Hyperventilointia avaruudessa ja elokuvateatterin penkissä

GRAVITY * * * * 

2013 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Kesto: 91 min 

Ohjaus: Alfonso Cuarón 

Käsikirjoitus: Alfonso ja Jonás Cuarón

Tohtori Ryan Stone (Sandra Bullock) on lääketieteen insinööri, joka on henkilökohtaisista syistä ottanut pestin NASAlta insinöörin hommiin avaruussukkulalla. Sukkulalla on myös komennuksella konkariastronautti Matt Kowalsky (George Clooney), joka on jäämässä eläkkeelle tämän keikan jälkeen.

Kesken töitä Hubble-avaruusteleskoopilla Houston ilmoittaa lähestyvästä vaarasta, kun maata kiertävä satelliittiromu lähestyy. Avaruusromu aiheuttaakin ketjureaktion, tuhoten sekä Hubblen, että sukkulan. Stone sekä Kowalsky ovat sukkulan ainoat eloonjääneet, mutta lilluvat nyt vailla omaa sukkulaa äärettömässä avaruudessa. Alkaa eloonjäämiskamppailu.

Täytyy aluksi sanoa, etten pidä yhtään minkäänlaisista katastrofielokuvista tai henkiinjäämiskamppailukuvauksista. Menin elokuviin kuitenkin avoimin mielin, eikä minulla ollut suurempia ennakko-odotuksia. Scifin ystävänä oli tosin mielenkiintoista nähdä miten tarkasti avaruuden kuvaamiseen oli paneuduttu.

Gravityn alkutekstit tuntuivat realismissaan mielenkiintoiselta ja saivat odottamaan jotain ennennäkemätöntä. Alkukohtaus oli kuin pitkä ja kaunis hengenveto ennenkuin varsinainen toiminta alkoi. Elokuvan matkatessa eteenpäin alun tunne vahvistui, tällaista ei ole ennen nähty! Missään toisessa elokuvassa 3D tekniikan käyttö ei ole niin perusteltua kuin tässä. Lentäviä sateellitin kappaleita tuli väisteltyä ja myös kyyneleistä muodostuneet vesipallot olisi mielellään ottanut kiinni. 3D toi katsojan suoraan avaruuteen näkemään ja kokemaan kaiken avaruuspuvuista ja tyhjiössä lillumisesta pienimpienkin työkalujen ja muttereiden koskemiseen.

Elokuvan realismia tukee vielä itse tarinakin. Avaruusromun aiheuttama ketjureaktio on tunnettu teoria, mikä on visioitu jo 70-luvun loppupuolella ja tunnetaan nimellä Kesslerin syndrooma.

Gravityn ainoat näyttelijät ovat George Clooney ja Sandra Bullock, jos ei oteta lukuun ääninäyttelijöitä. Naispääosaan oli kaavailtu lukuisia näyttelijöitä Angelina Joliesta Marion Cotillardiin ja Scarlett Johanssoniin ja Clooneynkin roolin piti alunperin esittää Robert Downey Jr. Mutta hyvää jälkeä tällä castilla. Bullock tekee elämänsä parhaan roolin.

Elokuvasta saa halutessaan imettyä paljon psykologisia viitteitä traumojen kääntämisestä voitoksi ja pienistä eksistentialismin pohdinnoista. Elokuva on silti riisuttu kaikesta turhasta. Siinä ei ole sivujuonia eikä mitään muutakaan ylimääräistä. Tarina pyrkii vain eteenpäin eikä se katso taakse eikä sivuille. Jäin miettimään kestäisikö näin yksinkertainen juonikuvio ilman 3D tekniikkaa? Todennäköisesti ei, joten kannattaa kyllä käydä katsomassa ihan oikeassa elokuvateatterissa, ellei satu omistamaan pätevää 3D kotiteatterisysteemiä.

Mielenkiintoista tässä avaruuteen sijoittuvassa, jännittävässä scifi-elokuvassa on myös jälkireaktio, jonka elokuva onnistui laukaisemaan. Jäin pohtimaan syvempiä teemoja ja tuli tunne tarkastella monia asioita eri perspektiiveistä. Esimerkiksi yhdelle leffaseurueestani tuli vastustamaton tarve tarkastella kiviä. On erittäin merkittävää, että tällainen elokuva pystyy nostamaan sellaisia tunteita ja mietteitä pintaan.

Uneton rautamiehen puvussa

IRON MAN 3 * * * *

2013 (USA, Kiina) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Kesto: 130 min 

Ohjaus: Shane Black 

Käsikirjoitus: Drew Pearce ja Shane Black pohjautuen Stan Leen, Don Heckin, Larry Lieberin ja Jack Kirbyn sarjakuviin sekä Warren Ellisin sekä Adi Granovin kuvittamaan Extremis-minisarjaan.

Aluksi elokuvassa palataan takaisin 1999-2000 -vuodenvaihteeseen, jolloin Tony Stark (Robert Downey Jr.) ei vielä ollut Iron man vaan huikenteleva, muista piittaamaton playboy Tony Stark. Hän on juhlimassa vuosituhannen vaihdetta Sveitsissä ja tapaa tiedenainen Maya Hansenin (Rebecca Hall) sekä vammautuneen tutkija Aldrich Killianin (Guy Pearce) kohtalokkain seurauksin. Nykypäivän oudot tapahtumat ja räjähdykset johtavat Mandariniksi (Ben Kingsley) itseään kutsuvan superrikollisen luokse ja tuntuvat liittyvän myös Tony Starkin lähihistoriaan.

Samalla Iron Man 3 jatkaa siitä mihin Avengers loppui ja elokuvassa viitataankin useaan otteeseen avaruusoloihin ja puolijumaliin. Tony Stark kärsii myös paniikkikohtauksista sekä unettomuudesta liittyen Avengers-elokuvan tapahtumiin.

Elokuvan muissa rooleissa nähdään mm. tutut hahmot eversti James Rhodes (Don Cheadle) ja Pepper Potts (Gwyneth Paltrow).

On hienoa, että Marvel ei tee vain erillisiä sarjakuvasankarielokuvia, vaan ne nivoutuvat toisiinsa ja jatkavat hieman tarinaa aivan kuten sarjakuvatkin. Iron Manista on tullut Marvelin ehkä viihdyttävin hahmo ja siitä saa kiittää lahjakasta ja sukkelasanaista Robert Downey Junioria. Iron Man -elokuvasarjan ensimmäinen osa kuvattiin oikeastaan ilman käsikirjoitusta (jos asia kiinnostaa, lue lisää TÄÄLLÄ), jolloin itse hahmon ja herra Downeyn persoonien rajat pääsivät hämärtymään. Tony Stark ON Robert Downey Jr! Myös muut näyttelijät tekevät hyvää jälkeä, erityisesti Ben Kingsley jonka suoritus on huikea, eikä siitä enempää etten paljastaisi vahingoissakaan mielenkiintoisia juonikuvioita.

Siinä missä ensimmäinen Iron Man -elokuva vedettiin ilman kässäriä, onkin kolmososan käskirjoitus tarkkaa ja vakuuttavaa työtä. Elokuvan on ohjannut toinen varsinaisista käsikirjoittajista, Shane Black ja tämä on hänen vasta toinen ohjaustyö vuonna 2005 ilmestyneen Kiss Kiss Bang Bangin jälkeen. Käsikirjoittajana Black on toiminut pitkään ja kunnostautunut siinä lähinnä toimintaelokuvien saralla, mm. Tappavia aseita, Last Action Hero, ohjaamansa Kiss Kiss Bang Bang sekä suomalaisille tuttu Renny Harlinin ohjaama The Long Kiss Goodnight. Iron Man kolmosen käsikirjoitus vilisee Shane Blackin itseironiaa käsikirjoittamistaan ysärirymistelyistä, nokkelaa sanailua sekä yllättäviä ja mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Elokuvan suurin vahvuus onkin käsikirjoituksen ja Robert Downey Jr:n piiskan lailla iskevät sukkeluudet ja kieli poskessa laaditut juonikuviot.

Elokuvassa on toki toimintaa ja räiskettä, mutta silti pääpaino on hahmoissa. Tony Starkin paniikkikohtaukset ja muut inhimilliset piirteet tekevät hahmosta mielenkiintoisemman ja helposti lähestyttävämmän. Elokuvassa näytetään myös enemmän Tony Starkia Tony Starkina ilman rautamiehen pukua ja hyvä niin. Sankari onkin mielenkiintoisempi kamppailemassa tavallisten ongelmien kanssa kun supervoimat ja puvut on riisuttu.

Tietysti sarjakuvien ja sarjakuvaelokuvien ystävänä en osaa täysin puolueettomasti suhtautua tähänkään marvelilaiseen enkä tiedä miten ei-sarjakuvien ystävä kokisi tämän toimintapaketin, joten paha sanoa siitä mitään. Mutta minä pidin ja jopa enemmän kuin Iron Man-elokuvasarjan edellisistä elokuvista.

Koomikot vakavissa rooleissa Top 5

Monet komedialla leipänsä ansainneet ovat jossain elämänsä vaiheessa halunneet tehdä jotain muuta, usein jotain vakavampaa. Ongelma vain on siinä, etteivät ihmiset aina suhtaudu muutoksiin kovin suopeasti ja ota syleillen vastaan vakavaa koomikkoa. Jos olet väännellyt naamaasi kymmenessä elokuvassa, odotetaan uusimmalta tuotokseltasi myös naaman vääntelyä uusin vitsein. Tietysti myös komiikkaan suhtaudutaan kovin nihkeästi arvostettavana elokuvamuotona. Harvoinpa Oscarillakaan palkitaan komediaa, vaikka komiikka on vaikeaa tarkkoine vitsien ja kommellusten ajoituksineen, eikä siihen kovin moni näyttelijä edes taivu.

On tosin olemassa näyttelijöitä, jotka eivät ole lokeroituneet mihinkään tyylimuotoon vaan tekevät kaikenlaisia elokuvia toiminnasta komedioihin ja draamaan. Hyvänä esimerkkinä tästä lienee Will Smith. Sitten on tietysti myös vakavasti otettavia draamanäyttelijöitä, jotka silloin tällöin tekevät myös hauskempia rooleja romanttisissa komedioissa tai ihan kunnon sekoiluelokuvissa.

Silti koomikoita, jotka ovat vaihtaneet vakavamman vaihteen päälle, on harvassa. Joten tässä siis minun listaukseni huippukoomikkojen vakavista rooleista:


5. Will Ferrell/Aidosti outoa 
(Stranger Than a Fiction, 2006 USA)

Will Ferrellin suurin piirtein kaikki elokuvaroolit ovat olleet melko samantyyppisiä, marisevia, lapsekkaita miehiä. Tässä erikoisessa elokuvassa, Aidosti Outoa, Ferrell on arkirutiineihinsa fiksautunut verovirkailija, Harold Crick, joka alkaa kuulla kertojaäänen selostavan elämäänsä. Pian ilmenee, että kertojaääni kuuluu kirjailijattarelle, jonka päähenkilöt aina kuolevat lopussa. Kuolemanpeloissaan ja eksistentialistisissa pohdinnoissaan Harold alkaa elää elämäänsä täysillä ja huomaa sen olevan kauniimpaa sekä antoisampaa. Ferrelin rooli on sydämellinen, lämmin ja koskettava, eikä siinä ole piirteitä sekopäisestä Will Ferrellistä, johon on totuttu muista elokuvista. Elokuvan kirjailijatarta esittää Emma Thompson ja psykiatria, jolla Harold alkaa käydä, esittää Dustin Hoffman. Elokuvan ohjaajan, Mark Forsterin, muita töitä ovat mm. koskettava tarina Finding Neverland sekä toisenlaista ihmisyyttä tarkasteleva Monster’s Ball kuten myös Bond-toimintapätkä Quantum of Solace.




4. Adam Sandler/Punch Drunk Love – Rakkauden värit 
(2002 USA)

Punch Drunk Love on tavallaan komedia ja tavallaan ei. Sen on ohjannut Paul Thomas Anderson, jonka muita ohjaustöitä ovat mm. Magnolia, Boogie Nights sekä There Will Be Blood. Adam Sandlerin hahmo on neuroottinen, kuten monissa muissakin hänen tutuissa elokuvissaan. Mutta Punch Drunk Lovessa neuroottisuuteen yhdistyy surullinen itsensähillitsemättömyys aggressiivisin piirtein sekä hahmon yksinäisyys ja pelkotilat. Muissa elokuvan rooleissa nähdään mm. loistavat Emily Watson sekä Philip Seymor Hoffman. Elokuva oli taloudellinen floppi, vaikkakin monet kriitikot ylistivät sitä tuoreeksi, virkistäväksi ja ilmestymisvuotensa parhaimmistoon kuuluvaksi elokuvaksi.





3. Ben Stiller/Reality Bites 
(1994, USA)

Stillerin esikoisohjaus Reality Bites, kertoo neljästä vastavalmistuneesta kaveruksesta identiteettiään etsimässä. Elokuvan päänelikkoon kuuluvat: Winona Ryder, Ethan Hawke, Steve Zahn sekä myös komiikalla kannuksensa ansainnut, Satudray Night Livestäkin tuttu Janeane Garofalo. Mukaan astuu Winonan roolihahmoa piirittävä juppi, Michael, jota Ben Stiller esittää pienessä sivuroolissa. Elokuva sisältää filosofisia pohdintoja ja se on rosoinen ja virkistävä kuvaus niin sanotusta X-sukupolvesta. Reality Bites ei ole ollut kovin suuri taloudellinen menestys, mutta on nauttinut jonkinlaista kulttisuosiota. Toinen Stillerin vakavampi roolityö on elokuvassa Greenberg, jossa hän esittää juuri mielisairaalasta päässyttä, neuroottista miestä veljensä talonvahtina Los Angelesissa.




2. Bill Murray/Lost in Translation 
(2003, USA ja Japani)

Lost in Translationin ohjaaja/käsikirjoittaja Sofia Coppola kirjoitti roolin alunperin Bill Murraylle. Kuvauksien alkamiseen saakka oli epäselvää saapuisiko herra Murray itse paikalle. Yleisölle Bill Murrayn vakavampaan puoleen tutustuminen oli tehty helpoksi, kun hahmo kertoi hauskasta näyttelijästä, joka on pohjimmiltaan yksinäinen ja surullinenkin. Rooli tuntui kertovan Bill Murraystä itsestään. Elokuva on hidastempoinen ja koskettava kertomus kahdesta sisäisesti yksinäisestä ihmisestä, jotka ystävystyvät suuressa ja vilkkaassa Tokiossa. Elokuvan toista pääosaa esittää Scarlett Johansson.






1. Jim Carrey/Tahraton mieli 
(Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004 USA)

Olemme tottuneet näkemään Jim Carreyn aikalailla samantyyppisissä rooleissa, joissa sekopäisyydellä tai vastuuttomuudella ei ole rajoja. Erilaista Jimiä vilauteltiin ensikertaa The Truman Showssa, jossa oli niitä tuttujakin elementtejä, mutta tarina oli koskettava ja surullinenkin. Man On The Moon -elokuvan koomisilta aineksilta tuskin pystyi välttymään, koska elämänkerrallisen tarinan keskiössä oli koomikkolegenda Andy Kaufman. Carreyn näyttelijänlahjoista ei varmasti ollut enää epäilystäkään hänen taivuttua huimaan suoritukseen niinkin haastavassa roolissa.

Tahrattomassa mielessä Jim Carrey esittää ujoa introverttiä Joelia, joka lähinnä toivoisi, että maa nielisi hänet mieluummin kuin joutuisi esiintymään julkisesti. Roolihahmo on täysin päinvastainen Jimin kaikkiin muihin rooleihin verrattuna. Elokuvan idea on eriskummallinen, nerokas ja toteutus sopivan rosoinen. Tahrattoman mielen toista pääosaa esittää Kate Winslet ja muissa rooleissa nähdään mm. Elijah Wood, Mark Ruffalo, Kirsten Dunst sekä Tom Wilkinson. Elokuvan surrealistisen tunnelman on luonut käsikirjoittajanero Charlie Kaufman, joka on kirjoittanut myös Being John Malkovich sekä Adaptation –elokuvat. Tahrattoman mielen on ohjannut Michel Gondry.

Elokuvien kakkososat - Top 5

Kakkososat ovat yleensä huonoja, uudelleen lämmitettyä vitsejä, saman kertaamista ja jo kertaalleen nähtyjä kohtauksia. Tai sitten ne ovat vain välikappaleita ykkösosan ja kolmososan välillä sisältäen turhaa dialogia ja ehkä taistelukohtauksiakin. Paluu tulevaisuuteen II, Matrix Reloaded, MIB2, Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa, Blues Brothers 2000, Bridget Jones's 2 - The Edge of reason, Crocodile Dundee in Los Angeles, Speed 2 - Vaara iskee vesillä, Tappajahai 2, Die Hard 2 ja ehkä huonoin ikinä tehty elokuva Grease 2. Listaa voisi jatkaa loputtomiin elokuvien kakkososista, mitkä ei millään mittarilla yltäneet ensimmäisen elokuvan tasolle.

On kuitenkin olemassa hyppysellinen jatko-osia, jotka ovat pärjänneet hyvin alkuperäisen idean rinnalla ja jotkut harvat jopa paremmin.  Tässä mielestäni viisi parasta elokuvien kakkososaa.

5. TÄHTIEN SOTA - IMPERIUMIN VASTAISKU 

(Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back)

1980 (USA)
Ohjaus: Irvin Kershner
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher

George Lucasin luoman Tähtien sota -saagan Imperiumin vastaisku on jatko-osa Tähtien sodalle ja sarjan toinen julkaisu, vaikka ajallisesti elokuva on saagan viides. George Lucas on sanonut, ettei 70-80 lukujen tekniikka olisi riittänyt sarjan aloittamista sieltä aivan alusta. Hän jätti ensimmäiset osat myöhemmäksi odottaen tekniikan kehittymistä ja aloitti sarjan lopusta. Olen usein miettinyt, että jos tarina olisi kerrottu kronologisessa järjestyksessä, olisiko se ollut yhtä mielenkiintoinen. Ainakaan elokuvasarjan suurin twisti, joka tässä elokuvassa paljastettiin, ei olisi tullut yllätyksenä jos sarja olisi kuvattu kronologisesti.

Imperiumin vastaiskua on pidetty Tähtien sota -saagan parhaimpana elokuvana. Se on kaikista kuudesta elokuvasta synkin, mutta myös tunnepitoisin ja sitä kautta myös ajatuksia herättävin. Elokuvan suurimmat haasteet olivat valtava tuotanto sekä Lucasin kunnianhimoiset visiot. Myös elokuvan kuvaus Norjan sääolosuhteissa tuottivat päänvaivaa. Elokuvan budjettikin oli kolminkertainen ensimmäiseen osaan verrattuna. Imperiumin vastaisku on huikea visuaalisesti sen ajan tekniikalla ja myös tuo paljon inhimillisiä ja koskettavia tekijöitä pintaan. Yksi tekijä Tähtien sota -elokuvien suosiolle lienee Lucasin mielikuvituksen lisäksi myös Harrison Fordin karismaattinen työskentely Han Solon roolissa.

4. SHREK 2

2004 (USA)
Ohjaus: Adrew Adamson, Kelly Asbury ja Conrad Vernon
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Julie Andrews, John Cleese, Rupert Everett ja Jennifer Saunders

Suurin syy Shrek 2:n paremmuuteen ensimmäiseen osaan verrattuna on lyhyesti sanottuna: Saapasjalkakissa. Zorromainen mutta silti kissan elkeet omaava Saapasjalkakissa on ehdottomasti kiinnostavin Shrek-hahmo. Antonio Banderasin seksikkään käheällä espanjalaisella korostuksella lohkaistut repliikit toi mielenkiintoista lisää tähän mehukkaaseen hahmoon, jota ei esiintynyt lainkaan Shrekin ensimmäisessä elokuvassa.

Shrekin ensimmäinenkään elokuvaosa ei ollut vain lasten animaatioelokuva, vaan tarjosi paljon myös aikuisille. Parodioita elokuvista, sarjoista sekä ilmiöistä. Shrek 2 vei parodiat ja viittaukset vieläkin pidemmälle ja onnistui yrityksissään. Shrek 2 menestyi myös ensimmäistä osaansa paremmin lippuluukuilla oli myös ensimmäinen jatko-osa, joka sai Oscar-ehdokkuuden paras animaatio -sarjasta.

3. YÖN RITARI (The Dark Knight)

2008 (USA, Englanti)
Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Heath Ledger, Aaron Eckhart, Michael Cain, Morgan Freeman, Gary Oldman, Maggie Gyllenhaal

Christopher Nolanin visio Batmanista oli monta astetta realistisempi ja synkempi, kuin mihin oli totuttu 90-luvun Batman elokuvista ja 60-luvun sarjasta. Yön ritari löi laudalta vielä ensimmäisen Nolanin Batman Filmatisoinnin Batman Beginsin. Syynä tähän on varmasti kiistatta Heath Ledger ja hänen näkemyksensä kieroutuneesta Jokerista. Ledgerin jokeri tuo vahvasti mieleen Frank Millerin ahdistavan inhorealistiset sarjakuvat, eteenkin Millerin vuonna 1986 julkaiseman Yön ritarin paluun (The Dark Knight Returns).

2. SUURET SETELIT (The Color of Money)

1986 (USA)
Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Paul Newman, Tom Cruise

Ei välttämättä heti tulisi mieleen, että Suuret setelit on jatko-osaelokuva. Suuret setelit on itsenäinen, menestynyt kuvaus kahdesta taitavasta biljardin pelaajasta sekä huijauksesta. Elokuva on jatko-osa vuonna 1961 valmistuneelle Robert Rossen ohjaamalle Suurkaupungin hait (The Hustler) -elokuvalle, jossa siinäkin nähtiin Paul Newman Eddie Felsonin roolihahmossa.

Suuret setelit sekä Suurkaupungin hait pohjautuvat molemmat Walter Tevisin romaaneihin. Tosin Suuret setelit -elokuvan ohjaaja Martin Scorsese ei halunnut tehdä elokuvaansa suoraan pohjautuen Tevisin romaaniin, joten vapauksia otettiin suurella kädellä. Tarina kulkee aivan eri polkuja kuin kirja eikä vaikuta selkeästi minkään elokuvan jatko-osalta. Tämä on varmasti yksi suurimmista tekijöistä siihen, että Suuret setelit on menestynyt niin hyvin. Myös Newmanin ja Cruisen kemiat toimivat hyvin yhteen ja Newmanhan voitti tästä roolistaan myös oscarin. 

1. TERMINATOR 2 - TUOMION PÄIVÄ (Terminator 2: Judgment Day)

1991 (USA, Ranska)
Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Edward Furlong, Linda Hamilton, Robert Patrick

Ensimmäinen elokuva Terminator -elokuvasarjassa ei pahemmin erottunut 80-luvun räiskintä-tieteisfiktio -elokuvien joukosta. Elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja James Cameronin tarina oli kuitenkin mielenkiintoinen pitäen sisällään romanttisen rakkaustarinankin. Elokuva ansaitsi jatko-osan, jolle tosin uhrattiin moninkertainen budjettikin ensimmäiseen osaan verrattuna. Ensimmäisen elokuvan budjetti oli kuusi ja puoli miljoonaa kun T2:sta tahkottiin 102 miljoonalla dollarilla. Ja rahaa kyllä tarvittiinkin, koska elokuva oli nerokkaasti rakennettu erikoistehosteiden varaan. Muotoaan muuttava uusi terminaattorimalli T-1000 olisi näyttänyt tökeröltä ilman kunnon erikoistehosteita. T2 voittikin neljä Oscaria ääni- ja visuaalisista efekteistä, maskeerauksesta sekä elokuvan äänistä.

T2 oli jo ilmestyessään klassikko, josta on riittänyt materiaalia viitteiksi moniin muihin elokuviin sekä sketseithin. Harvassa toimintaelokuvassa kaikki natsaa niin hyvin musiikista takaa-ajo kohtauksiin sekä pieniin yksityiskohtiin. T2 onnistuu myös herättämään erilaisia tunteita, mikä on minusta poikkeuksellista sci-fi -höystetylle toimintaelokuvalle. Elokuvassa ylläpidetään pientä toivonkipinää tulevasta, vaikka sen yleissävy on melankolinen ja synkkä. Ennen ilmestymistään elokuvan loppua muutettiin kun se oli näytetty koeyleisölle. Ensimmäinen versio lopusta oli liian imelä ja positiivinen, nyt loppu jättää mystisemmän tunteen kun tulevaisuus jätetään ikäänkuin auki. T2:sta on seurannut vielä kaksi muuta Terminator -elokuvaa, muttei vielä mikään ole yltänyt kakkososan rinnalle eikä yli.

Epätoivoinen bisnesmies ja Suomen ainoa lentokonekaappaus

KAAPPARI * * * ½

2013 (Suomi) 

Kieli: suomi 

Ikäraja: 7

Ohjaus: Aleksi Mäkelä 

Käsikirjoitus: Mika Karttunen ja Elias Koskimies pohjautuen Lauri Puintilan kirjaan Kaappari Lamminparras

Elokuva Kaappari kertoo tosipohjaisen tarinan Suomen ensimmäisestä ja ainoasta lentokonekaappauksesta, kun 1978 Aarno Lamminparras kaappasi koneen matkallaan Oulusta Helsinkiin. Elokuva ei ole puhtaasti tosi tarina, faktoja on kopeloitu kuten myös tarinan hahmoja ja heidän nimiäänkin.

Pääosassa nähdään Kari "Hissu" Hietalahti ja muissa rooleissa mm. Pirjo Lonka, Aakke Kalliala, Jussi Vatanen, Hannu-Pekka Björkman, Pekka Valkeejärvi, Maija Junno, Elina Keinonen, Merja Larivaara, Ville Myllyrinne, Juho Milonoff, Miitta Sorvali ja Armi Toivanen.

Kaappari periaatteessa perustuu tositapahtumiin ja taas toisaalta ei. Oikeasti kaappaus tapahtui syyskuun lopulla 1978 (itseasiassa viisi päivää minun syntymähetkestäni) mutta elokuvassa tapahtumat on sijoitettu pitkään perjantaihin 1978. Tällä saadaan ehkä pieni koominen aines mukaan elokuvaan mutta muuten en oikein ymmärrä, miksi faktoista on pitänyt tinkiä niin erikoisissa asioissa. Oikeasti myös Aarno Lamminparras suuntasi koneen Amsterdamiin, jossa kone tankattiin. Mutta elokuvassa lähinnä vain palloteltiin Helsinki-Vantaan ja Oulun välillä.

Elokuvassa on paljon trillerimaisia aineksia musiikista Hietalahden mahtavaan suoritukseen asti, mutta silti tuttujen koomikoiden naamat ja äänet sekä muut pienet yksityiskohdat tukevat sitä tosiasiaa, että olet katsomassa komediaa. Tämä on hieman hämmentävää. Komedian ja trillerin yhdistäminen lienee ehkä vaikeinta, enkä tiedä pidänkö vai vihaanko tätä erikoista yhdistelmää. Jää tunne, ettei ole oikein osattu päättää kumpi halutaan tehdä; trilleri vai komedia.

Tämä oli ensimmäinen Kari Hietalahden pääosarooli elokuvassa. Se on itseasiassa kovin yllättävää, kun ottaa huomioon kyseisen herran näyttelijänlahjat. Hissu tekee todella hyvää jälkeä Kaapparina, enkä näkisi ketään, joka suoriutuisi tästä roolista paremmin. Muutenkin oli mukavaa, että ne kuluneimmat nykysuomen elokuvakasvot oli jätetty pois, tosin lukuunottamatta Hannu-Pekka Björkmania, mutta hänen sivuosaroolinsa asianajajana oli kyllä perusteltu. Oli mukavaa nähdä monia pitkän linjan näyttelijöitä pikkurooleissa, joita ei yleensä elokuvissa ole vähään aikaan nähty ja myös Jussi Vatasen ja Aakke Kallialan Lentoperämies ja -kapteenin roolit pelasivat hyvin yhteen.

Pientä pitkästymistä elokuva aiheutti Oulu-Helsinki -huopaamisen ansiosta ja nuo pätkät myös tuntuivat lähinnä elokuvan täytteeltä. Hauskoina yksityiskohtina elokuvassa heiteltiin satiirisia viittauksia Kekkosesta Väyryseen.

Suomi -elokuvaksi Kaappari on laadukas paketti ja parasta viihdettä, mitä Suomessa on vähään aikaan elokuvissa nähty.

Luonnonvoimat vastakkain

BEASTS OF THE SOUTHERN WILD * * * * 

2012 (USA)

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Ben Zeitlin

Käsikirjoitus: Lucy Alibar ja Ben Zeitlin pohjautuen Lucy Alibarin näytelmään "Juicy and Delicious"

6-vuotias Hushpuppy (Quvenzhané Wallis) elää kahdestaan vakavista terveysongelmista kärsivän isänsä (Dwight Henry) kanssa rämeisellä suoseudulla. Paikan nimi on Bathtub ja se sijaitsee jossain Eteläisessä Louisianassa, kaukana kaikesta sivistyksestä. Bathtubin asukkaat ovat onnellisia omissa olosuhteissaan, syömistä riittää vesissä ja viinaa juodaan joka taloudessa. Myrskytulvat ovat kuitenkin tulossa ja alkaa kamppailu elossa säilymisestä sekä evakuointikäskyjen välttelystä.

Beasts of the southern wild on indie-elokuvaa parhaimmillaan. Se on rosoinen ja lämminhenkinen tarina erään pienen mutta rohkean tytön elämästä. Kuvaus on tehty suurimmalta osalta käsivaralta, mikä tuo heiluvine kuvineen aitouden tunnetta elokuvaan. Kuvat ovat muutenkin hyvin kauniita hämyisine valaistuksineen.

Luonto Bathtubissa on mutaista ja ankeaa, mutta pieni Hushpuppy lähestyy sitä niin tutkivasti ja estotta, että se tekee karustakin luonnosta hyvin kaunista. Tytön mielessä pyörivät alkuhärät ja lohkeavat jäävuoret ja siitä tulee hienoa symboliikkaa elokuvan ihmisistä, isän sairaudesta sekä luonnon voimasta.

Elokuva on kahminut kasan palkintoja ja ehdokkuuksia. Se on palkittu mm. Sundancen elokuvajuhlilla, Cannesissa ja sai kourallisen Oscar-ehdokkuuksiakin. Oscareissa tehtiin historiaa kun Quvenzhané Wallis oli nuorin naispääosan esittäjä, joka oli saanut Oscar-ehdokkuuden. Oscaria ei tullut, mutta se ei poista sitä faktaa, kuinka loistava tämä pieni näyttelijä on. Häntä ei voi edes kutsua näyttelijänaluksi, koska tällaista lahjakkuutta saa hakea vaikka mistä konkareista. Hänen tulkintansa tuntui joltakin luonnonvoimalta kun se oli niin aitoa ja itsestään virtaavaa.

Tämä oli myös ensimmäinen kokopitkä elokuva ohjaaja Ben Zeitliniltä ja mies on myös osallistunut käsikirjoittamiseen sekä myös säveltänyt elokuvaan musiikkia. Tämä taidonnäyte avaa varmasti ovia elokuvamaailmassa.

Beasts of the southern wild soljuu ja nytkähtelee eteenpäin hitaasti, mutta vangitsee huomion, lumoaa eikä päästä irti. Se työntää rumasta, mutaisesta maasta esiin jotain upeaa ja näyttää kaunista sielläkin missä ensin näkisi vain rähjäistä ja ällöttävää.

Ranskasta saapuvat apinat

2 PÄIVÄÄ NEW YORKISSA (Two Days in New York) * * 

2012 (Ranska, Saksa, Belgia) 

Kieli: englanti ja ranska 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Julie Delply 

Käsikirjoitus: Julie Delply, Alexia Landeau ja Alexandre Nahon 

2 Päivää New Yorkissa on jatkoa vuonna 2007 ilmestyneelle 2 Päivää Pariisissa elokuvalle.

Marion (Julie Delply) on eronnut pienen poikansa isästä Jackistä ja asuu nyt New Yorkissa uuden avokkinsa, radiotoimittaja Mingusin (Chris Rock) kanssa. Marion on valokuvaaja ja pian lähestyy hänen näyttelynsä avajaiset, jossa hän on julkisuustemppuna myymässä sielunsa eniten tarjoavalle ja odottaa tästä 10 000 dollaria vähintään. Marionin isä (Albert Delply), sisko Marion (Alexia Landeau) ja siskon poikaystävä Manu (Alex Nahon) ovat saapumassa Ranskasta vierailemaan heidän luonaan. Jo lentokentällä isä ratsataan, kun hän yrittää salakuljettaa maahan makkaroita. Marionin sisko kuljeskelee ympäriinsä ilman vaatteita ja hänen poikaystävänsä sotkee asioita minkä kerkeää. Katastrofin ainekset ovat valmiit. 

Elokuvassa nähdään myös Vincent Gallo esittämässä itseään sekä Daniel Brühl pienessä sivuroolissa. 

2 Päivää New Yorkissa on pienen budjetin elokuva, jossa käsikirjoittajakolmikko myös näyttelee keskeisiä rooleja. Julie Delplyn oikea oma isä näyttelee elokuvassa hänen isäänsä ja koska Delplyn äiti on kuollut vuonna 2009 on hän myös elokuvassa kuollut. Tarina sisältääkin paljon yhtymäkohtia Delplyn omaan elämään ja Marionin roolia on pidetty hänen alter-egonaan. 

Minä olisn todella halunnut pitää tästä elokuvasta. Pidän paljon Delplyn tyylistä ja työskentelystä, ranskankielisistä elokuvista, independent-elokuvien vapaasta tulkinnasta, rosoisesta eurooppalaisesta otteesta sekä boheemiuudesta elokuvassa.  Alkuasetelmat ja tarinan ensimmäiset käänteet olivat myös hauskoja. Mutta pian elokuva alkoi muuttua päättömäksi sekoiluksi jossa ei paljon muuta puhuttu kuin kakka, pissa ja pippeli -tyylisiä juttuja. Huutaminen ja sekoilu alkoi pahasti ahdistaa ja tympiä. Ymmärrän kyllä hahmon neuroottisuuden, mutta tässä vedettiin neuroottisuudessa ja tukan repimisessä niin överit, ettei hahmot tuntuneet enää aidoilta tai uskottavilta. 

Sekoilu harmittaa, koska näistä aineksista olisi saanut niin hyvän elokuvan. Näyttelijäntyössäkään ei ole muuta moitittavaa kuin se överi sekopäisyys. Jotain hauskojakin lohkaisuja elokuva sisälsi mutta niitä oli niin vaikea kalastella sieltä kökön seasta. Lupaava alku myös unohtui sikailua katsellessa.

Ohjaaja, käsikirjoittaja Julie Delply, mikä pettymys! Pystyisit varmasti parempaan!

Halvaantunut mies ei lumipalloja viskele

KOSKEMATTOMAT (Intouchables) * * * * ½

2011 (Ranska)

Kieli: ranska

Ikäraja: 12

Ohjaus ja käsikirjoitus: Olivier Nakache ja Eric Toledano

Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Valkoinen ja keski-ikäinen Philippe (François Cluzet) on miljonääri ja intellektuelli. Hän on myös neliraajahalvaantunut ja tarvitsee avustajaa. Työ on kuitenkin niin raskasta, että työntekijä vaihtuu usein. On taas tullut aika valita uusi avustaja. Erilaiset pätevät hakijat käyvät vuorotellen työhaastattelussa, jota Philippe pitää  assintenttinsa Magalien (Audrey Fleurot) kanssa. Monet hakijat tuntuvat kuitenkin kätkevän todelliset motiivinsa, eli ison tilipussin.

Sisään huoneeseen kiilaa senegalilainen ja syrjäytynyt Driss (Omar Sy), joka ei yksinkertaisesti enää jaksa odottaa. Hän on tullut vain hakemaan nimikirjoitusta, että on hakenut työtä, jotta on oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Drissillä ei ole kiinnostusta työtä kohtaan ja hän osoittaa sen suoran rehellisesti. Philippe pyytää Drissiä saapumaan seuraavana päivänä hakemaan allekirjoitusta.

Seuraavana aamuna Philippen lukaalissa käy ilmi, että Driss on saanut paikan. Hän ei sääli eikä pahoittele Philippen tilaa, vaan kohtaa hänet ihmisenä runsaalla huumorilla. Tämä miellyttää Philippeä. Eikä aikaakaan kuin nämä kaksi maailmaa kohtaavat ja epätodennäköisimmin ystävystyvistä miehistä tuleekin ystävät.

Koskemattomat on ehdottomasti hyvänmielen elokuva, johon mahtuu runsaasti komiikkaa sekä liikutusta. Oli hyvä, että jo alussa kerrottiin se itsestäänselvyys, että näistä kahdesta miehestä tulee ystävät kun kaverukset karauttivat Maseratillaan poliisia pakoon. Sitten katsojalle kerrottiin miten kaikki alkoi ja miten tästä elokuvan alkupuolen tapahtumasta tarina jatkui. Näin jo alussa tarinan painopiste oli erilainen ja kitkettiin pois yksi turha itsestäänselvyys ja se toi mukavaa eroavaisuutta moniin samankaltaisiin ystävyystarinoihin. Myös oli mukavaa, ettei elokuva loppunut niin kuin monet tämänkaltaiset elokuvat vaan siinäkin oli hieman yllätyksellisyyttä.

Aika paljon tarinaa on tietenkin rajannut sen tosipohjaisuus, tiettyjä elementtejä ei voinut muuttaa. Mutta elokuvaan on kirjoitettu paljon huumoripitoisia kohtauksia ja paljon on jäänyt tilaa myös improvisaatiolle. Elokuvan huumori on monin paikoin mustaa ja kipeille asioille nauramista. Se on kuitenkin hyväntahtoista eikä siinä osoitella sormella ketään. Elokuvaan mahtui myös paljon liikuttavia ja surullisiakin kohtauksia, joskus tällaiset kohtaukset oli sijoitettu jotenkin sinne hauskuuden keskelle, mikä teki elokuvan tunneskaalasta laajakirjoisemman ja yllätyksellisemmän. Huumorinkin on hauskempaa kun lohkaisut tulevat puun takaa.

Elokuvan tosielämän esikuvat ovat nimeltään Phillippe Pozzo di Borgo sekä Abdel Sellou. Abdel oli algerialainen ja koska ohjaaja-käsikirjoittaja -kaksikko Nakache ja Toledano oli aikaisemmin työskennellyt Omar Sy:n kanssa, haluttiin hyvää yhteistyötä jatkaa ja Omar sai osan. Ulkonäköseikat eivät vain Omarilla tukeneet algerialaisuutta ja siksi Abdelista tuli Driss ja Algeria muuttui Senegaliksi.

Pisteet myös elokuvan kuvanneelle Mathieu Vadepiedille. Kuvaus oli tehty taidokkaasti ja hyödyntäen epätavallisiakin kuvakulmia ja sai elokuvan näyttämään kauniilta sen kauniin sisällön lisäksi.

Ainoa pieni miinus elokuvan lopusta. Kaikki tapahtuu liian äkisti ja ihmisten motiivit jäävät selittämättä. Elokuvan kesto 112 min olisi kyllä kestänyt muutaman minuutin pidemmän lopun ja olisi kyllä sen ansainnut.

Koskemattomat on todella mukava ranskalainen yllätys. Se saa katsojan nauramaan niin, että mahaan sattuu ja myös kaivamaan nenäliinoja silmien pyyhkimiseen. Se on kaunis, koskettava, rohkea ja päättäväinen pieni tarina ystävyydestä, kumppanuudesta, rakkaudesta, menetyksestä, surusta, perheestä ja elämän jatkumisesta. Suosittelen lämpimästi.

Charmantti herra DiCaprio

KULTAHATTU - THE GREAT GATSBY * * * ½ 

2013 (Australia, USA)  

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12  

Ohjaus: Baz Luhrman 

Käsikirjoitus: Baz Luhrman ja Craig Pierce pohjautuen F.Scott Fitzgeraldin samannimiseen, vuonna 1925 julkaistuun romaaniin

Tarina alkaa kun elokuvan kertojana toimiva Nick Carraway (Tobey Maguire) alkaa kertoa tarinaa suurmiehestä nimeltä Jay Gatsby (Leonardo DiCaprio). Nick saapuu keskilännestä New Yorkiin pörssimeklariksi ja asettuu asumaan Gatsbyn suuren kartanon naapuriin. Lahden toisella puolella asuu Nickin serkku Daisy Buchanan (Carey Mulligan) poolonpelaajamiehensä Tomin (Joel Edgerton) kanssa. Heidän seurassaan liikkuu myös Daisyn ystävätär Jordan Baker (Elizabeth Debicki), jonka kanssa Nick ystävystyy.

Perhe Buchanan ovat tunnetusti kovia juhlimaan ja viettämään pintaliitoelämää. Daisya vaivaa tomin suhde toiseen naiseen, autokorjaajan vaimoon Myrtle Wilsoniin (Isla Fisher) ja Daisylla itselään tuntuu olevan jokin yhteinen menneisyys kultahattu Gatsbyn kanssa. Gatsbyn menneisyys onkin kaikille suuri mysteeri ja hänestä liikkuu jos minkäkinlaisia huhuja.

Kävin katsomassa tämän elokuvan ennenkuin olin lukenut kirjan. Isäni mielestä Kultahattu kuuluu jokaisen yleissivistykseen ja hän lainasi minulle omansa, jotta lukisin sen. Mielenkiintoista oli kirjaa lukiessa kuinka yksi yhteen kirja ja elokuva kävivät. Tottakai elokuvassa oli Baz Luhrmanille omintakeinen visuaalinen ja kerronnallinen kädenjälki, mutta repliikit ja kaikki muukin tuntui noudattavan pilkuntarkasti kirjan tekstiä. Muutamia poikkeuksia toki mahtui mukaan hiusten väreissä ja ihmisten painoissa, kun esim. Myrtle Wilson oli kuvattu kirjassa pyyleväksi, kun elokuvassa häntä taas esitti sutjakka Isla Fisher.

Baz Luhrmanin Kultahattu on hänelle tyypillisesti hyvin visuaalinen. Alku on yhtä juhlaa, serpentiiniä ja shampanjaa nykyajan Rn'b:n rytmittäessä 20-luvun charleston-tanssia. Mutta alun visuaalinen suitsutus tuntui jatkuvan loputtomiin ja elokuva pääsi varsinaisesti käynnistymään vasta puolessa välissä.

Elokuvan alkupuoli on maanista juhlaa visuaalisin keinoin, johon myös äänimaailma tuo oman erikoisen lisänsä. Sulassa sovussa soivat Bachin Toccata Beyoncén, Jay-Z:n, Alicia Keysin, Kanye Westin, Frank Oceanin, Lana Del Rayn sekä Will i Amin kanssa. Elokuvan loppupuoli taas tuo herkempiä, seesteisempiä ja syvällisempiä aineksia pöytään.

Luhrmanin Gatsbyä on kritisoitu siitä, ettei se tuo esiin sitä 20-luvun jazz-henkeä, joka niin vahvasti kirjasta välittyy. Mielestäni nykyajan musiikin tuominen tähän elokuvaan oli nerokas veto. Siinä ei olisi mitään uutta, että välitettäisiin vain orjallisesti 20-luvun tunnelmia, kun kultahatusta on tehty jo niin monta elokuva-versiotakin. Rn'b musiikilla Baz Luhrman tuo tarinan vahvasti meidän aikaamme ja rinnastaa tuon maailman nousukiitoa meidän pinnalliseen aikaamme. Yhtymäkohtia kun on paljon.

F.Scott Fitzgeraldin romaani ilmestyi vuonna 1925, kolme vuotta ennen Wall Streetin pörssiromahdusta ja se tuntui olevan edellä aikaansa kun siinä kritisoitiin 20-luvun nousukiitoista, pinnallista ja sisällötöntä elämää. Romaania ei arvostettu juurikaan omalla ajallaan, vaan sen nerokkuus löydettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Nyt eletään myös nousukiitoista elämää monilta osin, vaikka taloudellinen taantuma ilmoitteleekin olemassaolostaan ja suuremmasta tulemisestaan. Silti ihmisten elämä tuntuu olevan pinnallisempaa kuin ikinä.

Elokuvassa oli myös vahvat roolisuoritukset. Leo DiCaprio tuntui olevan parhaassa roolissaan moniin vuosiin. Yhteistyö Baz Luhrmanin kanssa selvästi sopii hänelle. Viimeksi he ovat tehneet yhteistyötä vuoden -96 Romeo + Julia elokuvassa. Luhrman on saanut palautettua sen viattoman silmien tuikkeen ja tunteiden kirjon takaisin Leonardon kasvoille ja hän tuntui häikäisevän charmikkaalta roolissaan. Gatsbyn rooli antaa myös paljon hyvälle näyttelijälle kun tunteita pitää näyttää äärilaidasta toiseen.

Muutenkin Kultahatusta tuli väkevästi mieleen Luhrmanin Romeo ja Julia. Tarinassa oli paljon samankaltaisuutta, toki myös päinvastaisuutta, mutta Luhrmania tuntuu kiehtovan erilaiset, traagiset rakkaustarinat. Lisäksi kerronassa ja visuaalisuudessa oli myös yhtäläisyyksiä.

Oli myös virkistävää nähdä tässä elokuvassa näyttelijöitä jotka ovat suurelle yleiselle kovin tuntemattomia. Esim. Elizabeth Debicki salaperäisenä Jordan Bakerina on melko uusi kasvo ja toi elokuvaan tuoreen säväyksen. Myös Tom Buchanania näyttelevä Joel Edgerton ei ole minulle ennestään tuttu, vaikka miehen ansioluettelo tv-kasvona on jo parikymmenvuotinen. Edgerton teki vakuuttavaa jälkeä intohimoisena Tomina ja onnistui hyvin vangitsemaan katsojan huomion, vaikka ruudussa olisikin esiintynyt samanaikaisesti DiCaprio.

Ainoa pienoinen pettymys oli Toby Maguire kertoja Nickinä. Maguire kun on yhden ilmeen ja yhden, samanlaisen roolin näyttelijä. Maguiren olisi miellään vaihtanut johonkin toiseen näyttelijään. Vaikkakin tähän elokuvaan hänen tyylinsä sopikin verkkaisena, kaikkea tarkkailevana ja ihmettelevänä, lahjomattomana nuorena miehenä. Myös kemia toimi hyvin DiCaprion kanssa ja lukuisat yhteiset otokset tuntuivat vakuuttavilta. No, ovathan kaverukset hyviä ystäviä jo nuoruudestaan lähtien.

The Great Gatsby - Kultahattu on monista erilaisista aineksista koostuva keitto, josta päähämmentäjä Baz Luhrman on tehnyt omannäköisensä. Se on paikoin viihdyttävä ja paikoin tunnelmallinen kuvaus suuresta romaanista, mutta ei ihan onnistu 100 % olemaan molempia vaan jää hieman vaille. Silti se onnistuu olemaan mielenkiintoinen kuvaus hedonismista, materialismista ja kunnianhimosta, eikä sitä ole helppo unohtaa.

Aikamatkustus 1800-luvulle

LINCOLN * * * 

2012 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Steven Spielberg 

Käsikirjoitus: Tony Kusher pohjautuen Doris Kearns Goodwinin kirjoittaman elämänkertateokseen.

Elokuva kertoo Abraham Lincolnin elämästä sisällissodan loppuvaiheiden aikoihin sekä taistelusta Yhdysvaltain edustajanhuoneessa perustuslain 13. lisäyksen puolesta. Lisäys koski orjien vapauttamista.

Nimiroolissa nähdään Daniel Day-Lewis, hänen vaimonaan Mary Todd Lincolnina nähdään Sally Field ja heidän poikanaan Robertina Joseph Gordon-Levitt. Muissa rooleissa nähdään mm. James Spader (Strargate, Wallstreet), David Strathairn (Medusan Perintö, Sneakers, Villi joki) , Tommy Lee Jones ja Michael Stuhlbarg (MIB3, Hugo).

Lincoln elokuva on eeppinen historiateos. Elokuvan tapahtumat kuuluvat yleissivistykseen ja jo siksi se kannattaa katsoa. Mutta jos ei ole mitään hajua eikä kiinnostusta tuon ajan tapahtumista; Jenkkilänmaan sisällissodasta ja orjien vapauttamisesta, tuntuu elokuva varmasti vain puisevan tylsältä. Elokuva Lincoln kulkee eteenpäin verkkaisen varmoin askelin aivan kuten esikuvansakin.

Elokuvan parhautta on ehdottomasti roolityöskentelyt. Siinä vaiheessa kun ei tajua katsovansa näyttelijätyöskentelyä, on näyttelijä todella sisäistänyt hahmonsa. Alunperin Liam Neesonin piti näytellä nimirooli, mutta jättäytyi projektista pois ajatellen olevansa liian vanha näyttelemään 55-vuotiasta Lincolnia. Onneksi näin, koska en voisi kuvitella ketään muuta onnistuvan paremmin tässä roolissa kuin Daniel Day-Lewisin. Ruumiinrakennekin kun vastaa esikuvaansa ja metodinäyttelijänä hän ui todella syvissä vesissä hahmonsa nahkoissa. Myös elokuvan muut konkarinäyttelijät takaavat vahvan ja varman roolityöskentelyn. On varmasti jo tekovaiheessa ollut hyvin selvää, että tämä elokuva tulisi kahmimaan valtavan määrän Oscar-ehdokkuuksia (yhteensä 12) vaikkakaan kovin montaa Oscaria ei kuitenkaan elokuva onnistunut nappaamaan. Daniel Day-Lewisin pysti oli kyllä ansaittu, mutta olisi voinut sille Jonesin Tommy Leellekin pystin antaa vahvasta sivuosasuorituksesta.

On myös mukavaa, että elokuva piirtää inhimillisen kuvan Abraham Lincolnista ja hänen elämänsä viimeisistä vaiheista eikä välitä kuvaa täydellisestä kansallismarttyyristä, millaisena hänet usein nykyään vain nähdään.

Elokuvan tylsyydestä huolimatta, kuuluu se niihin tarinoihin, jotka on täytynyt tehdä. Aihe ansaitsee tulla kerrotuksi myös meille eurooppalaisille, joille Amerikan historian vaiheet eivät ole kovin tuttuja.

"Sitä tylsyyttä katselin silmät kii"

VUONNA 85 * * 

2013 (Suomi)

Kieli: Suomi

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Timo Koivusalo ja Riku Suokas

Käsikirjoitus: Riku Suokas, Heikki Syrjä, Heikki Vihinen

Elokuva perustuu musikaaliin, joka on pyörinyt teatterilavoilla pitkään Tampereella ja on nähty myös Pyynikin kesäteatterissa.

80-lukulainen ja ajalleen klisemäisen tyypillinen Lokomon duunariporukka elää täysillä ja iloitsee elämästä. Palle (Mikko Nousiainen) ottaa lopputilin perustaakseen trendikkään ravintolan, jonka kehonrakennusta rakastavaa portsaria, Jyrki Boyta näyttelee Martti Syrjä. Elokuvan keskiössä nähdään Tommi Turmiola (Reino Nordin), joka rakastuu elämäniloiseen ja spontaaniin Karoliinaan (Malla Malmivaara), tiellä on vain tyttöystävä Ellu (Miina Maasola), joka on kylän kivikasvoisen poliisi Pepposen (Tapio Liinoja) tytär. Pepposen poika, Mauno (Topi Kohonen) on myös samaa kaveriporukkaa  ja hän haaveilee muusikon urasta ja ammentaa Karatekid -elokuvista pukeutumista myöden. Lokomon tiiviissä kaveriporukassa nähdään myös   Ruba (Jussi Lampi), Tapparan mies (Jari Salmi) ja iloinen juoppo Iso G (Heikki Silvennoinen). Suurimassa roolissa nähdään kuitenkin 80-luku.

Vaikka elokuva Vuonna 85 pohjautuu musikaaliin, se ei silti ole musikaali. Elokuvassa voi silti kuulla useita 80-luvun suomihittejä, vaikkakin elokuvan äänimaailma ihmetyttää. 99 % elokuvan kappaleista kuuluu tunkkaisen kumeana, ikäänkuin jostain peltipurkista. Tämä toimisi loistavana tehokeinona yhden tai kahden kappaleen osalta, mutta näin useissa kappaleissa tunkkainen ääni rupeaa tympimään. Kyseessä kun on kuitenkin musiikin varaan rakennettu elokuva. Ainoina poikkeuksina oli elokuvan Maunon eli Topi Kohosen esittämät kappaleet: Kitara taivas ja tähdet sekä Vuosi -85. Nämä toivat selvää plussaa elokuvalle.

Muutenkin Kohosen debyyttirooli oli virkistävää ja tuoretta katsottavaa. Elokuvan ehdotonta parhautta. Suurin osa rooleista taas ei sisältänyt mitään uutta, yllätyksellistä eikä mielenkiintoista. Suurin pettymys oli ehkä Reino Nordinin rooli, jonka hän veti läpi yhdellä ilmeellä kulmat kurtussa. Tapio Liinojan yksi-ilmeisyys ja vakavat kasvot taas eivät ärsyttäneet lainkaan, se kun sopi loistavasti kivikovan poliisimies Pepposen rooliin ja toi siihen sanatontakin komiikkaa. Myös Mikko Nousiaisen rooli hieman niljakkaana juppi Pallena toimi hyvin takatukkaa, muuta puvustusta ja komiikkaa myöden. Oli hauska nähdä Nousiainen tällaisessa, hieman erilaisessa roolissa.

Elokuvassa oli paljon potentiaalia mutta toteutus on valitettavan suurpiirteistä ja jäänyt puolitiehen. Olisi odottanut paljon enemmän, suhteessa jo siihen kuinka elokuvaa on mainostettu. Elokuvan värimaailma oli onnistuneimpia yksityiskohtia elokuvassa, mutta esim. puvustus olisi voinut ottaa enemmän irti älyttömästä 80-luvusta ja hieman revitellä. Suurimmat puutteet ovat kuitenkin käsikirjoituksen puoella. Päähenkilöiden soutaminen ja huopaaminen rupeaa ärsyttämään, hahmot tuntuvat toimivan ilman minkäänlaista järjellistä selitystä tai motiivia ja joka kulman takaa yllättävät väärinymmärrykset tylsistyttävät. Musikaalissa tämä olisi varmasti ihan ok, siihen kun kuuluu tietty yliampuvuus, mutta elokuvassa se ei oikein toimi. Elokuva on kaikenkaikkiaan pienoinen pettymys.

Kuusi laukausta, viisi uhria

JACK REACHER - TAPPAJAN JÄLJILLÄ (Jack Reacher)  * * * ½

2012 (USA)

Kieli: englanti 

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie Lee Childin 2005 julkaistusta romaanista Tappaja

Pittsburghissa mies ajaa parkkihalliin puiston ja joen läheisyydessä, lataa tarkkuuskiväärinsä, valitsee viisi uhria ja ampuu heidät. Sitten mies pakenee pakettiautollaan surmapaikaltaan. Pian löytyneet tarkat todisteet osoittavat USA:n armeijan entiseen tarkka-ampujaan James Barriin. Barrin luota löytyvät todisteet surmateosta ja Barr pidätetään. Hänelle tarjotaan kaksi vaihtoehtoa: kuolemantuomio tai elinkautinen vankeusrangaistus jos hän tunnustaa teon. Barr vaikenee mutta kirjoittaa: "Hakekaa Jack Reacher".

Jack Reacher (Tom Cruise) on entinen USA:n armeijan huippukoulutettu etsivä, jota on kuvailtu haamuksi, koska häntä ei voi jäljittää. Jack on aluksi vakuuttunut Barrin syyllisyydestä, mutta löytääkin pian pieniä palapelin palasia, jotka eivät sovi kokonaiskuvaan. Reacher aloittaa toiminnantäytteisen etsiväntyön Barrin puolustusasianajajan, Helen Rodinin (Rosamund Pike) kanssa.

Jack Reacher hahmona tuntuu hieman epätodellisen karikatyyrimäiseltä. Mutta jos tämän seikan yrittää unohtaa on hahmo melko mielenkiintoinen. Sherlock Holmsmainen nyanssien ymmärrys ja päättelykyky yhdistettynä ylivoimaisiin taistelutaitoihin, niistä on Jack Reacher tehty. Elokuva muistuttaa paikoin vanhoja salapoliisisarjoja ja tarjoaa mukavia käänteitä vaikka joitakin kliseitäkin on mahtunut joukkoon. Elokuva onnistuu kuitenkin yllättämään. Tarinan symppauspisteet eivät myöskään ole kovin herkästi jaossa, kun elokuvan uhri ei vaikutakaan niin puhtoiselta.

Tom Cruise on tehnyt viisaasti viimeaikoina elokuvauransa suhteen, kun hän on panostanut toimintaan. Fyysiset suoritukset sopivat hänelle hyvin, vaikkakin joka rooliin hän tuo omat, tutut maneerinsa. Plussaa myös siitä tiedosta, että Cruise on tehnyt itse kaikki omat autolla-ajostunttinsa. Pienessä sivuosaroolissa nähdään 82-vuotias Robert Duvall, hatunnoston  arvoinen suoritus. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että pari Cruise-Duvall on viimeksi nähty yhdessä elokuvassa Days of Thunder - Ukkosta radalla.

Jack Reacher -elokuva on enemmän kuin tavallinen toimintaelokuva, mutta mitään kovin elokuvahistoriaa mullistavaa tai kulttuurillista lisää se ei tuo pelikentälle, mutta ei aina tarvitse tuodakaan,

Katherine Heigl ja sadannes elokuva samassa roolissa

ONE FOR THE MONEY * * ½ 

2012 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Julie Anne Robinson 

Käsikirjoitus: Stacy Sherman, Karen Ray ja Liz Brixius 

Stephanie Plum (Katherine Heigl) on työtön ja korviaan myöten veloissaan. Raha houkuttelee hänet palkkionmetsästäjäksi ja edessä odottaa haaste napata kiinni  Jason O'Maran esittämä entinen poliisi, jota epäillään murhasta ja jonka kanssa Stephaniella on ollut sutinaa menneisyydessä.

Alkuasetelmat ja elokuvan ensimetrit tuovat vahvasti mieleen 2010 valmistuneen elokuvan: The Bounty Hunter (suomeksi Exän jäljillä), jota tähdittivät Gerard Butler sekä Jennifer Aniston. Ajattelinkin aluksi, että onkohan tämä sama elokuva mutta käännettynä vain sukupuoliroolit toisin päin. Alkuasetelman jälkeen kuitenkin elokuvan luonne muuttuu.

Elokuvaa on mainostettu romanttisena komediana ja sellaisena se alkaakin. Pian kuitenkin ruumiita alkaa tipahdella eri suunnista ja elokuvan kulku muuttuu toimintapainotteiseksi. Loppua kohden ei romantiikasta tai komediasta ole esillä nimeksikään.

One for the moneyn sankaritar tuntuu epäinhimilliseltä. Rahanahneus motiivina riskeerata oma elämä tuntuu päälleliimatun epärealistiselta, olisitko sinä valmis kuolemaan muutaman tonnin takia?? Monissa kohtauksissa sankaritar tuntuu uhkarohkean typerältä sekä luonnottoman kuolemattomalta.

Katherine Heigl ei tuo mitään kovin erikoista elokuvaan, Heiglin tähdittämiä romanttisia komedioita on 13 tusinassa ja aina roolit tuntuvat samanoloisilta. Rutiininomainen yllätyksettömyys hieman ärsyttää hänen suorituksissaan. Niin myös tässä. Irkkunäyttelijä Jason O'Mara tuntuu raikastavan tuoreelta kasvolta tässä elokuvassa, mies kun ei ole pahemmin elokuvarooleissa kasvojaan kuluttanut.  O'Maran näyttelijäntyössä on uskottavuutta (sikäli kun se tämäntyyppiselle elokuvalle on mahdollista) sekä mukavaa silmäkulmanpilkettä. Elokuvan hauskin hahmo on ehdottomasti Daniel Sunjatan esittämä Ranger, joka hallitsee aseet, kamppailulajit kuin mitkä tahansa muutkin eteen tulevat fyysiset haasteet.

One for the money on ihan ok, kevyttä ja tv-sarjamaista viihdettä, jos unohdetaan taiteelliset ja kulttuurilliset ambitiot. Se onnistuu yllättämään toiminnallisuudellaan ja varmasti se saa varmasti myös monet miehet seuraamaan elokuvaa. Elokuva sopii siis niin toiminnan kuin ihmissuhdehömpänkin ystäville. Kovaan romanttisten elokuvien nälkään tätä ei kannata kuitenkaan katsella, siinä jäisi nuolemaan vain näppejään. Mitään kovin syvällisiä teemoja se ei tarjoile eikä aiheuta minkäänlaisia pohdiskeluja elokuvan jälkeen, hyvä jos muistaa nähneensä koko elokuvan. Hieman jäi hajuton ja mauton jälkimaku.

Jännityksen mestari pyörisi haudassaan tylsyydestä

HITCHCOCK * * ½

2012 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 7

Ohjaus: Sacha Gervasi 

Käsikirjoitus: John J. McLaughlin Stephen Rebellon kirjasta

Elokuva Hitchcock perustuu tositapahtumiin ja Stephen Rebellon kirjaan Alfred Hitchcock and the making of Psycho. Elokuva siis keskittyy Psykon ohjaamisen ajankohtaan ja kuvaa herra ja rouva Hitchcockin dramaattista elämää elokuvan tekemisen aikaan. Nimiroolissa nähdään Anthony Hopkins, rouva Hitchcockia eli Alma Revillea näyttelee Helen Mirren. Pyskon pääosanesittäjien rooleissa nähdään Scarlett Johansson esittämässä Janet Leightä, James D'Arcy Anthony Perkinsin roolissa sekä Jessica Biel esittämässä Vera Milesia. Täytyypä vielä mainita, että oli hassua nähdä Ralph "Karatekid" Macchio pienenpienessä roolissa esittämässä Psykon käsikirjoittajaa, Joseph Stephanoa.

Elokuva Hitchcock ei ole täyttä faktaa vaikka se perustuukin tositapahtumiin. Keskiössä on kuvitteellinen kolmiodraama Hitchcockin pariskunnasta sekä eräästä käsikirjoittajasta. Kuvitteellisen lisädraaman tuominen elokuvaan ärsyttää jonkin verran. Materiaalia olisi riittänyt vaikka kuinka itse elokuvan valmistuksesta sekä Hitchcockin persoonasta. En ole lukenut Stephen Rebellon kirjaa, jonka pohjalta elokuvan käsikirjoitus on tehty, vaikkakin olen lukenut muutaman Hitchcockin elämänkerran sekä tutustunut erinäisiin haastatteluihin ja videomateriaaleihin Alfred Hitchcockin elämästä sekä persoonasta. Sen verran on siis Hitchcock-pohjaa, että elokuvan faktapuutteet tökkivät pahasti. Joitakin kuuluisia lausahduksia muiden elokuvien teosta on tuotu tähän Psykon kuvausvaiheisiin ja jotkin niistä jopa laitettu Alman suuhun.

Jos et jaksa lukea pikkuasioista nillittämistä, jätä välistä seuraavat neljä kappaletta ja siirry kirjoituksen loppuun! Seuraa siis pilkun hyväilyä ja pienenpieniä yksityiskohtia...

Elokuvassa Hitchcockin työskentely on tehty näyttämään suurpiirteiseltä roiskimiselta vaikka hän oli kuuluisa pikkutarkkuudestaan sekä suunnitelmallisuudestaan. Psykon kuuluisa suihkukohtauskin on saatu näyttämään impulssiiviselta tuohtumiselta, vaikka suihkukohtauksen kuvaussuunnittelusta on oikeasti vastannut huippugraafikko Saul Bass ja itse Hitchin tiedetään suunnitelleen tarkkaan suklaakastikkeen valumisen viemäriin, mustavalkoelokuvassa se nimittäin näytti aidommalta vereltä kuin mitkään punaiset väriaineet.

Tuohon suihkukohtaukseen liittyy myös muita pieniä yksityiskohtia, jotka eivät vastanneet elokuvan esitystä asiasta. Esim. kun tuota kohtausta näytettiin ensi-iltayleisölle, oli yleisö pidellyt korviaan. Bernard Hermannin nerokas sävellystyö kuulosti teräviltä veitseniskuilta ja se oli yleisölle aivan yhtä karmaisevaa ellei kamalampaa kuin itse veitseniskujen näyttäminen. Tässä elokuvassa niin ei tapahtunut... Ehkä turhaa pilkun hyväilyä ja nillitystä pikkuasiasta, mutta kun on kuitenkin kyseessä pilkuntarkan ohjaajan muotokuva, niin luulisi pilkkuasioiden olevan kunnossa.

Bernard Hermannista tuli mieleen, että olisi tietysti ollut mukava nähdä elokuva, jossa olisi kuvattu historian tunnetuin ohjaajan ja säveltäjän yhteistyö, nyt kun säveltäjänero vain näyttäytyy pikkuriikkisessä roolissa. Mutta ymmärrän kyllä, että elokuvan Hitchcock pääpaino on Alman ja Hitchin välisessä suhteessa. Elokuvasta tosin ei välity se tiivis parisuhde ja perhedynamiikka, josta on saanut niin monesta lähteestä lukea. Elokuvassa ei edes mainita kertaakaan pariskunnan tytärtä, joka nähtiin pienissä rooleissa isänsä elokuvassa ja mm. Psykossa, josta tämä elokuva kertoo. Kolmikon suhde oikeassa elämässä oli tiivis ja he tekivät kaiken yhdessä. Hitch oli hyvin perhekeskeinen mies, eikä edes elokuvat menneet perheen edelle.

Jotkut ovat tämän elokuvan nähtyään tuohtuneet siitä kuinka suuressa osassa Alman kuvattiin olleen Hitchcockin elokuvia suunnittelemassa. Totuus on, että Almalla on saattanut olla vieläkin suurempi rooli. Hän oli nerokas elokuvien leikkaaja ja käsikirjoittaja ja Hitchcock kunnoitti suuresti hänen mielipiteitään.

Helen Mirren tekee vahvan roolin Almana ja oikeastaan pelastaa koko elokuvan, kun Hopkins tuntuu jotenkin ylinäyttelevän pääroolissaan. Hopkinsin roolisuoritus tuntuu enemmän jonkun hupisarjan imitaatiosketsiltä eikä ohjaajaneron syvin olemus välity Hopkinsin kautta. Yksi positiivinen yllätys elokuvaan kyllä mahtui roolituksen osalta. James D'Arcy tavoitti hienosti herkän ja erikoisen Anthony Perkinsin olemuksen ja välitti syviä, rivienvälisiä ajatuksia miehen psyyken kiemuroista.

En ymmärrä miten tällä näyttelijäkaartilla ja mehukkaalla aiheella on saatu kokoon näin laiha yritelmä. Toki elokuva kannattaa katsoa jo silkasta mielenkiinnosta, mutta ei kannata odottaa mitään kovin ihmeellistä.

Totuus on tarua ihmeellisempää

ARGO ****½

2012 (USA)

Kieli: englanti, vähän persiaa

Ikäraja: 12

Ohjaus: Ben Affleck

Käsikirjoitus: Chris Terrio Tony Mendezin kirjan ja Joshuah Bearmanin lehtiartikkelin pohjalta.

4.11.1979 Iranin Tehranin USA:n suurlähetystössä kuohuu kun Iranin vallankumouslaiset valtaavat sen ottaen paikassa työskennelleet amerikkalaiset panttivangeikseen. Kuusi amerikkalaista pääsee pakenemaan Kanadan suurlähettilään (Victor Garber) luokse. Alkaa pohdinta miten paenneet saadaan takaisin kotiin ja hätiin kutsutaan pelastusoperaatioihin erikoistunut CIA-spesialisti Tony Mendez (Ben Affleck).

Paras idea mikä olisi toteutettavissa on rakentaa peiteoperaatio elokuvan varjolla ja apua saadaan Hollywood-ammattilaisilta Lester Siegeliltä (Alan Arkin) ja John Chambersilta (John Goodman). Peiteoperaation elokuvaksi valikoituu Argo-niminen scifi-seikkailu, jonka kuvamaisema sopisi täydellisesti Teheraniin kuvattavaksi. Pienetkin yksityiskohdat on osuttava nappiin ja elokuvaprojekti täytyy valmistella porsaanreijättömäksi. Samalla silmukka kiristyy kun vallankumoukselliset ovat selvittämässä puuttuvien suurlähetystön henkilöstön henkilöllisyyksiä.

Argo on tosipohjainen elokuva ja on mielenkiintoista kuinka tämäkin tarina on ollut vielä 80-luvulla salaista materiaalia ja nyt siitä on tehty elokuva meidän iloksemme. Minkäänlaista tylsyyttä tai pitkäveteisyyttä ei tähän elokuvaan liity vaan se tarjoaa jännitystä alkumetreiltä aina loppukliimaksiin saakka, vaikka lopputulos onkin jo selvillä ennen elokuvan katsomistakin.

Argo voitti parhaan elokuvan Oscarin, eikä syyttä, mutta olisihan mielellään sen parhaan ohjauksenkin pystin antanut Affleckille, joka on tehnyt aivan loistavaa työtä. Affleckin itsensä roolityöskentelykin on hienovaraisen uskottavaa. Tony Mendez vaikuttaa anti-Bondilta yrittäessään liikkua ja toimia mahdollisimman huomaamattomasti ja matalalla profiililla. Mutta se tekee elokuvasta entistäkin uskottavampaa.

Myös elokuvan puvustus ja lavastus tuovat aitoa retrotunnelmaa aina viimeiseen viiksikarvaan ja silmälasin sankaan asti. Tunnelma ja kuvat ovat selvästi aistittavissa.

Tämä poliittinen muilutusoperaatioelokuva on parasta trilleriä mitä on vähään aikaan tehty ainakaan tosipohjalta ja kyllä minun kynteni lyhenivät olemattomiksi tyngiksi tätä katsoessa. Suosittelen!

She's out of his mind

RUBY SPARKS ***½

2012 (USA)

Kieli: englanti, ranska

Ikäraja: 12

Ohjaus: Jonathan Dayton, Valerie Faris

Käsikirjoitus: Zoe Kazan

Calvin Weir-Fields (Paul Dano) on nuori, lahjakas kirjailija, jolle on kasaantunut niin suuret paineet menestyneistä julkaistuista romaaneistaan, ettei kirjoitus tahdo enää sujua. Blokin lisäksi mikään muukaan Calvinin elämässä ei oikein suju. Hänellä on paineita sosiaalisista tapaamisista, eteenkin naisista ja ainoa ystävä on hänen veljensä (Chris Messina), jota hän kyllä tapaa säännöllisesti.

Calvinin mielikuvitus on kuitenkin omaa luokkaansa ja unessaan hän tapaa unelmiensa naisen, josta hän inspiroituu kirjoittamaan liuskakaupalla tekstiä kirjaansa. Hän on luonut naiselle menneisyyden ja antanut nimeksi Ruby Sparks. Eräänä päivänä Ruby (Zoe Kazan) putkahtaa Calvinin asuntoon ja kaikki mitä Calvin kirjoittaa Rubysta kirjaansa, toteutuu oikeassa elämässä.

Calvinin äitiä näyttelee Anette Bening ja tämän miesystävää Antonio Banderas. Calvinin terapeuttia taas näyttelee Elliot Gould ja kirjan kustantajaa Steve Coogan.

Ruby Sparks on mielenkiintoinen elokuva. Sen surrealistinen idea tuntuu virkistävän erilaiselta. Vielä mielenkiintoisemmaksi elokuvan tekee sekin seikka, että se on lähtenyt näyttelijätär Zoe Kazanin kynästä ollen hänen ainokaisensa käsikirjoitustyö.

Elokuvaa on verrattu paljon Little Miss Sunshine -elokuvaan, varmasti siksikin että elokuvien ohjaajapari on sama. Elokuvia yhdistää myös Paul Dano, joka tekee Ruby Sparksissa hyvin Woody Allenmaisen roolin neuroottisuudessaan ja sosiaalisessa kömpelyydessään. Danon roolihahmo on muutenkin kiinnostava, ei niin perinteinen romenttisen komedian miespääosahahmo. Ruby Sparks tuntuu yhdeltä Woody Allenin parhaista elokuvista olematta kuitenkaan hänen elokuvansa.

Elokuvan budjetti on ollut vaatimattomat 2,5 miljoonaa kun esim. Little Miss Sunshinenkin budjetti oli 8 miljoonaa vaikkei sekään ole paljon Hollywoodmittakaavassa. Vaatimaton budjetti on varmasti vaikuttanut siihen, ettei sitä ole markkinoitu kovin paljoa ja jäänyt siten monilta huomaamatta.

Vaikka Ruby Sparksin idea onkin tuore ja alkuasetelmat mehukkaat, tuntuu elokuva puolen välin jälkeen junnaavan samaa rataa ja tämä aiheuttaa pitkästymistä. Surrealistisen elokuvan kompastuskivenä on tietysti elokuvan päättäminen yhtä mielenkiintoisesti kun se on alkanutkin, eikä se ole helppo tehtävä. Loppuun olisi siis kaivannut jotain yllätyksellistä ja erikoista sen perinteisen romanttisen elokuvan lopun sijasta.

Kaikenkaikkiaan Ruby Sparks on älykästä komediaa, se ei päästä katsojaa helpolla ja tarjoaa syvällisiäkin teemoja pohdittavaksi. Kuinka paljon itseasiassa haluammekaan muuttaa kumppaniamme mielemme mukaiseksi ja onko se pidemmän päälle kannattavaa?

Melankolisten kääpiöiden koti-ikävä

HOBITTI - ODOTTAMATON MATKA (The Hobbit: An Unexpected Journey) * * ½

2012 (USA, Uusi-Seelanti)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Peter Jackson

Käsikirjoitus: Fran Walsh, Philippa Boyens, Peter Jackson ja Guillermo del Toro J.R.R. Tolkienin kirjasta Hobitti

Hobitti - Odottamaton matka on Hobitti -elokuvatrilogian ensimmäinen osa, kun koko trilogia pohjautuu J.R.R. Tolkienin fantasiaromaaniin Hobitti eli sinne ja takaisin. Kerronnallisesti elokuva sijoittuu 60 vuotta ennen Taru Sormusten Herrasta -trilogiaa.

Elokuva käynnistyy kuvilla vuoren sisällä asuvasta vauraasta kääpiökuningaskunnasta, joita johtaa kääpiö Thorin (Richard Armitage). Pian kaupunkiin hyökkää voimakas lohikäärme Smaug ja kääpiöt pyytävät apua haltioilta, mutta nämä eivät halua sekaantua asiaan eivätkä siis riennä avuksi.  Smaug tuhoaa kaupungin asukkaita ja ottaa rikkaudet haltuunsa. Osa kääpiöistä pääsee pakenemaan.

Kaukana rauhallisessa konnussa Gandalf (Ian McKellen) houkuttelee Bilbo Reppulin (Martin Freeman) pitämään pidot riehakkaalle kääpiöjoukolle, jotka ovat lähdössä matkaan vuorelle. Myös Bilboa tarvitaan matkalla, joten hänet houkutellaan mukaan.

Hobitti - Odottamaton matka jatkaa visuaalisesti samaa huikeaa rataa kuin Taru Sormusten Herrasta -trilogia. Yksityiskohdat on mietitty tarkkaan, maisemat ovat kauniita ja tarina näyttää uskottavalta. Myös tarinan alku on mukaansatempaava ja odotukset ovat korkealla.

Valitettavasti koko elokuva tuntuu olevan alkua ja sitä vain kaikenaikaa odottaa, milloin päästään itse asiaan ja sitten tulevatkin jo lopputekstit. Odottamaton matka tuntuu siksi vahvasti vain prologilta elokuvatrilogian muille osille.

Elokuvan kesto on 169 minuuttia, mutta sen olisi voinut hyvin typistää alle tuntiin. THS -fanit varmasti jaksavat istua koko 169 minuuttia elokuvan äärellä imien yksityiskohtia, mutta meille muille elokuva sisältää liikaa turhaa tilkettä ja jahkaamista. Peter Jackson on tunnettu tarkkuudesta ja rakkaudesta yksityiskohtiin, mutta tuntuu, että yksityiskohtiin on kiinnitetty liikaa huomiota ja kokonaiskuva on päässyt hukkumaan.

Elokuvan mielenkiintoisin kohtaus on ehdottomasti Bilbon ja Klonkun kohtaaminen ja kuinka Bilbo sai valtasormuksen haltuunsa huijattuaan sen Klonkulta. Myös kääpiöt suuressa melankolisuudessaan tuntuvat kotoisen suomalaisilta ja siksi tavallaan helposti samaistuttavilta.

Hobitti trilogian ensimmäinen osa on kuitenkin varmasti sellainen elokuva, jonka haluaa katsoa jo silkasta mielenkiinnosta ja uteliaisuudesta. Onhan sitä kohkattu jo niin pitkan aikaa. Odotuksia ei kuitenkaan kannata pitää korkealla ja varata elokuvan ajaksi paljon kahvia, jotta pysyy hereillä tai sitten vain välillä painella >> -nappia.