Hullun hauskaa!

UNELMIEN PELIKIRJA (Silverlinings Playbook) * * * * ½

2012 (USA) 



Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: David O.Russel 

Käsikirjoitus David O.Russel Matthew Quickin kirjasta 


Unelmien pelikirja pohjautuu Matthew Quickin samannimiseen romaaniin. Pat Solitano (Bradley Cooper) vapautuu mielisairaalasta vain jos hän suostuu asumaan jälleen lapsuuden kodissaan isän ja äidin valvovan silmän alla. Pat kärsii bipolaarisesta mielialahäiriöstä ja joutui pakkohoitoon pahoinpideltyään vaimonsa rakastajan henkihieveriin. Nyt hänellä on kuitenkin suunnitelma vaimonsa voittamiseksi takaisin ja aikoo samalla vakuuttaa muutkin uudella otteellaan ja elämänhallinnallaan. Pian Pat tapaa erikoisen, nuoren lesken, Tiffanyn (Jennifer Lawrence), joka samalla mutkistaa tilanteita mutta samalla avaa Patille uusia mahdollisuuksia vaimonsa takaisinjallitukseen.

Unelmien pelikirja noudattaa romanttisten komedioiden klassista kaavaa, mutta romanttiseksi elokuvaksi se on hyvin vinksahtanut. Elokuva kahmi kasan Oscar-ehdokkuuksia tänä vuonna ja teki ennätyksiä isojen ehdokkuuksien nappaamisesta, vaikkakaan itse pystejä ei napsahtanut kuin herttaiselle Jennifer Lawrencelle naispääosasta.

Elokuvan näyttelijävalinnat ovat osuneet kymppiin. En ole aikaisemmin oikein lämmennyt Bradley Cooperille ja hänen samantyyppisille kaksiulotteisille hahmoilleen. Tässä elokuvassa Cooper kuitenkin yllättää positiivisesti ja tekee aivan huikean suorituksen kun hän heittäytyy kahelin hahmonsa nahkoihin ja saa katsojan haluamaan lisää tätä hulluutta. Patin äitiä näyttelee Jacki Weaver ja pakkoneuroosista isää Robert DeNiro. Chris Tucker näyttelee Patin patologisesti valehtelevaa mielisairaalakaveria. Jennifer Lawrenceakaan ei paikoin edes tunnista samaksi näyttelijäksi kuin esim. Nälkäpelissä, mutta tämäkin mielestäni kertoo positiivista sanomaansa näyttelijöiden heittäytymisestä rooleihinsa.

Elokuvan parhautta roolihahmojen lisäksi on ehdottomasti itse tarina. David O.Russel on muokannut Matthew Quickin kirjasta kepeällä ja naksahtaneella tavalla elämää ja erilaisia psyykensairauksia tarkastelevan draaman. Russel on myös ohjannut elokuvan ja kun ottaa huomioon elokuvan teeman, tuntuu, että Russel olisi tehnyt elokuvan pohjautuen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Russel on nimittäin hyvin erikoinen ja välillä jopa agressiivinenkin Hollywood-ohjaaja. Hänen tiedetään hyökänneen mm. mukavan miehen maineessa olevan George Clooneyn kurkkuun kiinni kesken kuvausten. Tällainen arvaamaton pakkaus on myös elokuvan Pat. Hahmojen dialogi, kohellukset ja ihana kahjous loksauttelevat suuta auki välillä yltäen jopa huutonauruun. Elokuvan jokainen hahmo on jollain lailla nyrjähtänyt ja se näyttäisi osoittavan, että jokaiselle ihmiselle liikenisi jokin psykiatrinen diagnoosi, jos lähtisi kaivelemaan. Patin isän voimakkaat pakkomielteetkin jätetään katsojien havaittaviksi ja muutaman vitsin aiheeksi, mutta mitään ei osoitella sormella eikä tuomita.

Unelmien pelikirja on hyvänmielen elokuva olematta sitä klassisessa mielessä, vaan se tarjoaa oikeasti hauskaa viihdettä, suloisen kaheleita hahmoja ja nautittavaa katsottavaa. Suosittelen lämpimästi.

Teiniunelmia

MISS FARKKU-SUOMI * * * ½

2012 (Suomi, Ruotsi, Irlanti)

Kieli: suomi

Ikäraja: 12

Ohjaus: Matti Kinnunen

Käsikirjoitus: Matti Kinnunen Kauko Röyhkän romaanista

Välde (Mikko Neuvonen) on erilainen nuori, joka ei istu tavallisen vuoden -77 oululaisnuoren mittaan vaan pukeutuu omalla tavallaan, ihailee Lou Reedia ja ajattelee asioita kyynisinä kokonaisuuksina. Välde ihailee myös luokkansa kaunotarta, Pikeä (Sanni Kurkisuo), joka on ehdokkaana Suosikki-lehden järjestämässä Miss Farkku-Suomi -kilpailussa. Pian Välde tapaa myös tavallaan erikoisen ja kapinallisen Sasun (Elias Gould), joka tutustuttaa Välden bänditoimintaan. Kun Pike ryhtyy hengailemaan uuden porvaripoikaystävänsä kanssa, päättää Välde ryhtyä uudeksi rock-ikoniksi ja muuttaa persoonansa, ulkomuotonsa ja menneisyytensä tuon tavoitteen mukaiseksi. 

Tarina on Kauko Röyhkän mukaan omaelämänkerrallinen, vaikkakin asiat eivät ole välttämättä tapahtuneet niin nopeasti ja vain hänelle itselleen. Tarina on yhdistelmä faktaa, fiktiota, omia ja kavereiden kokemuksia sekä dramatisointia. Elokuvan kertomus on mielenkiintoinen ja se onnistuu nostattamaan monenlaisia tunteita huumorillaan ja myös liikuttavuudellaan.

Elokuva toimii hyvin visualisestikin. Tuntuu, että 70-lukulainen retrohenki on hyvin tavoitettu puvustuksen värimaailmasta ja kampauksista aina tunnelmaan ja asenteisiin saakka. Näyttelijät ovat hienosti tavoittaneet myös oululaisuuden murteen muodossa ja nämä seikat tuovat henkilökohtaisesti minulle hyvin nostalgisen ja kotoisen tunnelman, koska äitini on kotoisin Oulun seutuvilta. Oulun uskonnollisuus erityisesti lestadiolaisuus on elokuvassa läsnä, tuoden mukavaa huumoria palettiin mutta elokuva ei silti tuomitse eikä irvaile uskonnollisille vakaumuksille.

Parasta Miss Farkku-Suomessa on kuitenkin näyttelijävalinnat. Siinä missä monet muut elokuvat valitsevat palkkalistoilleen ne samat kuluneet naamat kuluneine maneereineen, on tämä elokuva positiivinen yllätys. Näyttelijät ovat uusia tuttavuuksia ja tuovat kiehtovan ja raikkaan lisän elokuvaan. Pieniä poikkeuksia tosin joukkoon mahtuu mm. pienessä sivuosaroolissa nähty  22 pistepirkon P-Keräsen valinta rooliin ihmetyttää. Tuntuu, että joku rockari on pitänyt rock-elämästä kertovaan elokuvaan valita vaikka suoritus olisi kuinka pökkelömäinen tahansa. Pääosaa esittävä Mikko Neuvonen tekee hienoa työtä heittäytyen haastavaan rooliinsa ja taipuu moneen tunnetilaan syrjäänvetäytyvästä "friikistä" rock-kukkoon. Naapurin pienet lestadiolaispojat ovat myös elokuvan suola komiikantajuineen ja hassuine huumoreineen.

On hienoa, että elokuvan yksi päähenkilö eli rock-musiikki on niin hienosti huomioitu elokuvassa. Yksi ehdottomasti parhaista suomen rock-elämää ruotivista elokuvista kuten myös vuoden 2012 suomielokuvien parhaimmistoa.