ja jollaista ei varmasti enää tule toista. Marilynin komiikantaju oli loistava ja ajoitukset pienine eleineen aivan kymppiä. Marilynin työskentely tuntui olevan vaistonvaraista eikä harkittua vaikka kohtaukset oli tietysti suunniteltu tarkoin. Hän oli opiskellut näyttelemistä aikansa parhaiden opettajien kanssa joita olivat Constance Collier sekä Paula ja Lee Strasberg. Moni ei varmaankaan tiedä, että Prinssi ja Revyytyttö oli Marilyn Monroen oman tuotantoyhtiön ensimmäinen elokuva. Oman tuotantoyhtiön omistaminen varsinkin näyttelijättärelle, oli todella harvinaista 50-luvun Hollywoodissa, joten Marilyn oli edellä aikaansa monessa suhteessa.

Arthur Millerin pienessä roolissa nähty Dougray Scott varastaa intensiivisyydellään valokeilan sekä huomion niissä muutaman minuutin pituisissa kohtauksissa, jossa häntä näytetään. Kenneth Brannaghia on monesti tituleerattu uudeksi Sir Laurence Olivieriksi ja hänelle rooli istui hyvin. Eddie Redmayer suoriutui myös hienosti viattoman mutta oivaltavan Colinin roolissa. Eikä Judi Denchin suoritusta koskaan tarvitse jännittää vaan hän tarjoilee sympaattisena Sybil Thorndikena nautittavaa katseltavaa pienin yksityiskohdin ja silmäkulmanpilkkein.

Näyttelijäsuoritukset ovat My Week With Marilyn – elokuvan parhautta. Sen heikkous on kuitenkin Adrian Hodgesin ei niin soljuva käsikirjoitus. Tuntuu, että elokuvasta olisi saanut syvemmän psykologisen kuvauksen hahmoista kun nyt ne jäivät monelta osin ohuiksi ja vaillinaisiksi, eikä hahmojen motiiveita kyennyt kaikin paikoin ymmärtämään. Tämän elokuvan lisäksi suosittelen myös lämpimästi katsomaan Prinssi ja Revyytyttö – komedian. Ehkä sitäkin katsoo uusin silmin tämän elokuvan jälkeen.

Ammattilaissalakuljettajat amatöörimeiningillä Panamassa

SALAKULJETTAJA (Contraband) * * ½  

2012 (USA, Iso-Britannia, Ranska)

Ohjaus: Baltasar Kormákur

Elokuva Salakuljettaja on uudelleen filmatisointi islantilaisesta elokuvasta Reykjavik-Rotterdam. Islantilaiselokuvan päätähtenä nähtiin Hollywoodversion ohjaaja Baltasar Kormákur.

Salakuljettaja istuisi kategoriaan rikostoimintatrilleri, ja se kertoo entisestä salakuljettaja Chris Farradaysta (Mark Wahlberg), joka on hylännyt entisen elämäntapansa ja keskittyy nyt perhe-elämään vaimonsa Katen (Kate Beckinsale) ja kahden lapsensa kanssa. Chrisin nuori lankomies Andy (Caleb Landry Jones) on kuitenkin saattanut itsensä vaikeuksiin salakuljetushommissa ja Andyn pomo, julma pikkugansteri Tim Briggs (Giovanni Ribisi) uhkaa Chrisin perhettä jos hän ei saa rahojaan kahdessa viikossa. Chris näkee ainoana vaihtoehtonaan lähteä salakuljetuskeikalle Panamaan samalla rahtilaivalla, josta hänen isänsä Bud (William Lucking) päätyi telkien taakse, myöskin salakuljetushommista. Samalla Chrisin paras ystävä Sebastian Abney (Ben Foster) tarjoaa turvaa Katelle sekä lapsille. Rahtilaivan kapteeni (J.K. Simmons) tunnistaa Chrisin ja ottaa hänet suurennuslasin alle, mikä haittaa luonnollisesti Chrisin operaatiota. Mikään muukaan ei ota sujuakseen ja hommat alkavat yksi toisensa jälkeen luisua käsistä.

Elokuva alkaa hieman sekavasti sekä pitkäveteisesti. Jossain vaiheessa juoni alkaa hahmottua ja alun pitkäveteisyys korvataan kunnon jännityksellä elokuvan loppupuolella. Pääosin Salakuljettaja tuntuu jo moneen kertaan nähdyltä, kuluneelta tarinalta vaikkakin se tarjoilee yllättäviä käänteitä puun takaa.

Mark Wahlberg tekee hänelle tyypillisen roolin hänelle tyypillisin maneerein. Keskellä elokuvaa olisi voinut luulla katsovansa esim. The Italian Jobia tai Shooteria. Silti tällainen kovis-hyvätyyppi -rooli istuu Mark Wahlbergille ja hän onnistuu esittämään roolinsa uskottavan varmasti. Pienenä bonuksena mainittakoon, että rahtilaivan miehistössä, John Brycen pienessä sivuosaroolissa voidaan nähdä Markin isoveli Robert Wahlberg.

Giovanni Ribisi on tuttu lukemattomista erilaisista rooleistaan. Giovanni venyy hyvin pahiksen rooliin tässä elokuvassa ja varastaa valkokankaan aina kun häntä vain näytetään. Hyvää työtä tekee myös Ben Foster päähenkilön luottoystävänä, raitistuvana alkoholistina ja ex-salakuljettajana.

Salakuljettaja on vauhtiin päästyään energinen ja jännittävä elokuva, mutta sortuu kliseisiin eikä tuo mitään uutta genrensä elokuviin.

Miksi me kaadumme? - Jotta oppisimme nousemaan

YÖN RITARIN PALUU (The Dark Knight Rises) * * * *

2012 (USA, Iso-Britannia)

Ohjaus: Christopher Nolan

Yön Ritarin Paluu jatkaa siitä mihin edellinen Nolanin Batman filmatisointi Yön Ritari jäi. Kahdeksan vuotta on kulunut, Bruce Wayne (Christian Bale) on erakoitunut linnaansa eikä kukaan ole nähnyt Batmaniäkään. Batman sai syyt niskoilleen  Harvey Dentin tekosista eikä ole suosittujen sankareiden listoilla. Lepakkomiehen on kuitenkin kaivauduttava ulos luolastaan, koska myrsky on saapumassa. Uusi superpahis Bane (Tom Hardy) marssii kaupunkiin asialleen vihkiytyneiden apureidensa kanssa ja uhkaa tuhota Gotham Cityn.

Gotham Cityssä hääräilee myös kissamainen mestarivaras Selina Kyle (Anne Hathaway), jonka tarkoitusperistä on vaikea saada selvää. Bruce Wayne/Batman saavat apuja vastarintaansa tutulta poliisipäällikkö Gordonilta (Gary Oldman) sekä myös kekseliäältä rivipoliisi John Blakelta (Joseph Gordon-Levitt) ja miljonääri Miranda Tatelta (Marion Gotillard). Apuna tietysti ovat myös tutut vempainkeksijä Lucius Fox (Morgan Freeman) sekä hovimestari Alfred (Michael Cane).

Jos taas kerran kertoisin kuinka minulla oli ennakkoluuloja tätäkin elokuvaa kohtaan. Koin edelliset eteenkin Yön Ritarin niin Frank Millermaisen ahdistavaksi, etten paljoa pitänyt niistä. Minulle kun Batman on aina edustanut enemmän kepeämpää sarjakuvakerrontaa kuin tuskaisen ahdistunutta ja pimeää puolta. En tiedä olinko nyt vain tottunut tai kypsynyt Nolanin synkälle Batmankerronnalle vai johtuiko se kuitenkin toiveikkaammasta aiheen käsittelystä tai siitä ettei minulla ollut suuria ennakko-odotuksia,  mutta pidin tästä trilogian kolmannesta osasta paljon.

Siinä missä Christopher Nolanin Batman-trilogian ensimmäisessä osassa Batman Begins teemana oli pelko, toisessa Yön Ritarissa kaaos, on tässä viimeisessä teemana kipu. Elokuvan englanninkielinen nimi - The Dark Knight Rises - pitää sisällään pienen sanaleikin. Viitaten tietenkin Batmanin nousuun mutta pitäen sisällään myös sanan rising merkityksen kapinasta tai kapinaan nousemisesta.

Bane on ollut sarjakuvissa fyysisesti Batmanin pahin vastustaja. Hänet tunnetaan hahmona, joka mursi Batmanin selän. Aikaisemmin Bane (suomeksi Turmio) on nähty valkokankaalla Joel Schumacherin Batman & Robin -elokuvassa, jossa Bane oli kuvattu aivottomana lihaskimppuna, joka totteli sokeasti Poison Ivyn käskyjä. Yön Ritarin Paluun kuvaus Banesta on paljon sarjakuvauskollisempi sekä muutenkin uskottavampi ja realistisempi, mikä on tyypillistä Nolanin Batmaneille. Banen vahvuudesta johtuen ilmassa leijuu ensimmäistä kertaa pelko siitä, että selviääkö Batman. Tom Hardy onnistuu hyvin täyttämään Banen fyysiset mitat. Pikkulinnut kertoivat Hardyn keränneen massaa 14 kiloa roolia varten ja Hardyn niska sekä selkä tuntuvat pelottavan jyhkeiltä. Muuten Hardy näyttelee hahmoaan suurella intensiteettillä ja tekee hyvää työtä roolissaan, lukuunottamatta maskin takaa kumahtelevaa ääntä, mikä alkaa  jossain elokuvan jo alkuvaiheessa tuntumaan koomiselta.

Anne Hathawayllä oli isot saappaat täytettävänään kun hän otti vastaan kissanaisen/Selina Kylen roolin. Michelle Pfeiffer teki niin hyytävän loistavan roolisuorituksen Burtonin Batman Returns elokuvassa, että rooliin on varmasti ollut vaikea heittäytyä. Onneksi Anne Hathaway ei ole lähtenyt imitoimaan Pfeifferin suoritusta vaan on tehnyt roolista omannäköisensä. Hathaway ei sorru stereotypioihin tai ylinäyttelyyn vaan tekee ovelasta kissanaisesta uskottavan. Loistavia olivat eteenkin ne hetket kun Hathaway muuttaa tunnetilaa roolihahmonsa todellisten aikeiden paljastuttua sadasosasekunneissa. Toivottavasti tästä hienosta roolisuorituksesta Annelle tippuu haastavampia rooleja jatkossakin, olemme nähneet jo ne miljoonat hymyt lukemattomissa romanttisissa komedioissa, joten niiden aika voisi mieluusti olla ohi.

Christopher Nolan käyttää mieluusti samoja näyttelijöitä elokuvissaan ja Inceptionista Nolanin kanssa yhteistyön aloittaneet Joseph Gordon-Levitt sekä ranskalaistähti Marion Cotillard olivat saaneet isot sivuosaroolit tästä elokuvasta. Marion Cotillard on huikea näyttelijälahjakkuus, joka nappasi merkittäviä palkintoja mm. Oscarin sekä Golden Globen parhaasta naispääosasta roolissaan Edith Piafina elokuvassa Pariisin varpunen. Ranskalaistähdille poikkeuksellisesti Cotillardin englannista ei aksenttia kuulu, ainakaan tässä roolissa. Joseph Gordon-Levittin esittämä John Blake edustaa elokuvan toivoa ja valoa. Hän on vilpitön ja viattoman tuntuinen kyynisessä Gotham Cityssä ja myös toimii vahvasti periaatteidensa mukaan. Gordon-Levitt on roolissaan pehmeän haavoittuvainen mutta silti tarpeeksi kova ja päättäväinen tehden John Blakesta helposti samaistuttavan idealistin.

"Vakioporukan" Freeman, Bale, Cane, Oldman roolisuorituksissa ei mitään edellisiin jaksoihin poikkeavaa. Tasaista, varmaa ja ammattitaitoista työskentelyä. Plussaksi näytti nousevan kuitenkin se, ettei Christian Balen kähisevä Batmanin ääni tuntunut niin koomiselta kuiin edellisissä osissa, johtuen ehkä siitä, ettei Batmania näytetty lepakkoasussaan tässä elokuvassa niin paljoa kuiin aikaisemmissa. Balen romanttinen kemia toimii myös paremmin tässä kuin edellisissä osissa ja Batmanin sekä Kissanaisen eeppinen viha-rakkaus -suhde on kuvattu sähköisesti.

Elokuvan "intro" on pitkä, se pitää sisällään verkkaisen jännitteen, minkä tietää murtuvan pian. Nolan pitkittää odotusta ja toisaalta pienien yksityiskohtien tietäminen auttaa pääsemään kiinni elokuvaan mutta toisaalta tuntuu että elokuvasta olisi saanut tiiviimmänkin paketin. Elokuva kestää lähes kolme tuntia ja pitää sisällään myös joitain pitkästyttäviä kohtia. The Dark Knight Rises onnistuu kuitenkin pitämään jännityksen otteessaan koko elokuvan ja puuntakaa tulevat juonenkäänteet pitävät tarinan tuoreena.

Hyvät tsäänssit casino-pelissä, huonot syövän hoidossa

50/50 * * * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: Jonathan Levine

Adam (Joseph Gordon-Levitt) on tavallinen 27-vuotias mies, joka on töissä paikallisessa radiossa ja jolla on kaunis taiteilijatyttöystävä Rachel (Bryce Dallas Howard). Ollessaan lenkillä Adam satuttaa selkänsä ja lähtee siksi tutkittavaksi lääkärille, joka toteaakin Adamilla olevan vaikean syövän selkärangassa. Adam on itse asian kanssa aivan ok, mutta tuntuu että kaikki muut ympärillä sekoavat. Adam alkaa käydä terapiassa ja saakin terapeutikseen nuoren vasta-alkajan, Katherinen (Anna Kendrick) ja heille sukeutuu hieman erilaisempi potilassuhde.

Adamilla on hulvaton, rajaton ja estoton paras ystävä Kyle (Seth Rogen), joka on päättänyt ottaa kaverinsa syövästä kaiken irti ja käyttää tätä pokaakseen naisia. Kyle on kaikesta huolimatta vilpittömästi ystävä ja haluaa kaverinsa parasta. Elokuva käsittelee myös Adamin vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa, erityisesti äitiinsä (Anjelica Huston) mutta myös sairaaseen isäänsä (Serge Houde).

50/50 on pienen budjetin independent elokuva ja sen on käsikirjoittanut Will Reiser ja se pohjautuu Willin omaan syöpäkokemukseen, vaikkakin elokuva onkin täysin fiktiivinen. Reiser sekä elokuvan ohjaaja Jonathan Levine ja näyttelijä Seth Rogen ovat keskenään hyviä ystäviä ja sellainen kaverillinen sekä hauska ote välittyy myös itse elokuvaan.

Elokuvan on saanut nimensä päähenkilön syövän selviytymisprosentista, mikä on 50/50.

Elokuvan tunnelma on alakuloisen toiveikas sekä hauska. Dialogi ja miten se on esitetty on aidosti hauskaa, oikean elämän arjen komiikkaa. Roolihahmot eivät tunnu stereotyyppisiltä eikä väkisin väännetyiltä vaan ihan oikeilta ihmisiltä puutteineen ja vahvuuksineen. Roolit on myös valittu huolellisesti ja näyttelijöiden suoritukset tuntuvat myös hyvin realistisilta ja uskottavilta. Joseph Gordon-Levitt välittää minimalistisesti verkkaisaa tunnelmaa ja osoittaa nyt erityisesti tässä roolissa olevansa hyvin monipuolinen, lahjakas näyttelijä. Hän on monille tuttu Kolmas kivi auringosta -sitcom sarjasta ja siksipä ei ole epäilystäkään etteikö Gordon-Levitt pärjäisi elokuvan komediakohtauksissa, mutta hän todella loistaa myös vakavammissa kohtauksissa välittäen erilaisia tunnetiloja. Työskentely yhdessä Seth Rogenin kanssa on myös saumatonta ja ystävysten kemia toimii.

Elokuva 50/50 ei sorru ylidramatisointiin eikä väkinäisiin Hollywood-opetuksiin kertoessaan yhden ihmisen tarinaa syövästä. Dialogi on toisaalta osuvaa, sarkastista, suoraa ja oivaltavaa mutta myös lämmintä, kaunista, koskettavaa sekä elämänmakuista. Erityisen koskettavia olivat kuvaukset päähenkilön kemoterapiasessioista vanhempien miesten Alanin (Philip Baker Hall) sekä Mitchin (Matt Frever) kanssa.

50/50 on ehdottomasti yksi parhaista vuoden aikana katsomistani elokuvista. Se on monipuolinen, moniulotteinen, hauska ja liikuttavakin. Niin paljon yhdessä paketissa, yhdessä pienessä ihmisessä. Voin lämpimästi suositella.

Sietämätöntä urpoilua

PIENISSÄ HÄISSÄ (You may not kiss the bride)*

 

2011 (USA)

Ohjaus: Bob Hedden

Bryan Lighthouse (Dave Annable) valokuvaa työkseen ihmisten rakkaita lemmikkejä älyttömissä rooliasuissa. Häntä avustaa hieman kajahtanut assistentti Tonya (Mena Suvari), joka yrittää tehdä kaikkensa vampatakseen Bryanin. Erään kerran valokuvaamoon sattuu kroatialaisen mafiapomo Nikitinin vaimo, jonka kissa ottaa pahasti osumaa valokuvattavalta isolta koiralta. Mafiapomo (Ken Davitian) pakottaa Bryanin hyvittämään tekonsa menemällä kulissiavioliittoon tyttärensä Mashan (Katherine McPhee) kanssa, jottei tätä karkotettaisi maasta. Häät vietetään ja pari lähtee häämatkalle Hawaijin saarille, jossa morsian kidnapataan ja Bryan lähtee pelastamaan morsiotaan yhteistyössä paikallisen tarjoilijattaren, Lanin (Tia Carrere) sekä tämän erikoisen serkkunsa, Erneston (Rob Schneider) kanssa.

Bryan Lighthousen puhelimitse neuvoja antavaa äitiä esittää Kathy Bates.

Elokuva lähtee liikkeelle hyvin köykäisesti, koko juonen kaikkine mutkineen saattaa haistaa jo alkumetreillä. Juoni stereotyyppisine hahmoineen tuntuu jo niin moneen kertaan nähdyltä, että väsymys sekä puutuminen uhkaa joka nurkan takaa niin että täytyy kovasti tehdä töitä jaksaakseen katsoa elokuvan loppuun asti.

Mitään hyvää sanottavaa en löytänyt myöskään näyttelijäsuorituksista. Näyttelijätyöskentely oli tällaiselle sekoilukomedialle tyypillisen ylinäyteltyä. Ainoa hauskuus minusta oli että Rob Schneider näytti Erneston hahmossaan aivan Kari Salmelaiselta.

Puutteita löytyy myös kuvauksesta, editoinnista ja muista visuaalisista seikoista. Maisemat Hawaijilla ovat upeita, mutta visuaalisesti Pienissä häissä näytti enemmän halvasti tuotetulta tv-sarjalta kuin elokuvalta.

Pienissä häissä on väkisin väännettyä mukahauskaa, jota ei voi suositella edes kohelluskomedian ystäville. Sama kuin heittäisi muutamat eurot katukivetykselle ja katselisi ohi ajavia autoja kuin jos ajattelisi maksaa tämän elokuvan katsomisesta. Hukkaan menee myös aika jonka ajattelisi käyttävänsä tämän elokuvan parissa, miellyttävämmältä tuntuu mikä tahansa muu itsekidutuksen muoto.