IHO JOSSA ELÄN (La piel que habito) * * ½
2011 (Espanja)
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Huippu plastiikkagirurgi Robert Ledgard (Antonio Banderas) pitää kodissaan vankina ihonmyötäiseen sukkapukuun sonnistautunutta, salaperäistä kaunotarta (Elena Anaya). Edes hänen kodissaan työskentelevät henkilöt, mukaanlukien jopa Robertin lapsuudenkodissa työskennellyt kotiapulainen Marilia (Marisa Paredes) ei tiedä totuutta salaperäisestä naisesta. Marilian pojan ilmaantuminen laukaisee tapahtumasarjan, jossa menneisyys tulvii mieleen sekä nykyisyyteen.
Iho jossa elän on tuttua Almodóvaria mutta vielä suuremmalla kierteellä. Se repäisee auki verhon hänen naksahtaneeseen aikuisten satumaailmaansa jossa marssitetaan esiin hänen fiksaumansa seksiin, kummallisiin ihmisiin ja ihmissuhteisiin tirkistellen ihmisiä sekä heidän kieroutuneita ajatusmaailmoitaan sekä perversioitaan. Tietysti unohtamatta äitiä. Äidin läsnäolo näkyy jokaisessa Almodóvarin elokuvassa. Äidit hyväksyvät, rakastavat ehdoitta ja joskus myös haluavat tappaa puolustaakseen.
Iho jossa elän on kuitenkin erilainen Almodóvarin luomus. Se ei perustu hänen alkuperäiseen käsikirjoitukseensa, toisin kuin muut elokuvansa vaan tämä perustuu Thierry Jonquetin romaaniin Tarantula. Kerronnallisesti tämän myös huomaa kun elokuvassa palataan ajassa taaksepäin ja valotetaan pikkuhiljaa ihmisten välisiä suhteita sekä tapahtuneita asioita. Tämä taas ei ole tyypillistä Almodóvarille. Myös totutun huumorin tai mustan huumorin puuttuminen teki tästä hänelle epätyypillisen elokuvan.
Elokuvan suureksi plussaksi nostaisin näyttelijäsuoritukset. Banderasin sekä Anayan sähkö toimii ja jännitteet jopa non-verbaalisessa viestinnässä ovat käsinkosketeltavat.
Mikään hyvänmielen elokuva Iho jossa elän ei ole eikä sen jopa makaaberia kerrontaa voi pitää edes kovin viihdyttävänä. Sen tarkoituskin on tietysti herättää kysymyksiä oman identiteetin rakentumisesta sekä rakentamisesta, selviytymisestä ja kuinka oma keho ja iho ovat suurempia vankiloita kuin mitkään kahleet tai seinät. Silti sen jopa Almodóvarille absurdi juoni ei ole kyllin vakuuttavaa.
Elokuva on saanut vaikutteita mm. Hitchcockin Vertigosta sekä ranskalaisesta kauhuelokuvasta Les eyex sans visage (suom. silmät ilman kasvoja). Iho jossa elän onkin sekoitus tieteiselokuvaa, kauhua ja väkivaltaa kaikenlaisissa muodoissaan Almodóvarin friikkimaailmassa.
Vaikka tiedän monien hehkuttaneen tätä hullua ja surrealistista elokuvaa ennennäkemättömäksi tarinaksi vaikka millä ylisanoilla, minä näkisin tämän teoksen olevan Pedro Almodóvarin harha-askel enkä suosittelisi kuin vannoutuneille faneille. Toivon, että herra tästä tokenee ja tarjoilee vastedes minulle joitan ei niin kauhunsekaista viritelmää. Kiitos Pedro, mutta "I've had better".
Joo, erilainen se kyllä oli ;) Oletko sanna nähnyt muita Almodovareja?
VastaaPoistaJoo. Oon nähnyt ja tykkäsin. Oma henk.koht. suosikki on kuitenkin tuo Volver. Sen musta huumori upposi täysin omaan huumorintajuuni. Oli se aiheeltaan silti kuitenkin melko rankka ollakseen niin hauska.
VastaaPoistaKäytiin muuten Anun kanssa viime kesänä kuopio tanssii ja soi festareilla katsomassa brasilialaisen Mimulus cia de danca -ryhmän esitys Dolores, joka pohjautui Almodovarin elokuviin ja sisälsi ns. kohtauksia ja tunnelmaa noista elokuvista. Tykättiin kovasti myös siitä :)