"Kuole Paska" = (Ku)Olé Paska

KOTIRAUHA * * * 

2011 (Suomi)

Ohjaus: Aleksi Mäkelä

Elokuva perustuu Marko Leinon roomaaniin "Kotirauha".

Elokuvan alkukohtauksessa päähenkilö Sami Luoto (Samuli Edelmann) ajaa autolla Albinonin Adagion pauhatessa taustalla. Tummat hetket välkkyvät filminauhana mielessä kohti itsemurhaa, vastaan ajavaa rekkaa.

Sitten elokuva vie menneeseen, jossa katsojalle aletaan tarjoilla pala kerrallaan kokonaisuutta Samin mielenmaisemasta. Sami Luoto on nelikymppinen perheenisä, joka haluaa parasta perheelleen, vaimolleen Sarille (Katariina Kaitue) sekä tyttärelleen Annikalle (Kerli Kyllönen). Sami on jo kertaalleen tehnyt konkurssin, mutta haluaa silti jatkaa yrittämistä. Tällä kertaa hän haluaa rakentaa pientaloja ja sitten myydä niitä. Tämän lisäksi hän haluaa rakentaa perheelleen hulppean talon ja ostaa skootterin tyttärelleen. Mukana hääräämään astuu myös Sarin erikoinen veli, Jere (Kristo Salminen). Asiat johtavat toiseen ja pian alkaa tilanne ryöstäytyä täysin käsistä.

Kotirauha on realistinen kertomus yhden miehen syöksykierteestä. Päähenkilön tunteisiin on helppo samaistua ja Samuli Edelmann tulkitseekin vahvasti suomalaisen miehen kasvojen menettämisen pelkoa, tuskaa ja turhautumista. Ei ole yrittäjällä helppoa ja jos salailun linjoille lähdetään, niin vaatii se taas paljon lisää salailua ja valheita.

Elokuva  vilisee paljon tuttuja suomalaistähtiä: Aakke Kalliala, Santeri Kinnunen, Tommi Korpela, Aku Hirviniemi ja Petra Frey, muutamia mainitakseni. Aku Hirviniemen esittämä niljakas kiinteistönvälittäjä Koistinen oli yksi parhaista elokuvan sivuhahmoista.

Kotirauha elokuva lupasi paljon. Alkuasetelma oli värisyttävä, näyttelijät huippuja eikä juonessakaan ollut moittimista. Jossain mentiin kuitenkin vikaan, toteutus jäi puolitiehen ja paikoin elokuva tuntui puuduttavalta. Silti ihan kelpo suomalaispätkä.

Kunnon metallimättöä!

REAL STEEL * * * ½

2011 (USA, Intia)

Ohjaus: Shawn Levy

Elokuva pohjautuu Richard Mathesonin 1956 kirjoittamaan novelliin Steel. Vuonna 1954 Mathesonin kirjoittamasta, tummasävytteisemmästä Olen legenda -tieteisromaanista on tehty Will Smithin tähdittämä I am legend -elokuva.

Eletään lähitulevaisuudessa, vuodessa 2020 kun ihmisten tilalle nyrkkeilykehään on vaihdettu robotit. Charlie Kenton (Hugh Jackman) on entinen nyrkkeilijä, joka reissaa ympäri maata ohjaten robottiaan nyrkkelyotteluissa. Kovin hyvä business-pää ei Kentonilla ole ja velkojat ovat kaikenaikaa kintereillä. Charlie saa pian kuulla, että entinen tyttöystävä on kuollut ja heidän 11-vuotiaan poikansa, Maxin (Dakota Goyo) huoltajuus pitäisi ratkaista hänen ja pojan äidin varakkaan siskon välillä. Charlie haistaa rahan ja tekee diilin viettää pojan kanssa kesä.

Real Steel  on monipuolinen paketti lämmintä perhedraamaa, scifiä, toimintaa sekä metallista mättöä. Mikään kovin syvällinen tai monimutkainen sen juoni ei ole ja se sisältääkin joitakin ennalta-arvattavia aineksia, vaikka joitakin niistä on yritetty väistellä. Kaikki rakastavat altavastaajan voittoa ja elokuvan tunnelmaan ja riemuun on helppo eläytyä.

Charlien poikaa, Max Kentonia näyttelevä Dakota Goyo onkin nuoreen ikäänsä nähden jo varsinainen konkari. Rooli Real Steelissä on jo toinen saman vuoden iso elokuva, jossa hän on mukana. Tosin toinen rooli elokuvassa Thor, nuorena Thorina ei ollut kovin iso, mutta hieno lisä jo suhteellisen pitkään ansioluetteloon. Dakota Goyo tekee hyvin vahvaa ja varmaa työtä tunteellisista kohtauksista kunnon revittelyihin eläytyen, heittäytyen sekä tanssien. Hugh Jackmanin rooli on ihan perusvarmaa ja fyysistä, sellaista kun Jackmanilta on totuttu näkemään. Evangeline Lilly puolestaan täyttää kiintiönaisen paikkaa Charlien ystävänä, Bailey Talletina.

Elokuvan robottien huikeat taistelukohtaukset ovat kuitenkin parasta antia, kun pelti rytisee, kolisee ja osat sinkoilevat. Parasta on minusta myös se, ettei Real Steel tursua nyrkkeilyteemastaan huolimatta väkivaltaa, kun lyönnit ja iskut käydään robottien eikä ihmisten välillä. Real Steel on robottinen Rockytarina, joka onnistuu viihdyttämään ja on toteutettu huolella. Elokuvan nopea loppu ja kesken jäänet tarinat, saavat minut odottamaan jatko-osaa.

Hollywoodia ruotsalaisaksentein

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO * * *

2011 (USA, Ruotsi, Englanti, Saksa)

Ohjaus: David Fincher

The girl with the dragon tattoo on englanninkielinen filmatisointi Stieg Larsonin kolmiosaisen Millenium-dekkarisarjan ensimmäisestä osasta. Tästä on tehty myös ruotsalaiselokuva "Miehet, jotka vihaavat naisia".

Maineensa ryvettänyt toimittaja Mikael Blomkvist (Daniel Graig) ottaa vastaan ökyjohtaja Henrik Vangerin (Christopher Plummer) tarjouksen alkaa tutkia hänen 40 vuotta sitten kadonneen veljentytön selvittämättömäksi jäänyttä murhaa. Blomkvist saa avukseen häntä tutkineen erikoista elämää viettävän tietokonehakkerin Lisbeth Salanderin (Rooney Mara). Parivaljakon edetessä tutkimuksissa, paljastuu rikkaan teollisuussuvun tarkkaan varjellut, iljettävät salaisuudet. Mutta heidän henkensä myös tuntuu olevan uhattuna ja murhaajan heidän kintereillään.

Päätin jo ennen elokuvan katsomista, että yrittäisin katsoa sitä avoimin mielin vertaamatta sitä niin loistavasti toteutettuun ruotsalaisversioon. Päätös ei kuitenkaan auttanut, kun huomasin vertailevani elokuvia kaikenaikaa, enkä usko että siltä voisi välttyäkään mikäli on ruotsalaisfilmatisoinnin nähnyt.

Fincherin aikaisempiin sarjamurhaajakuvauksiin (Zodiac, Seven) nähden The girl with the dragon tattoo on melko hengetön luomus. Siinä ei ole samanlaista intensiteettiä, läsnäoloa ja painostavuutta. Fincher keskittyykin paljon selittämään asiayhteyksiä, näyttämään Rooney Maraa puoli- tai kokonaan alastomana sekä kuvaamaan päähenkilöiden keskinäisiä helliä tunteita. Paikoin nämä asiat tuntuvat irrallisilta sekä ristiriitaisilta hahmon persooniin sekä muuhun käyttäytymiseen nähden. Osaltaan elokuvan vahvimmat kohtaukset tuntuvat raakuuksineen melko latteilta, jos taas verrataan ruotsalaisversioon.

Daniel Graig tuntuu elokuvassa laskeutuneen meidän tavallisten kuolevaisten tasolle ja onkin virkistävää nähdä hänet tässä arkisessa toimittajan roolissaan ilman James Bondin väsymättömiä sekä yli-inhimillisiä selviytymis- tai taistelutaitoja. Graig tekee hyvää työtä ja on mielestäni parempi sekä vakuuttavampi kuin ruotsalaiskolleegansa Michael Nyqvist samaisessa roolissa.

Rooney Mara tekee myös parhaansa ja onkin onnistunut rakentamaan erilaisemman Lisbeth Salanderin kuin Noomi Rapacen vastaava hahmo. Mutta vaikka Mara antaakin kaikkensa, ei se silti onnistu yltämään Rapacen tasolle. En usko, että Hollywoodista edes löytyisi näyttelijätärtä, joka siihen pystyisi. Rapacen heittäytyminen sekä alkukantaisen voimakas elekieli kun on vertaansa vailla. Rooney Maran Lisbeth on kuitenkin androgyynimpi sekä haavoittuvaisemman oloinen. Nämä seikat ehkä ovat ristiriidassa hahmon ratkaisujen, tekojen sekä motiivien kanssa ja hahmo on siksi epäuskottava.

Fincherin The girl with the dragon tattoo on kuitenkin ihan kelpo jännäri Hollywood dekkariksi. Raakuuksia se kyllä sisältää, joten kovin herkille katsojille sitä ei voi suositella.

Kauhu ei pue Almodóvaria!

IHO JOSSA ELÄN (La piel que habito) * * ½

2011 (Espanja)

Ohjaus: Pedro Almodóvar

Huippu plastiikkagirurgi Robert Ledgard (Antonio Banderas) pitää kodissaan vankina ihonmyötäiseen sukkapukuun sonnistautunutta, salaperäistä kaunotarta (Elena Anaya). Edes hänen kodissaan työskentelevät henkilöt, mukaanlukien jopa Robertin lapsuudenkodissa työskennellyt kotiapulainen Marilia (Marisa Paredes) ei tiedä totuutta salaperäisestä naisesta. Marilian pojan ilmaantuminen laukaisee tapahtumasarjan, jossa menneisyys tulvii mieleen sekä nykyisyyteen.

Iho jossa elän on tuttua Almodóvaria mutta vielä suuremmalla kierteellä. Se repäisee auki verhon hänen naksahtaneeseen aikuisten satumaailmaansa jossa marssitetaan esiin hänen fiksaumansa seksiin, kummallisiin ihmisiin ja ihmissuhteisiin tirkistellen ihmisiä sekä heidän kieroutuneita ajatusmaailmoitaan sekä perversioitaan. Tietysti unohtamatta äitiä. Äidin läsnäolo näkyy jokaisessa Almodóvarin elokuvassa. Äidit hyväksyvät, rakastavat ehdoitta ja joskus myös haluavat tappaa puolustaakseen.

Iho jossa elän on kuitenkin erilainen Almodóvarin luomus. Se ei perustu hänen alkuperäiseen käsikirjoitukseensa, toisin kuin muut elokuvansa vaan tämä perustuu Thierry Jonquetin romaaniin Tarantula. Kerronnallisesti tämän myös huomaa kun elokuvassa palataan ajassa taaksepäin ja valotetaan pikkuhiljaa ihmisten välisiä suhteita sekä tapahtuneita asioita. Tämä taas ei ole tyypillistä Almodóvarille. Myös totutun huumorin tai mustan huumorin puuttuminen teki tästä hänelle epätyypillisen elokuvan.

Elokuvan suureksi plussaksi nostaisin näyttelijäsuoritukset. Banderasin sekä Anayan sähkö toimii ja jännitteet jopa non-verbaalisessa viestinnässä ovat käsinkosketeltavat.

Mikään hyvänmielen elokuva Iho jossa elän ei ole eikä sen jopa makaaberia kerrontaa voi pitää edes kovin viihdyttävänä. Sen tarkoituskin on tietysti herättää kysymyksiä oman identiteetin rakentumisesta sekä rakentamisesta, selviytymisestä ja kuinka oma keho ja iho ovat suurempia vankiloita kuin mitkään kahleet tai seinät. Silti sen jopa Almodóvarille absurdi juoni ei ole kyllin vakuuttavaa.

Elokuva on saanut vaikutteita mm. Hitchcockin Vertigosta sekä ranskalaisesta kauhuelokuvasta Les eyex sans visage (suom. silmät ilman kasvoja). Iho jossa elän onkin sekoitus tieteiselokuvaa, kauhua ja väkivaltaa kaikenlaisissa muodoissaan Almodóvarin friikkimaailmassa.

Vaikka tiedän monien hehkuttaneen tätä hullua ja surrealistista elokuvaa ennennäkemättömäksi tarinaksi vaikka millä ylisanoilla, minä näkisin tämän teoksen olevan Pedro Almodóvarin harha-askel enkä suosittelisi kuin vannoutuneille faneille. Toivon, että herra tästä tokenee ja tarjoilee vastedes minulle joitan ei niin kauhunsekaista viritelmää. Kiitos Pedro, mutta "I've had better".

"On monta tapaa kuolla, pahin niistä on jatkaa elämää"

THIS MUST BE THE PLACE * * * ½

2011 (Italia, Ranska, Irlanti)

Ohjaus: Paolo Sorrentino

Dublinissa vaimonsa (Frances McDormand) kanssa kahdestaan elävä, viisikymppinen, varakas ja entinen rockari Chayenne (Sean Penn) ei ole syyllisyyden takia esiintynyt tai edes soittanut kahteenkymmeneen vuoteen. Hän on masentunut mutta isän vakava sairaus saa Chayennen palaamaan New Yorkiin. Isä on kuitenkin ehtinyt kuolla ennenkuin Chayenne ehtii paikalle ja hänelle kerrotaan holokaustista selvinneen isän kokeneen nöyryytyksen Auschwitzin keskitysleirillä. Isä oli pakkomielteisesti suunnitellut kostoa läpi koko elämänsä. Juurensa uhohtanut Chayenne ei ole puhunut isänsä kanssa kolmeenkymmeneen vuoteen ja hän kokee tehtäväkseen jatkaa siitä mihin isänsä jäi. Kostoretken suunnitteleminen saa Chayennen lähtemään road tripille halki USA:n.

Minulle on aivan uusi nimi This must be the placen ohjaaja Paolo Sorrentino. Hän on tehnyt vain kotimaassaan, Italiassa lähinnä dokumentaarisia että lyhytelokuvia. Jotain uutta ja raikasta tässä elokuvassa onkin, vaikka osaltaan se tuo mieleen esim. Alexander Paynen tai Coenin veljesten elämänmakuiset sekä arjesta hauskuutta ammentavat draamat. Sellainen This must be the place -elokuva onkin. Arkisen hauska, lämmin ja koskettavakin kertomus.

Sean Penn tekee aivan loistavaa työtä tässä hyvin erilaisessa roolissaan. Chayennesta tulee väistämättäkin mieleen hidasliikkeinen ja huumeilla aivonsa sotkenut Ozzy Osbourne. Chayenne ei ole kuitenkaan vain pelkkä hasbeen -rocktähti. Hänessä on myös syvällinen puoli, jonka Sean Penn tuo vähäeleisesti esille.

This must be the place -nimi tulee David Byrnen kirjoittamasta, samannimisestä musiikkikappaleesta ja onkin hauska, pieni yksityiskohta, että Byrne tekee elokuvassa cameon Chayennen ystävänä.

This must be the place on katsomisen arvoinen, hellyyttävä ja ajatuksia herättävä kertomus. Elokuvan kerronta sekä näyttelijäsuoritukset eivät ole kovin nopeatempoisia, joten paikoin katsoja saattaa tuntea itsensä pitkästyneeksi. Mielestäni elokuvan kauneus on kuitenkin niissä hidastempoisissa hetkissä, joissa ei ole sanoja. On vain ilmeet, ajatukset ja ilmassa leijuva tunne. This must be the place onkin moderni mutta ajaton kertomus kasvusta sekä itsensä ja tunteidensa kohtaamisesta ja niiden käsittelemisestä.

Egojen ja päiden kolinaa

THE AVENGERS * * * * ½

2012 (USA)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Joss Whedon

The Avengers pohjautuu Marvel Comicsin Kostajat (eng. the Avengers) -sarjakuvaan. 

Asgardilainen Loki (Tom Hiddleston) kerää armeijaa alistaakseen ja tuhotakseen Maan, joten S.H.I.E.L.D. -agentti Nick Furylla (Samuel L. Jackson) ei ole muuta mahdollisuutta kuin koota Supersankarien joukko puolustamaan ihmisrotua. Supersankareiden joukkoon mahtuu Lokin velipuoli Thor (Chris Hemsworth), Rautamies Tony Stark (Robert Downey jr.), Kapteeni Amerikka Steve Rogers (Chris Evans), Hulk Bruce Banner (Mark Ruffalo), Mustaleski Natasha Romanoff (Scarlett Johansson) sekä Haukansilmä Clint Barton (Jeremy Renner). Muissa rooleissa nähdään tuttuja hahmoja Marvelin sarjakuvafilmatisoinneista: Gwyneth Paltrow Rautamiehen assistentti Pepper Pottsina, Clark Gregg agentti Phil Coulsonina, Stellan Skarsgård tohtori Selvigin roolissa sekä Paul Bettany Jarvisin äänenä.

Saumatonta ei kuitenkaan ole näiden Supersankarien yhteistyö, kun jokainen heistä on tottunut työskentelemään aikalailla itsenäisesti. Toisista on siis otettava mittaa eikä kolhuilta säästytä. Elokuvan yksi parhauksista onkin Supersankarien egojen ja voimien mittelöt.

Täytyy myöntää, että minulla oli pieni ennakkopelko siitä, ettei näin monta Supersankaria ja huippunäyttelijää mahtuisi yhteen elokuvaan ja että elokuva olisi täyttä sekamelskaa. Peloille ei kuitenkaan ollut aihetta vaan Joss Wheldon on loihtinut hyvin yhtenäisen elokuvan, jossa kullekin hahmolle annetaan riittävästi tilaa ja tarina etenee saumattomasti.  Elokuvan dialogi on myös hyvin rakennettua ja huumori on hauskaa, ironista, osuvaa ja sitä on runsaasti. Supersankarit tuovat myös mielenkiintoista kontrastia toisiinsa nähden esim. Kapteeni Amerikka tuntuu takakireältä nipottajalta hauskan ja nokkelan Rautamiehen rinnalla. Robert Downey juniorille onkin kirjoitettu kaikkein hauskimmat lohkaisut mikä sopiikin hänen poikamaisen karismaattiseen charmiinsa.

Tuntuu, ettei näyttelijäsuorituksissa ole lainkaan heikkoja lenkkejä ja että casting on tehty huolella ja harkiten. Mark Ruffalo on jo kolmas Hulk kymmenen vuoden sisään ja onnistuu kyllä loistavasti tunteitaan kontrolloivana Bruce Bannerina. Aivan erinomaisen ja karismaattisen roolisuorituksen tekee myös Tom Hiddleston Lokin roolissaan. Tuntuu, että sekä Loki että Hiddleston ovat kasvaneet kymmenen metriä Thor elokuvasta, vaikka sekin oli loistosuoritus. Tom Hiddleston säihkyy ovelana pahiksena tehden hyvin vahvaa, varmaa ja uskottavaa jälkeä tässä narsistisen ja egovammaisen jumalolennon roolissaan.

Elokuvan visuaalinen puoli ja toteutus on erinomaista. Ainoana pienenä miinuksena se, ettei 3D tuonut paljoa lisäelämyksiä kehiin, vain muutaman pienen yksityiskohdan, mutta paljon enemmän olisi voinut olla. Joten luulisin elokuvan toimivan aivan yhtä hyvin tavallisena 2D -kokemuksena.

Sarjakuvien ystäviä hellittiin myös pienillä yksityiskohdilla. Mm. Marvelin sarjakuvavelhon ja usean supersankarin luojan, Stan Leen saattaa bongata lopussa näytetyistä uutisklipeistä. Uutisklipeissä ja muualla elokuvassa näytetään muutaman sekunnin verran tarjoilijatarta, joka kiittelee Kapteeni Amerikkaa. Tarjoilijatarta esittää Ashley Johnson ja jäin miettimään miksi näinkin isoa tähteä on tarvittu vain muutaman sekunnin rooliin ja tulin siihen lopputulokseen, ettei vain Ashley olisi kaavailtu 2014 ensi-iltansa saavaan Captain America 2 -elokuvaan Steve Rogersin uudeksi sydänkäpyseksi. Mitään faktaa tälle havainnolle en kuitenkaan löytänyt. Myös elokuvan lopputekstien keskellä näytetään klippi, jossa raotetaan verhoa ilmeisesti Avengers -jatko-osalle. Tuossa klipissä esittäytyy nerokas superpahis Thanos, jota esittää Alexis Denisof. Ei siis kannata lopettaa elokuvaa vielä lopputekstien alkuun.

The Avengers on kaikinpuolin viihdyttävä kokonaisuus, joka ei petä edes sarjakuvan ystäviä. Elokuvan loputtua haluaisi nähdä vain lisää ja jäänkin innolla odottamaan kakkososaa kuten myös Ironmanin sekä Thorin tulevia jatko-osia.

Sarjakuvalehden sivuilla

BUNRAKU * * 

2011 (USA)

Ohjaus: Guy Moshe

Ydintuhon jälkeen maapallolla on kielletty tuliaseet jottei sama toistuisi. Ihminen on kuitenkin väkivaltainen eläin ja pyrkii hallitsemaan toisia ja valloittamaan itselleen lisää maa-alueita. Poliisit ovat voimattomia ja korruptoituneita ja tavallinen työläiskansa kyyristelee harmaissaan kun rikollispomo Nicola Woodcutter (Ron Perlman) punaisten miekkamiestensä kanssa sortaa ja hallitsee pelolla. Apunaan Puunhakkaajalla on rakastettunsa Lady Alexandra (Demi Moore) sekä yhdeksän palkkatappajan joukko, joita johtaa Tappaja numero 2 (Kevin McKidd).

"Hevosettoman Ratsumiehen" -saluunassa häärää baarimikko (Woody Harrelson), jonka pienellä avustuksella aseeton Cowboy (Josh Hartnett) sekä samurai Yoshi (Gackt Camui) löytävät toisensa ja toimivat yhdessä voittaakseen yhteisen vihollisen.

Bunraku on yhdistelmä kung-fua ja länkkäreitä postmodernissa sarjakuvamaailmassa. Elokuvan parasta antia onkin visuaalisuus jota ei voi kuin ihastella. Visuaaliset ratkaisut ovat oivaltavia ja hyvin uskollisia sarjakuvien kerronnalle. Jopa puhekuplia on käytetty kääntämään japaninkieltä englanniksi. Tulee kuitenkin tunne, että Bunraku on korostuneen erikoishakuinen ja osaltaan se on tahattoman koomista. Tästä esimerkkinä matala "trailer-ääni" kertojana, mikä kuljettaa elokuvaa loppuun saakka selittäen sekä kommentoiden asioita joita ei voi visuaalisin keinoin selittää. Tämä ääni toimii kyllä alussa, mutta sen läsnäolo rupeaa jossain vaiheessa huvittamaan sekä unettamaan.

Paikoin Bunraku puuduttaa ja tylsistyttää klisemäisyyksillään sekä pökkelömäisillä hahmoillaan. En tiedä voiko tästä syyttää varsin kokematonta ohjaajaa Guy Moshea, jonka vasta toinen kokopitkä elokuva Bunraku on.

Elokuvan hauska suomalaisbongaus on Samuli Vauramo Puunhakkaajan punaisissa joukoissa kiusaamassa samurai Yoshia.

Se päivä jolloin Eddie Murphy himmaili

TOWER HEIST * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: Brett Ratner

Kun joukko luksuspilvenpiirtäjän työntekijöistä tulevat huijatuksi, he päättävät huijata huijaajaa. Tower heist -elokuva onkin castannut varsinaisen kaartin listoilleen, kun näyttelijöinä häärävät Ben Stiller, Eddie Murphy, Casey Affleck, Matthew Broderick, Téa Leoni, Gabourney Sidibe ja Alan Alda.

Elokuvan Tower heist genre olisikin lähinnä veijaririkoskomedia, mutta ihan Oceans 11 tasolle ei ylletä. Lähtöidea on hyvä ja Tower heist onkin ihan viihdyttävää katseltavaa, mutta loppupelissä tuntuu, että jokin jää uupumaan. Tuntuu, että ohjaaja Brett Ratner olisi pystynyt parempaankin ja jännittävämpäänkin seikkailuun, onhan mies sentään ohjannut mm. Punaisen Lohikäärmeen sekä X-men trilogian viimeisen kohtaamisen.

Myös joiltain näyttelijöiltä olisi toivonut enemmän. Elokuva saa pienen sykäyksen kun Eddie Murphyn hahmo astelee esiin, mutta silti jää tunne, että Murphy hieman jarruttelee hahmossaan eikä anna kaikkeaan peliin. Gabourney Sidiben pieni rooli on ehkä koko elokuvan onnistunein ja kutkuttavin hahmo jamaikalaisaksentteineen ja miehenkipeyksineen.

Tower Heist on hieman hajuton ja mauton paketti, jota ei varmasti enää vuoden päästä muista nähneensä, mutta tarjoaa kyllä ihan mukavaa viihdettä yhdeksi illaksi.

kakka pieru kakka pieru

THE CHANGE UP * ½

2011 (USA)

Ohjaus:  David Dobkin

Dave Lockwood (Jason Bateman) on menestyvän asianajotoimiston juristi sekä perheenisä. Mitch Planko (Ryan Reynolds) on elosteleva poikamiesnäyttelijä. Kaverukset hieman kadehtivat toistensa elämää ja tietystikin he vaihtavat kroppia ja joutuvat elämään toisen elämää.

The Change up -elokuvan käsikirjoittajina hääränneet Jon Lucas ja Scott Moore ovat käsikirjoittaneet myös Kauhea kankkunen -elokuvan sekä sen jatko osan, ja kyllä huomaa. Nyt on selkeästi vallalla kolmikymppisten sekoilukomediat pienellä romanttisella höysteellä, jossa pääosassa ovat aina tissit, alapäähuumori sekä pieru ja kakkajutut. Niin myös tässä. Elokuvan huumori on siis hyvin roisia aiheuttaen myötähäpeää sekä vaivaantuneisuutta. Allekirjottaneeseen kun ei kamalasti pure käsikirjoitus joka nojautuu ko. asioiden pohjalle. Hyvin vähän mitään muuta elokuvasta sitten saakaan. Tosin pakollinen Hollwood-opetus on tietysti tähänkin elokuvaan tungettu.

Jason Bateman tekee The Change upissa vakiosuorituksen ja Ryan Reynoldsin mukaan lähtöä tähän elokuvaan saa vain ihmetellä. Tuntuu ettei Reynoldsilla ole mitään suodatinta mihin elokuvaan lähtee mukaan vaan tekee hyvin erityyppisiä rooleja, vakavastiotettavista hahmoista älyttömiin komediasekoiluihin. 

Jos haluat nähdä hyvän komedian, älä tuhlaa aikaasi the change up -elokuvaan, vaan etsi parempi tarina, the change up ei tarjoa mitään muuta kuin myötähäpeää, tylsyyttä, alapäähuumoria ja Ryan Reynoldsin komean hymyn.