27.10.2014

Scarlett Johansson ryhtyy niin älykkääksi, että heittää aivot narikkaan

LUCY * ½ 




2014 (Ranska) 

Kieli: englanti, ranska, korea 

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Luc Besson 

Käsikirjoitus: Luc Besson 

Lucy (Scarlett Johansson) sekaantuu hämäriin busineksiin ja joutuu keskelle uuden huumeen salakuljetusoperaatiota. Iso määrä huumetta joutuu hänen elimistöönsä, ja hänen aivokapasiteettinsa alkaa kasvaa huimiin lukemiin. Samalla mielessä siintää kosto hämärämiehille sekä yhteydenotto aivojen kapasiteettia tutkivaan professori Normaniin (Morgan Freeman), joka auttaa Lucya ymmärtämään kehossaan tapahtuvaa muutosta.



Luc Bessonilta ja Lucylta odotin paljon. Traileri on mielenkiintoinen ja vauhdikas ja Bessonin naishahmot ovat aina olleet vahvuuksissaan mielenkiintoisia. Mainittakoon, että herran ohaustyö Fifth Element on yksi lempielokuvistani.

Odotukset eivät kuitenkaan vastanneet todellisuutta. Lucy on ehdottomasti huonoin elokuva, jonka olen nähnyt pitkiin aikoihin. Besson on selkeästi tehnyt ohjaustaan mielessään 2001 avaruusseikkailu pienin simpanssiviittein ja tulipa mieleeni myös Terrence Malickin Tree of Lifekin. Välillä katsojalle välitetään kuvia loukkuun joutuvasta hiirestä sekä kissapedoista uhriaan vaanimassa. Nuo kuvat on mielestäni turhaa alleviivaamista ja katsojan aliarvioimista.

Elokuva myös yrittää olla älykäs ja filosofinen epäonnistuen siinä täysin. Absurdius ja muka-älykkyys huvittaa paikoin ja tulee väkisinkin mieleen, ettei tätä elokuvaa ole voitu tehdä tosissaan. Huumori tuntuu kuitenkin tahattomalta. Siinä missä Fifth element onnistui olemaan älykäs, hauska, satiirinen parodia tieteiselokuvista on Lucy vain laimea yritys. Ajatus siitä, että aivokapasiteetin kasvaessa katoaisi inhimillisyys on vielä hyvä lähtökohta mutta aivan pöljää olisi ajatella, että silloin muuttuisi viattomia ihmisiä surutta lahtaavaksi pökkelöksi ja aivokääpiöksi. Samoin ajatus, että muistat lapsuutesi syntymästäsi lähtien, tunnet aineenvaihduntasi ja veren virtaamisen suonissa tuntuu vielä ihan selitettävältä ja hauskalta, mutta kun aivokapasiteetin kasvamiseen yhdistyy kyvyt hallita magneettikenttiä, sähköä, toisten ihmisten sähkölaitteita ja luonnonvoimia alkaa taas naurattaa... ja itkettää.

Mitään hyvää sanottavaa ei löydy näyttelijätyöskentelystäkään. Lucy on ehdottomasti Scarlett Johanssonin huonoin roolityö ikinä. Alkupuoli vielä menetteli, mutta loppu on puuduttavaa tuskaa. Lähes samalla aivoton-ilmeellä mennään koko loppupuolisko muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja nekin tuntuvat laskelmoidun pökkelöiltä. Morgan Freeman vetää taas puolestaan sellaisen Morgan Freeman roolin, että voisi samantien näytellä tusinassa muussa Morgan Freeman elokuvassa eikä kukaan huomaisi eroa. Freemanin roolikin on lähinnä tuotu vain selittämään Lucyn tekosia ja selityksetkin tuntuvat pöljimmiltä ikinä.

Yhteenvetona Lucystä voisi sanoa, alkupuoli on mielenkiintoisin mutta sekin lopahtaa pian loputtomaan lahtaamiseen ja väkivallalla mässäilyyn. Keskikohta on puuduttavinta ikinä ja loppu varmasti olisi huippua ja ihmeellistä jos olisi huumehallusinatioissa, mutta muuten pelkkää vaivaannuttavaa sekopäisyyttä.


Mutta jos en ole mielestäsi vaan tajunnu tai olet muuten eri mieltä, kommentoi vapaasti!


16.10.2014

Kohtauksia eräästä avioliitosta

GONE GIRL * * * * ½ 




2014 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 16

Ohjaus: David Fincher

Käsikirjoitus: Gillian Flynn pohjautuen romaaniinsa "Kiltti tyttö"

Nick Dunne (Ben Affleck) saapuu tavalliseen tapaansa työstään kotiin. Kotona on kamppailun merkkejä ja vaimo, Amy (Rosamund Pike) on hävinnyt tuhkana tuuleen. Nick soittaa poliisit apuun ja seuraavana päivänä odottaa vaimon katoamisen lehdistötilaisuus. Alkaa mediasirkus samalla kun selvitellään vaimon kohtaloa. Kaikki vihjeet vain alkavat osoittaa Nickin suuntaan. Tapppoiko hän vaimonsa vai kuka on syyllinen?




Jossain vaiheessa ajattelin, että luopuisin tästä blogista kokonaan, koska aikaa on nykyään niin vähän mihinkään. Mutta kun kävin katsomassa Gone Girlin sama tunne tuli kuin miksi tämän blogin alunperin perustinkin. Hirveä pakko purkaa jollekin tästä elokuvasta tulleita fiiliksiä ym. enkä halua hukuttaa läheisiäni leffapurkausmonologeihin, joten tuli taas pakko kirjoittaa.

Gone Girl on elokuva jolta odottaa todella paljon. Gillian Flynnin romaani "Kiltti tyttö" oli bestseller ja David Fincher on David Fincher. Toisaalta Fincherin nimi on kyllä pieni kompastuskivikin. Herra kun on tunnettu nerokkaista trillereistä, joissa matto pyyhkäistään pois katsojan alta. Siksi Gone Girlissä on joitain ennalta-arvattavuuksia elokuvan alkupuoliskolla.

Elokuvan alkupuolisko onkin jännittävää mysteeriä, mutta sitten keskikohdan jälkeen katsojalle kerrotaankin jo kaikki salaisuudet ja painopiste muuttuu. Tämä tekee Gone Girlistä hyvin Hitchcockmaisen elokuvan. Elokuva sisältää pitkän verelläläträyskohtauksen, jonka takia sen ikäraja on varmastikin nostettu kuuteentoista. Kohtaus oli etovaa katseltavaa ja elokuva pärjäisi hyvin ilman sitäkin, mutta toisaalta se tuo esille Fincherimäisen sairaan huumorintajun eikä kohtausta ja kohtauksessa esiintyviä hahmoja oikein enää voi ottaa niin tosissaan. Jos elokuvan alkupuolisko on loistavaa trilleriä, onkin loppuosa kipeää huumoria, satiiria, sekopäisyyttä ja juonenkäänteitä.

Elokuva kuvaa myös hyvin nykyajan mediaa kun Amyn katoaminen laukaisee massiivisen mediamyllytyksen, jonka jalkoihin aviomies jää. Ihmismassat tulkitsevat ja tuomitsevat sensaatiohakuiset median edustajat oppainaan. Elokuvassa pohdiskellaan myös syvällisesti nykypäivän avioliittoja sekä niitä sosiaalisia naamioita - joita me kaikki kannamme - sekä motiiveja näille naamioille ja millaisia ihmiset todella ovat naamioidensa alla.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet myös nappiin. Ben Affleckin hieman hölmö ja pökkelömäinen näyttelijäntyö istuu kerrankin ja tuntuu täysosumalta tätä elokuvaa ajatellen. Elokuvan kuitenkin varastaa lumoava Rosamund Pike jonka suoritus ei jätä ketään tunteettomaksi. Ihme on jos ei Pikelle ala tämän myötä tippua mielenkiintoisempia rooleja.

Gone girl on älykäs, jännittävä, kyyninen ja nyrjähtäneen kipeä elokuva. Se on ehdottomasti parasta Fincheriä pitkään aikaan ja parasta jännäriä mitä minä olen vähään aikaan nähnyt. Aivan elokuvan lopussa oli pieniä lässähdyksiä, mutta ne eivät silti latista Gone Girliä kokonaisuutena.

19.5.2014

Mustasta aukosta Ukkosen jumalan syleilyyn

THOR: THE DARK WORLD * * * 


2013 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Alan Taylor

Käsikirjoitus: Christopher Yost, Christopher Markus ja Stephen McFeely pohjautuen Don Paynen ja Robert Rodatin tarinaan sekä Stan Leen, Larry Lieberin ja Jack Kirbyn sarjakuviin

Thor: The Dark World jatkaa siitä mihin jäätiin edellisessä Marvelin Thorissa sekä Avengersissa. Lue Filmiviikatteen Thorin arvostelu täältä ja Avengersin täältä.

Thorin (Chris Hemsworth) tehtävä ei taas ole helppo kun hän yrittää pelastaa rakastettunsa Jane Fosterin (Natalie Portman), maapallon sekä kaikki yhdeksän maailmaa. Jane Foster saa haltuunsa valtavan voiman Aetherin, joka on vanhempi kuin universumi ja muinaisen sodan hävinnyt Malekith (Christopher Eccleston) on täynnä kostonhimoa Asgardilaisia kohtaan. Thor tarvitsee myös häilyväisen adoptioveljensä Lokin apua ja edessä on myös kysymys voiko häneen luottaa. Rooleissa nähdään tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Odin = Anthony Hopkins, Loki = Tom Hiddleston, Frigga = Rene Russo, Erik Selvig = Stellan Skarskård.



Pidin älyttömästi edellisestä, Kenneth Branaghin ohjaamasta Thorista. Branaghin tuoma shakespeareläinen ote sopi täydellisesti Thorin teemoihin isä- ja äitisuhteista, veljellisestä monimutkaisesta kiintymyksestä ja palavasta, mahdottomasta rakkaudesta. Vahinko vain, ettei Branagh ohjannut tätä Thoria eikä Alan Taylorilla selvästikään ole samanlaista draaman tajua. Lähinnä TV-sarjoista kokemuksensa ohjaajana saanut Taylor on tosin saanut kurottua kasaan viihdyttävän paketin, mutta se ei valitettavasti pahemmin tee eroa runsaasta sarjakuvaelokuvatarjonnasta.

Thor: The Dark World tarjoaa upeita visuaalisia elämyksiä. Osa elokuvasta on kuvattu Islannissa ja joitain kohtauksia Asgardista Norjassa.

Tarinana tämä Thor ei ole kummoinen ja lähinnä on vain jatko-osa hyvälle elokuvalle, mutta täytyy silti hieman suitsuttaa roolisuorituksia. Eteenkin Tom Hiddleston Lokin roolissa tuntuu varastavan koko shown. Periaatteessa en ole objektiivinen arvioimaan Chris Hemsworthia Thorina, koska herra on vaan niin seksiä tihkuva ilmestys, että on vaikea keskittyä herran roolisuoritukseen. Chris Hemsworth on silti ilmetty ukkosen jumala Thor, en voisi kuvitella ketään muuta tähän rooliin. Ja on edelleen ihmetys miten tällainen aussitähti on tavoittanut niinkin skandinaavisen ilmeen.

Myöskään elokuva ei ole ihan tavoittanut sitä sarkastisen huumoripitoista otetta, johon ehti jo tottua ensimmäisessä Thorissa. Jotain tästä huumorista on silti havaittavissa ja se on ehdottomasti yksi elokuvan helmistä.

Summa summarum: Ei mikään kovin kummoinen jatko-osa, silti kelpo viihdettä ja silmän iloa eteenkin naisille.

ps. Kuuluisa Stan Leen Marvel-piipahdus tapahtuu tällä kertaa kohtauksessa, jossa näytetään mielisairaalaa.

4.5.2014

Julma totuus USA:n historiassa

12 YEARS A SLAVE * * * * ½  




2013 (USA, Iso-Britannia) 

Kieli: englanti

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Steve McQueen 

Käsikirjoitus: John Ridley pohjautuen Solomon Northupin omaelämänkerralliseen kirjaan "Twelve years a slave"

Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) on vapaa New Yorkissa perheineen elelevä afroamerikkalainen mies. Vuonna 1841 hänen elämänsä kääntyy painajaiseksi kun hänet kaapataan Washingtonissa ja myydään orjaksi. Solomon päätyy puuvillapelloille Louisianaan, jossa hän on pelottavan lahjakas orjaksi. Hänen täytyy salata luku- ja kirjoitustaitonsakin eikä kukaan usko hänen olevan vapaa mies.

Elokuvan muissa rooleissa nähdään pitkä liuta isoja nimiä mm: Paul Giamatti, Benedict Gumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Sarah Paulson, lahjakas elokuvasta sivuosa Oscarinkin napannut Lupita Nyong'o sekä pienessä roolissa yksi elokuvan tuottaja Brad Pitt.




12 Years a slave on ehdottomasti yksi vuoden 2013 tärkeimmistä elokuvista. Se käsittelee eriarvoisuutta, epäoikeudenmukaisuutta, ihmisten raakaa alistamista ja rotusortoa ja järkyttävintä on, että se perustuu tositapahtumiin. Tarina kerrotaan rehellisesti, jopa inhorealisesti eikä brutaliutta säästellä. Elokuvassa ei mässäillä väkivallalla, vaikka väkivaltaa näytetäänkin. Ilman sen näyttämistä ei välittyisi tarkka kuva siitä ahdingosta ja huonoista oloista joita afroamerikkalaiset saivat kokea tuon ajan Amerikassa.

Elokuvan alkupuolella rasismi on luettavissa rivien väleissä vaikka Solomonin asiat ovatkin hyvin. Ilmeistä ja eleistä voi aistia tulevan uhan ja elokuvan painostava, konemainen musiikki tuo ilmoille vahvaa uhkan ja ahdistuksen tuntua ja kun se tuo musiikki yhdistyy siipirataslaivan valtavaan voimaan ja suuriin vesimassoihin, ei jää epäilystäkään Solomonin kohtalosta.

Roolitus elokuvaan on myös tehty huolella. Paljon asioista välittyy vain katseina, eleinä ja ilmeinä. Michael Fassbenderin esiintuoma kiihko ja raivo lentävine sylkineen on pelottavan aidon tuntuista. Päähenkilöä esittävä Chiwetel Ejiofor tuo hahmon tunteita esiin koko kehollaan ja ilmeillään värinästä tuskan hikeen. Elokuvan vaikuttavin kohtaus oli kun Solomon ryhtyy laulamaan muiden orjien kanssa puuvillapellolla. Laulu alkaa pienestä huulien liikuttelusta ja loppuu voimakkaisiin tunteisiin. Sanoja ei tarvita, tuskasta voi lukea kaiken tarvittavan. Tämän kohtauksen ansiosta ymmärsin itse paremmin musiikin tärkeyttä ja myös mustan musiikin kehitystä tuon ajan Amerikassa ja sehän vaikuttaa vielä nykypäiväänkin.

Yksi elokuvan helmistä on myös Lupita Nyon'o. Tämä sekopäisen isännän pakkomielteen kohteena oleva orjatyttö Patsey on Lupitan ensimmäinen rooli täyspitkässä elokuvassa. Ja tästä ensimmäisestä roolistahan Lupita nappasi myös sivuosa Oscarin ja aivan syystä. Hän omaksui hienosti vaativan roolinsa niin fyysisesti kuin henkisestikin.

12 years a slave on hätkähdyttävä ja silmät avaava elokuva. Se on ollut välttämätön tehdä kun se tuo raadollisesti esiin ne synnit, jotka USA on vain halunnut lakaista maton alle. Se näyttää ihmisten pimeän puolen, jolle haluaisi vain sulkea silmänsä ja kuvitella maailman olevan parempi paikka. Elokuva ei missään tapauksessa ole kepeää katseltavaa eikä viihdyttävää, mutta se ehdottomasti tulisi nähdä sen opetuksellisen arvon vuoksi.



2.3.2014

Kyyninen journalisti ja hassu mummeli julmia nunnia vastustamassa

PHILOMENA * * * * 


2013 (Englanti, USA, Ranska)

Kieli: englanti

Ikäraja: 7  

Kesto: 98 min  

Ohjaus: Stephen Freas

Käsikirjoitus: Steve Coogan ja Jeff Pope Martin Sixsmithin kirjasta "The Lost child of Philomena Lee"

Elokuva on tosipohjainen tarina irlantilaisesta Philomena Leestä (Judi Dench), joka ryhtyy etsimään kadonnutta poikaansa. Philomenaa auttaa tehtävässään potkut saanut, ristiriitainen toimittaja Martin Sixsmith (Steve Coogan), joka aikoo kirjoittaa henkilötarinan Philomenasta poikaansa etsimässä. Elokuva perustuu Martin Sixsmithin kirjoittamaan kirjaan asiasta.

Philomena on nuorena synnyttänyt aviottoman lapsen katolisessa Irlannissa ja joutuu jäämään työskentelemään nunnaluostariin. Tapaamiset lapsen kanssa olivat lyhyitä ja pian lapsi riistettiin äidiltään. Philomena on yksin yrittänyt turhaan saada tietoja nunnilta, joten tarvitsee apua totuuden selvittämiseen.


Philomena on mukava paketti draamaa, huumoria ja hienoja näyttelijöitä. Judi Dench on tuttu monista älykkään vanhemman naisen rooleista esimerkiksi Bondeista M:nä ja Rakastunut Shakespeare elokuvassa Elisabet ensimmäisenä. Oli virkistävää nähdä hänet välillä tällaisessa melko hauraan, nöyrän ja hieman höppänän mummelin roolissa.

Philomena on ohjauksen puolesta myös hyvissä käsissä Stephen Frearsin ansiolistalla kun killuu iso liuta nokkelia ja vahvoja elokuvia monen vuosikymmenen takaa mm. High Fidelity, 2006 valmistunut kuvaus englannin kuningattaresta The Queen sekä Glen Closen, Michelle Pfeifferin ja John Malkovichin tähdittämä Valheet ja viettelijät.

Philomena onnistuu tavoittamaan monenlaisia tunteita ilosta kyyneleihin ja koska pohjalla on tosi tarina, pääsee loppu myös yllättämään. Tarina paljastaa myös vääryyksiä joita tavallisille ihmisille on tapahtunut irlannissa katolisen kirkon toimesta ja lyö lisää nauloja sen tehtyjen vääryyksien arkkuun. Toisaalta elokuva kuitenkin tuo esille hengellisyyden voiman kestettäessä vastoinkäymisiä.

Aluksi elokuva vaikuttaa tutulta brittikomedian ja draaman yhdistelmältä kuivakan nokkeline sutkautuksineen, mutta kun elokuva etenee, tarina syvenee ja saa pintaan ärsytystä ja vihaakin jopa päähenkilön kokeman epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden johdosta.

Mikään ennennäkemätön taideteos Philomena ei ole, mutta kaikinpuolin mukava, koskettava elokuva, jota voi lämpimästi suositella.

1.3.2014

Rodeopelle diilaa vitamiineja

DALLAS BUYERS CLUB * * * ½ 


2013 (USA) 

Kieli; englanti

Ikäraja: 16

Kesto: 117 min

Ohjaus:  Jean-Marc Vallée

Käsikirjoitus Graig Borten, Melisa Wallack

Dallas buyers club perustuu löyhästi oikeisiin tapahtumiin perus texasilaisesta Ron Woodroofista (Matthew McConaughey).Playboy Woodroofin elämään kuuluu vahvasti rodeo, villit naiset ja irtosuhteet sekä kokaiini ja viina. Ron voi kuitenkin huonosti ja pian paljastuu hänellä olevan HIV, joka tuolloin vuonna 1985 mielletään puhtaasti vain homojen taudiksi. Pian Ron alkaa selvittää parannusta tautiinsa ja onko hänellä enää elinaikaa ne lääkärin mainitsemat 30 päivää. Matkallaan Ronin ennakkoluuloja ja tottumuksia ravistellaan ja hän tutustuu mukavaan naislääkäri Eveen (Jennifer Garner) sekä transsukupuoliseen Rayaniin (Jared Leto), jonka kanssa lähtee pyörittämään businesta.

'

Dallas buyers club on mielenkiintoinen elokuva, se kertoo AIDS-epidemian alkuvaiheista, siihen liittyvistä ennakkoluuloista, ahneudesta, ihmiskohtaloista sekä sekoilusta. Elokuva alkaa raflaavasti kun halutaan antaa mahdollisimman inhorealistinen kuva päähenkilön elämäntyylistä viinan ja kokaiininhuuruissa sekä stringien ja testosteronin täyttämässä pienessä maailmassaan. Kun alun rajuista kuvista selviää, näyttää elokuva inhimillisempää ja lämpimämpää puolta.

Dallas buyers club on ehdottomasti hyvien roolisuoritusten elokuva. Matthew McConaughey laihdutti itsensä olemattomiin ja onnistui kuorimaan itsestään vakavasti otettavan draamanäyttelijän. Suoritus on realistinen ja pysähdyttävä. Kuitenkin monissa osissa McConaugheyn roolisuoritus jäi jopa vähän varjoon Jared Leton hypnoottiselle työskentelylle. Leton hahmo oli monilta osin hauras ja säälittävä, mutta monilta osin kovaksi keitetty. Leto onnistui omimaan suoritukseensa pieniä yksityiskohtia ja tuntui olevan sinut hahmonsa nahoissa. Jos ei tästä sivuosaoscaria räpsähdä niin ei sitten mistään. Jennifer Garner taas oli tyypillinen Jennifer Garner omine maneereineen, joten mitään kovin mahtavaa ja ennennäkemätöntä ei nähdä hänen osaltaan. 

Elokuvan rosoinen visuaalinen maailma tuntuu myös aidolta ja autentiselta.

Dallas buyers club on uhmakas ylistys elämänhalulle pitäen sisällään omintakeista huumoria, herkkää puolta ja kaunistelematonta, jopa iljettävää realismia. Elokuvaan oli myös kätketty hieman symboliikkaa, josta sai mukavasti rivien välien luettavaa ja lisäsyvyyttä hahmoihin mm. Ronin mieleen ilmestyvä, häntä symboloiva surullinen pelle.