Uutta blogia vai vanhan lämmittelyä?

Tämän blogin kanssa olen viettänyt hiljaiseloa. On ollut pakko priorisoida elämää kun joulukussa 2013 meille muuttaneet kolme pientä mimmiä ovat vieneet kaiken aikani. Nyt mimmit alkavat olla jo niin isoja, että minun vapaa-aikani suuri määrä tuntuu ruhtinaalliselta.

Tämä blogi on ollut mielessäni jo pitkään, sillä rakastan elokuvia ja niiden analysointia. En tiedä päätyykö tänne enää kovin moni, kun uutta tekstiä ei ole tullut. Mutta silti te siellä, jotka tätä luette, ottakaa kantaa mieltäni askarruttavaan asiaan.

Eh, nimittäin...

Aloitanko uuden blogin, uudelta, puhtaalta pöydältä tyyliin "Minnan valinta" vai jatkanko tänne kirjoittelua? Mitä sä oot mieltä? Siis just sä siellä joka nyt tällä sekunnilla luet tätä. Kerro mulle kommenteissa tai yksityisviestillä tai miten haluatkaan itseäsi ilmaista. Pääasia, että ilmaiset.

Tämä vanha tyyli, vain suhteellisen uusiin leffoihin keskittyminen puuduttaa. Haluan koota top listoja, kaivella suoratoistopalvelujen parhaimmistoa, esitellä nuoremmille lukijoille vanhempia klassikoita ja kirjoitella rakkauskirjeitä niille elokuville, joita rakastan eniten. 

Samalla vanha tähtiin keskittyvä arvostelu tuntuu tunkkaiselta, joten haluan uudistaa myös sitä.

Uutta tekstiä on siis luvassa, konsepti on vielä vaan hakusessa. 

Lapsuuteni sankari, Peikkokuningas David Bowie

Haluan kunnioittaa juuri edesmenneen David Bowien muistoa kappaleella As The World falls down elokuvasta Labyrinth.

Labyrinth oli yksi lapsuuteni suosikkielokuvia enkä ennen sitä edes tiennyt Bowien olevan muusikko. Muistan kuinka ihmettelin ala-asteikäisenä kuinka Bowie voi olla nelikymppinen "papparainen" kun on niin ihana peikkokuninkaana. Bowiehan teki soundtrackin elokuvaan myös. Jos ette ole kyseistä kasariklassikkoa nähneet, suosittelen lämpimästi.

Oscar veikkaukset 2015

Paras Elokuva:

- American Sniper
- Boyhood
- Birdman
- The Grand Budabest Hotel
- The Imitation Game
- Selma
- The Theory of Everything
- Whiplash

Veikkaukseni: Boyhood
Toinen vahva ehdokas olisi myös Birdman, joka oli oma suosikkini näistä elokuvista. Sekä tietysti myös Whiplash, mutten usko, että sillä ainakaan olisi saumoja parhaan elokuvan oscariin. Mutta koska Boyhood teki elokuvahistoriaa kun sitä kuvattiin 12 vuoden ajan, luulen vahvasti, että Boyhood korjaa potin. Pienenä mustana hevosena saattaisi esiintyä Eastwoodin American Sniper, amerikkalaiset kun ovat kovin patrioottista kansaa ja voittihan sotakuvaus Hurt Lockerkin taannoin oscarin ohi Avatarin. Mielestäni myös Fincherin Gone Girl olisi ansainnut ainakin ehdokkuuden.

Ohjaus: 

- Alejandro González Iñárritu (Birdman)
- Richard Linklater (Boyhood)
- Bennett Miller (Foxcatcher)
- Wes Anderson (The Grand Budapest Hotel)
- Morten Tydlum (The Imitation Game)

Veikkaukseni: Boyhood 
Tämä on lähes varma. Vaikka parhaan elokuvan oscar sattuisikin menemään muualle, saa Linklater takuuvarmasti ohjauksen oscarin.

Miespääosa: 

- Steve Carell (Foxcatcher)
- Bradley Cooper (American Sniper)
- Benedict Cumberbatch (The Imitation Game)
- Michael Keaton (Birdman)
- Eddie Redmayne (The Theory of Everything)

Veikkaukseni: Michael Keaton 
Tämäkin on lähes varmaa, tosin vaikka Keaton voitti Golden Globen Birdmanista sai sellaisen myös Eddie Redmayne. Elokuvat kun olivat sijoitettu eri sarjoihin... The Theory of Everything draamasta ja Birdman komiikka/musikaali osiosta. Joten vahva haastaja Keatonille olisi tuo Redmayne. Keaton kuitenkin on mielestäni eniten ansainnut oscarin.

Naispääosa: 

- Marion Cotillard (Two Days, One Night)
- Felicity Jones (The Theory of Everything)
- Julianne Moore (Still Alice)
- Rosamund Pike (Gone Girl)
- Reese Witherspoon (Wild)

Veikkaukseni: Julianne Moore 
On kaksi varmaa asiaa kun on kyseessä Hollywood ja oscarit: Jos esität 1)homoseksuaalia tai 2)sairasta on Oscar-pysti 95 % varmuudella sinun. En ole nähnyt Still Alice elokuvaa, mutta tiedän että Moore esittää siinä alzheimer-potilasta ja Moore olisi ansainnut oscarinsa jo monista muistakin rooleista aiemmin, joten uskon tämän menevän hänelle. Toinen vahva ehdokas voisi olla Rosamund Pike Gone Girlistä. Suoritus oli niin huikea.

Miessivuosa: 

- Robert Duvall (The Judge)
- Ethan Hawke (Boyhood)
- Edward Norton (Birdman)
- Mark Ruffalo (Foxcatcher)
- J.K. Simmons (Whiplash)

Veikkaukseni: J.K. Simmons
Tänä vuonna miessivuosan oscarista kilpailee todella kova joukko ja vielä paljon omia suosikkejani. Huvitti myös se fakta, että tässä osiossa Hulkit ovat kilpasilla. Molemmat Norton ja Ruffalo kun ovat tuttuja Hulkin rooleistaan. Mielenkiintoista on myös se, että Norton tähditti tänä vuonna kahta Oscar-ehdokas elokuvaa, Birdmanin lisäksi hänethän nähdään myös The Grand Budapest Hotelissa. Kuka tahansa näistä rautaisista ammattilaisista ansaitsisi sivuosa oscarinsa, mutta luulen sen menevän tänä vuonna Simmonsille, suoritus kun oli niin jäätävän hyvä.

Naissivuosa:

- Patricia Arquette (Boyhood)
- Laura Dern (Wild)
- Keira Knightley (The Imitation Game)
- Emma Stone (Birdman)
- Meryl Streep (Into the Woods)

Veikkaukseni: Patricia Arquette
Tämä oli vaikea. Oma suosikkini sarjasta olisi ehkä Emma Stonen suoritus näyttelijän toipuvana narkkari-tyttärenä. Jotenkin kuitenkin vaakakuppi kallistuisi Arquetten suuntaan, on haastavaa pysyä samassa roolissa 12 vuotta ja luulisi kilpasiskojen arvostavan sitä faktaa, ettei Arquette ole tehnyt mitään plastiikkakirurgisia toimenpiteitä elokuvan kuvauksen aikana, ohjaaja Linklaterin pyynnöstä.

Paras alkuperäinen käsikirjoitus: 

Veikkaukseni: The Grand Budapest Hotel: Wes Anderson; Story by Wes Anderson & Hugo Guinness
Tämä saattaa kyllä hyvin mennä myös Birdmanin tiimille.

Sovitettu käsikirjoitus: 

Veikkaukseni: Whiplash

Kuvaus: 

Veikkaukseni: Birdman: Emmanuel Lubezki

Editointi: 

Veikkaukseni: Whiplash
Voi kyllä hyvin mennä myös Boyhoodille, varsinkin siinä tapauksessa jos ohjauksesta jostain kumman syystä ei tippuisikaan oscaria.

Lavastus: 

Veikkaukseni: The Grand Budapest Hotel 
Birdman olisi ansainnut ehdokkuuden myös tästä sarjasta.

Puvustus: 

Veikkaukseni: The Grand Budapest Hotel: Milena Canonero 

Meikki ja Hiukset: 

Veikkaukseni: The Grand Budapest Hotel
Vaikka Oscar-pysti voi kyllä mennä ihan mille tahansa kolmesta ehdokkaasta. Muut ehdokkaat ovat Foxcacher ja Guardians of the Galaxy.

Animaatio:

Veikkaukseni: Big Hero 6
Vaikka olenkin lähes varma, että Kuinka koulutat lohikäärmeesi 2 ottaa voiton. Ihmettelen miksei LEGO elokuva ole tässä sarjassa.

Vieraskielinen elokuva:

Veikkaukseni: Ida, Puola
Tästä ei ole epäilystä Ida vie voiton.

Dokumentti:

Veikkaukseni: Citizenfour

Erikoistehosteet:

Veikkaukseni: Interstellar
Ei oikeastaan muita vaihtoehtoja.

Äänisuunnittelu:

Veikkaukseni: Whiplash

Äänileikkaus:

Veikkaukseni: Birdman

Alkuperäismusiikki:

Veikkaukseni: The Theory of Everything: Jóhann Jóhannsson 

Alkuperäiskappale: 

Veikkaukseni: "Glory" Selma

Vähän pidempi lista tällä kertaa kuin yleensä. Mutta lyhärit jätän tänäkin vuonna veikkaamatta.

Näyttelijät näyttelevät näyttelijöitä, jotka näyttelevät näytelmää.

BIRDMAN (The Unexpected Virtue of Ignorance) * * * * * 

2014 (USA, Kanada)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Alejandro Gonzáles Iñárritu

Käsikirjoitus: Alejandro Gonzáles Iñárritu, Nicolás Giacobone, Alexander Dinelaris ja Armando Bo

90-luvun toimintasankari Riggan Thomson (Michael Keaton) yrittää debyyttiä Broadwayllä Raymond Carverin tarinalla "What we talk about when we talk about love". Riggan esittää itse pääosaa näytelmässä sen lisäksi että hän on käsikirjoittanut ja ohjannut näytelmän. Paljon on kuitenkin pelissä ja Riggan kamppailee egonsa kanssa kun näyttelemänsä Birdman on tunnetumpi kuin hän näyttelijänä. Muissa mehukkaissa rooleissa: Rigganin tytärtä, Samia esittää Emma Stone, Rigganin lakimiestä ja rakasta ystävää esittää Zach Galifianakis, Edward Norton on arvostettu Broadway-näyttelijä Michael Shiner, Naomi Watts näyttelijätär Lesley, Andrea Riseborough Rigganin tyttöystävä Laura ja Rigganin ex-vaimoa esittää Amy Ryan.

Birdman on kuvattu ja editiotu niin, että se vaikuttaa yhdeltä pitkältä otolta. Elokuva ei silti ole pelkkää visuaalista ja teknistä huippua. Jo elokuvan alkumetreillä tulee sellainen olo, että tässä on jotain uutta, raikasta otetta eikä yhtään voi tietää mihin tämä minua vie.

Ohjaus on tarkkaa työtä. Näyttelijät tekevät pitkiä dialogeja ja koska elokuvan sisällä tehdään myös näytelmää, välillä on vaikea erottaa onko tämä elokuvan sisällä olevaa näytelmää. Näyttelijät kun näyttelevät näyttelijöitä jotka näyttelevät näytelmää tässä elokuvassa. Ja yllätyksiä satelee.

Birdman käsittelee paljon erilaisia popkulttuurin piirteitä irvaillen ja ironisoiden muiden ohella itseään. Se liikkuu syvissäkin vesissä ja keskeiseksi teemaksi elokuva nostaa eksistentiaaliset pohdinnat sekä egon ja oman persoonan väliset rajat ja kilpailun.

Elokuva näyttää keskisormea kertakäyttöviihteelle ja haistattelee Hollywoodille leikkisästi hymyillen. Erityisesti sen ironia kohdistuu sarjakuvaelokuville ja sisältääkin paljon viitteitä ja mainintoja eri elokuvista ja niiden näyttelijöistä. Erityisen ironian kohteeksi asettuu päähenkilö ja sen esittäjä. Michael Keaton kun on erityisen tunnettu Batmanin roolistaan Burton-filmatisoinneista 90-luvulla. Elokuvassa mm. Riggan mainitsee, ettei ole esiintynyt Birdmanina kun viimeksi vuonna -92, eli samana vuonna jolloin Keaton itse on esiintynyt viimeksi Batmanina. Elokuvan näyttelijöistä myös Edward Norton ja Emma Stone ovat esiintyneet sarjakuvaelokuvissa. Norton Hulkina ja Stone Amazing Spidermanin Gwen Stacyna.

Elokuvan hahmoilla onkin paljon samankaltaisuuksia niiden esittäjien kanssa. Myös Edward Nortonin hahmo on tavallaan parodia hänestä itsestään kun Nortonilla on tietty maine hankalana metodinäyttelijänä.

Birdmanin casting on tehty huolella ja hahmot tuntuvat uskottavilta ristiriitaisuuksineen. Roolit eivät ole helpoimmasta päästä ja samalla pitäisi taitaa elokuvan pistävä huumori ja rytmi sekä samalla tavoittaa elokuvan paikoin tuntuva surumielisyys sekä ahdistus. Keaton tekee elämänsä roolin ja tuntuu todella uskottavalta.

Emma Stone on hylännyt ne nätin, kiltin mutta hieman kapinallisen tytön roolinsa, jota on nähty nyt hänen jokaisessa romanttisessa komediassaan ja tämä tuntuu erittäin virkistävältä. Varsinkin kun tietää, että Stone on käynyt Birdmanin aikana samaan aikaan Amazing Spiderman kakkososan kuvauksissa, kun molemmat on kuvattu New Yorkissa.

Edward Norton nyt tekee aina hyvin toisistaan erilaisia, yllätyksellisiä rooleja mutta tässä egovammaisessa metodinäyttelijässä on silti jotain uutta ja erilaista. Hassua on myös nähdä Zach Galifianakis tällaisessa elokuvan vakavimmassa roolissa uskottavana ihmisenä kun on tottunut hänen ylilyöviin hahmoihinsa sekoilukomedioissa kuten Hangover trilogiassa.

Birdmanin yhtä suurta roolia näyttelee Andrew Phillipsin loistavat rumpusoolot. Lähes näistä rumpusooloista koostuva elokuvan musiikki, rytmittää loistavasti erilaisia kohtauksia ja tuo tiettyä taiteellista ja tulkinnallista lisää elokuvaan. Myös kohtaus jossa mies lausuu Macbethiä kadulla kovaäänistesti tuo elokuvaan lisää pohdiskeltavaa ja rytmiä.

Birdman on elokuva, joka taipuu monenlaisiin tunnetiloihin. Se osaa olla paikoin pohdiskeleva ja vakavakin mutta ennenkaikkea sen huumori on loistavaa, mustaa, ironista satiiria. Se pitää sisällään kapinallisia elementtejä ja ohjaaja Iñárritu tuo esiin hienoja nyansseja katsojan poimittavaksi. Iñárritusta varmasti kuulemme vielä ja hänen taidonnäyttelitään olemme jo saaneet ihailla mm. elokuvien Babel sekä Biutiful muodossa.

Minua kiehtoo ajatus elokuvaan kaavaillusta alkuperäisestä lopusta, johon olisi liittynyt Johnny Depp. Sillä lopulla tämä elokuva olisi ollut täydellinen, vaikkei nytkään kaukana oltu ja loppu oli silti monitulkintainen sekä ironinenkin.

"Sivilisaation jäljellä olevat heikot kimmellykset tässä barbaarisessa teurastamossa, joka aiemmin tunnettiin ihmiskuntana"

THE GRAND BUDAPEST HOTEL * * * *

2014 (Iso-Britannia, Saksa, USA) 

Kieli: englanti (ja vähän myös ranskaa) 

Ohjaus: Wes Anderson 

Käsikirjoitus: Wes Anderson ja Hugo Guinness, inspiraationa Stefan Zweigin kirjoitukset 

Eletään ensimmäisen ja toisen maailmansodan välivaihetta kuvitteellisessa Zubrowkan tasavallassa, Euroopassa. Kuuluisan Grand Budapest Hotelin uusi aulapoika Zero Mustafa (Tony Revelory ja vanhempana F. Murray Abraham) ystävystyy paikan legendaarisen conciergen Monsieur Gustaven (Ralph Fiennes) kanssa. Pian yksi hotellin rikkaista vakioasiakkaista kuolee testamentaten Gustavelle tuhottoman arvokkaan renesanssimaalauksen. Alkaa seikkailu ja ajojahti kun Gustave pakenee Zeron kanssa sekä oikeita murhaajia että viranomaisia, joilta hän on saanut syytteen rikkaan rouvan murhasta.

Elokuvan muissa rooleissa nähdään hurja määrä isoja tekijöitä: Jude Law, Jeff Goldblum, Adrien Brody, Harvey Keitel, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Tilda Swinton, Tom Wilkinson, Owen Wilson, Willem Dafoe jne.

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin tyyliin täynnä mustaa komediaa. Minusta tällä kertaa vielä hieman mustempaa kuin yleensä ollaan totuttu. Elokuva on käsikirjoitettu nerokkaasti ja se on visuaalista herkkua katsojalle. Oikea taideteos.

Näyttelijäkaartiin on ahdettu niin paljon huippuosaamista ettei heti tule mieleen mitään vastaavaa. Tilda Swinton esiintyy elokuvan alussa maskeerattuna 84-vuotiaaksi hienostomummukaksi ja hahmo on aivan hulvaton Andersonmaiseen vinksahtaneen tyyliin sopien. Bill Murrayn rooli on tässä elokuvassa hyvin pieni, mutta on melkoinen saavutus, että Anderson ja Murray ovat jaksaneet tehdä yhteistyötä jo nyt seitsemän elokuvan verran. Ralph Fiennesin rooli vie kuitenkin voiton mehukkuudessaan tässä elokuvassa ja on ilahduttavaa nähdä Fiennes tällaisessa vinoutuneessa roolissa. Hauskinta mitä hän on ikinä tehnyt ja se kyllä pukee Fiennesiä. Täytyy vielä mainita, että kaikkien huippuroolien lisäksi elokuvassa nähdään cameoita Jean Dujardinilta sekä George Clooneyltä.

Wes Anderson on kuuluisa melankolisesta otteestaan elokuvissa ja rivien väleistä luettavista syvällisistä elämän totuuksista. The Grand Budapest Hotelissa on ehkä selkein juoni punaisena lankana Andersonin elokuvista ja se on samalla myös seikkailumaisin ja mukaansa tempaavin. Oma henkilökohtainen suosikkini Andersonin elokuvista on kuitenkin ehkä edelleen Moonrise Kingdom sen söpöyden ja nostalgia-arvon vuoksi, mutta ei tämäkään kauaksi jää. Taattua Wes Andersonmaista melankolista tragikomediaa parhaimmillaan. Suosittelen lämpimästi.

Vain elämää

BOYHOOD * * * *

2014 (USA) 

Kieli: englanti (vähän myös espanjaa) 

Ikäraja: 12 

Ohjaus ja käsikirjoitus: Richard Linklater

Boyhood on kasvutarina lapsesta mieheksi. Elokuvan tekee poikkeukselliseksi se, että sitä on kuvattu 12 vuoden ajan. Tarina kertoo Mason juniorista (Ellar Coltrane), hänen siskostaan Samanthasta (Lorelei Linklater), heidän yksinhuoltaja äidistään (Patricia Arquette) ja idealisti isästään (Ethan Hawke), joka tapaa säännöllisesti lapsiaan joka toinen viikonloppu. Elokuvan alussa Mason on 6-vuotias ja elokuva loppuu kun hän on 18-vuotias. Väliin mahtuu eroja, vanhempien uusia avioliittoja, seurusteluja, koulua, taidetta, ristiriitoja, ongelmia eli elämää.

Boyhood on eeppinen elokuva siinä mielessä, ettei mitään muuta elokuvaa ole koskaan kuvattu näin laajalla aikajaksolla ja että elokuvan lapsinäyttelijät ovat samat kuin aikuisena. Se on todella aidon tuntuinen kuvaelma yhdestä amerikkalaisesta perheestä. Sisarusten väliset kinastelut ja vanhempien erilaiset ongelmat tuntuvat hyvin autenttisilta. Kaikkea ei myöskään suoraan sanota vaan katsojalle jää paljon mielikuvituksen varaan havainnoitavaksi.

Periaatteessa elokuva koostuu rakenteellisesti n. 10-15 minuutin pienistä lyhytelokuvista samoilla hahmoilla, mitkä on sitten yhdistetty kokopitkäksi, miltei kolmi tuntiseksi elokuvaksi. Musiikkia ja popkulttuuria on myös hienosti otettu rytmittämään elokuvaa eri aikajaksoille. Minua miellytti tämä erityisesti koska, elokuvaan oli valikoitunut juuri sitä musiikkia, jota minä olen tiettyinä aikoina kuunnellut. Elokuvassa soi mm. Goldplay, Sheryl Crow, Kings of Leon, Bob Dylan sekä Gotye.

Myös erilaisia poliittisia aspekteja ja tapahtumia oli otettu mukaan elokuvaan, mitään kuitenkaan osoittelematta. Elokuvassa eri ihmisillä oli erilaisia mielipiteitä mm. Irakin sotaan tai Obaman vaalikamppanjaan nähden, mutta näinhän on myös oikeassakin elämässä. 

Boyhoodin vahvuus ja samalla myös heikkous on se, ettei siinä ole selkeää juonta. Monille tämän tyyppinen elokuva voi olla liian sekavaa ja arkista. Monelta osin Boyhoodista tulee mieleen Linklaterin Before (Sunrise, Sunset, Midnight) -trilogia. Ja tästä syystä jään miettimään tuleeko tällekin elokuvalle vielä jatkoa 12 vuoden päästä. Elokuvan nimi voisi olla vaikka Manhood, jossa sama Mason kasvaa 18-vuotiaasta nuorukaisesta kolmikymppiseksi mieheksi. Linklaterin ja Ethan Hawken huomioon ottaen pitäisin tätä erittäin todennäköisenä. 

Se missä Boyhood eroaa Before-trilogiasta, on se ettei se ole niin filosofinen, vaikka toki sitä siitä löytyy. Mutta pohdinnat ovat ehkä enemmän rivien välissä, hienovaraisia katsojan tulkintoja. Suoria pohdintoja ja oivalluksia hahmot tekevät vasta elokuvan viime metreillä. Yksi sellainen, hieman ironinenkin tuli Masonin naispuolisen ystävän suusta: "You know how everyone's always saying seize the moment? I don't know, I'm kind of thinking it's the other way around, you know, like the moment seizes us." Tästä tuli vahvasti mieleen Ethan Hawken läpimurtorooli Todd Andersonina elokuvassa Dead Poets Society (Kuolleiden runoilijoiden seura), jonka suurin viesti katsojille oli juuri "Carpe Diem, Seize the day". Boyhood mielestäni ironisoi tätä hetkeen ja päivään tarttumista sillä, että hetki tarttuisikin meihin. 

Tässä vaiheessa minun on tunnustettava, että minulla on ollut pitkään yksipuolinen rakkaussuhde Ethan Hawkeen. Se puhkesi vuonna 1990 kun näin Dead Poets Societyn (1989) ja on kantanut läpi hänen hienojen, mielenkiintoisten roolivalintojensa mukana mm. Reality Bitesin Troy, Before Sunrisen Jesse ja Gattacan Vincent. Tämä rooli Mason seniorina ilmentää loistavasti kypsynyttä Hawkea itseään idealistisena, liberaalina ja coolina isänä.

On ihanaa, että äidin rooliin valittiin Patricia Arquette. Olisi kamalaa jos joku Hollywoodin tusinablondi olisi vetänyt vanhetessaan fylliä huuliinsa, Botoxia kulmaluilleen ja ihon kiristystä sieltä täältä. Rooli ja mielestäni samalla koko elokuva olisi menettänyt ison nipun aitouttaan. Perheen tytärtä, Samanthaa esittää ohjaajan tytär Lorelei Linklater. Hahmo on erityisen hauska ja hersyvä elokuvan alkupuolella tanssiesityksineen, kinasteluineen ja höpöttelyineen, mutta ajan myötä Lorelei pitkästyi elokuvan tekemiseen ja toivoi että ohjaaja olisi tapattanut hahmon, tämä innostuksen puute näkyy myös elokuvassa mutta menee hienosti hahmon teiniangstin piikkiin. 

Ellar Coltrane on pääroolissaan myös uskottava. Voisi kuvitella seuraavansa mieluumminkin dokumenttia kuin fiktiivistä hahmoa.

Filmiviikate suosittelee lämpimästi tätä poikkeuksellista, aidon tuntuista kasvutarinaa.

Jazzin ruoskaniskut

WHIPLASH * * * * ½ 

2014 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus ja käsikirjoitus: Damien Chazelle

Andrew Neyman (Miles Teller) on lupaava jazz-rumpalin alku, joka opiskelee vaativassa musiikki konservatoriossa. Andrew pääsee pian koulun Big Bandiin kakkosrumpaliksi. Bändia luotsaa opettaja Terence Flecher (J.K. Simmons), joka havaitsee pojan kyvyt ja ajaa hänet parempiin ja parempiin suorituksiin kyseenalaisin keinoin. Flecher on ristiriitainen hahmo, jota on vaikea miellyttää. Toisaalta hän vaikuttaa lempeän lujalta isähahmolta ja toisaalla syytää solvauksia, mitätöi ja käy käsiksi. Andrew vaatii itseltään aina vain enemmän ja enemmän samalla kun kaikki muu unohtuu ja soittamisesta tulee pakkomielle.

Whiplash on pieni, kolmen miljoonan dollarin budjetilla toteutettu elokuva, mikä on varsin vähän Hollywood-mittakaavassa. Rahoituskin elokuvalle herui vasta ohjaajan toteutettua sen lyhytelokuvana Sundance-elokuvafestivaaleille vuonna 2013.

Elokuva perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen omiin kokemuksiin kun hän osallistui Princetonin High schoolissa koulun jazz-yhtyeeseen. Hahmoja on vain hieman liioiteltu lisää.

Whiplashin juoni kuulostaa luettuna melko tylsähköltä mutta sitä ei ole itse elokuva. Se onnistuu olemaan hyvin trillerimäinen ilman varsinaisia trillerin aineksia. Miltei koko elokuvan saa jännittää päähenkilön koettelemuksia niska jäykkänä ja myötäelämään hänen ahdistustaan ankaran ja rääväsuisen opettajan käsittelyssä.

Näyttelijävalinnat ovat myös osuneet oikeaan. Pääosassa Miles Teller tekee loistavaa työtä. Rooli onkin hyvin vaativa, kun hahmo esiintyy elokuvan jokaisessa kohtauksessa. Teller on itse myös soittanut rumpuja 15-vuotiaasta asti ja tekeekin suuren osan rummutuskohtauksistaan itse. Jos tämä ei tuo lisää mehukkaita rooleja hänelle, niin ei sitten mikään. Samaa voisi sanoa myös J.K. Simmonsin huikeasta suorituksesta haastavassa, läpitunkevassa roolissaan.

Whiplash on vuoden 2014 elokuvien parhaimmistoa ja on oscar-ehdokkuutensa ansainnut. Se on intensiivinen kuvaus nuoren miehen kunnianhimosta sekä sen tuomasta ahdistuksesta. Elokuva kertoo brutaalisti pimeän, salaisen puolen musiikkimaailman kilpailusta, mutta antaa myös katsojan rakastua siihen ja auttaa ymmärtämään taiteilijan intohimon.

Ehdottomasti elokuva, joka kannattaa katsoa. Katsomisen jälkeen kaduilla soi jazz ja joka askeltasi taatusti tahdittaa rumpukomppi.

Miksi natsit pommittivat Lontoota mutteivät Pariisia?

THE MONUMENTS MEN * * * 

2014 (USA, Saksa) 

Kieli: englanti (myös saksa, ranska, venäjä ja flaami)  

Ikäraja: 12 

Ohjaus: George Clooney 

Käsikirjoitus: George Clooney ja Grant Heslov pohjautuen Robert M. Edselin sekä Bret Witterin kirjoihin

Tositapahtumiin löyhästi pohjautuen yhdysvaltalainen luutnantti Frank Stokes (George Clooney) kerää erikoisjoukon II Maailmansodan aikana palauttaakseen natsien rosvoamat taideaarteet niiden oikeille omistajilleen. Tapahtumat sijoittuvat sodan loppuvaiheille, alkaen heinäkuussa 1944 heti Normandian maihinnousun jälkeen.

Stokesin erikoisjoukkoihin kuuluvat:
James Granger (Matt Damon)
Richard Campbell (Bill Murray)
Walter Garfield (John Goodman)
Jean Claude Clermont (Jean Dujardin)
Donald Jeffries (Hugh Bonneville)
Preston Savitz (Bob Balaban)
Sam Epstein (Dimitri Leonidas)

Lisäksi elokuvassa nähdään Cate Blanchett ransklalaisena taidemuseon kuraattorin, Claire Simonen roolissa.

Hollywoodin ehkä mukavin mies George Clooney ei  paljon joutune elokuviinsa tähtiä suostuttelemaan, niin helposti tuntuu suuren luokan näyttelijät lähtevän mukaan hänen projekteihinsa. The Monuments Men ei tee poikkeusta. Castingista aivan aluksi tuli mieleen Ocean's eleven ja jotain samantuntuista kaverihenkeä onkin tässä elokuvassa.

Muutaman salakuopan elokuva kuitenkin sisältää. Jos odotat perinteistä sotaelokuvaa, tulet pettymään. Jos haluat elokuvan tarjoilevan sinulle röhönauruja tai armotonta toimintaa, tulet pettymään. Ja jos kuvittelet, että The Monuments Men sisältää syväluotaavaa draamaa, tulet pettymään. The Monuments Men on hidastempoinen draama-komedia, jonka huumori on vivahteikasta rivien väleistä löytyviä hetkiä ja tilanteita. Mitään kovaa irroittelua tai selkeää ironiaa on elokuvasta turha etsiä. Elokuva ei myöskään ole mikään tyypillinen sotakuvaus, se ei keskity sodan kauheuksien kuvaamiseen vaan keskittyy taiteen rakastajien näkökulmaan. Mitään suurta taidekuvaelmaakaan elokuva ei tarjoile, taidetta kyllä näytetään ja siitä puhutaan, mutta se ei näyttele kovin suurta osaa elokuvassa, toisin kuin voisi lähtökohdista kuvitella.

The Monuments Menin ongelma onkin, että sitä on vaikea lokeroida. Mutta miksi pitäisi?

The Monuments Men ei ole saanut kovin hyviä arvosteluja eikä ole tahkonnut lippuluukuillakaan paljon budjettiaan enempää. Suurimmaksi osaksi luulen, että sille on ladattu tiettyjä odotuksia eikä ole osattu vain istua ja nauttia mitä tarjoillaan.

Elokuvan hahmoilla on kaikilla oma mielenkiintoinen menneisyytensä ja erilaisuutensa, mutta hahmojen kehittelyyn ei paljon paneuduta. Roolityöskentely on tähdiltä sellaista perusvarmaa, hieman yllätyksetöntä mutta pilke silmäkulmassa toteutettua työtä. Pienenä pettymyksenä täytyy kuitenkin mainita Cate Blanchett, jonka stereotypioihin ja huonosti toteutettuun aksenttiin kaatuva miehenkipeä, hiljainen vastarintalaishahmo ei tunnu vakuuttavalta.

Minä rakastan taidetta ja tunsin samaistuvani elokuvan kulttuuria varjeleviin hahmoihin. Tämä on saattanut värittää elokuvakokemustani verrattuna miten muut ovat sen kokeneet. Minä koin The Monuments Menin viihdyttävänä ja mukavana elokuvakokemuksena, jota voisin suositella niille jotka ottaisivat sen vastaan avoimin mielin eikä liian ryppyotsaisesti.

Täytyy vielä mainita elokuvan lopun liikuttava hetki kun George Clooneyn hahmoa, Frank Stokesia esitti hänen oma isänsä Nick Clooney.

Teini ei mahdu lokeroon

DIVERGENT: OUTOLINTU * * * ½ 

2014 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Neil Burger 

Käsikirjoitus: Evan Daugherty ja Vanessa Taylor perustuen Veronica Rothin samannimiseen menestyskirjaan 

Eletään tulevaisuuden dystopiassa, Chicagossa. Rauhan säilyttämiseksi ihmiset on lokeroitu viiteen eri ryhmään ominaisuuksiensa ja luonteenpiirteidensä perusteella: sopuisiin, vaatimattomiin, rehteihin, uskaliaisiin ja teräviin. Aikuisuuden kynnyksellä jokainen testataan, jotta hän voi valita oman ryhmänsä ja jotta tietäisi minne kuuluu. Motto on: "osasto ennen verta", joten eri osaston valinta, tarkoittaa yleensä hyvästejä perheelle, ystäville ja tutuille ympyröille.

Tris (Shailene Woodley) kuuluu vaatimattomiin ja on tullut päivä kun hän joutuu veljensä Calebin (Ansel Elgort) kanssa testeihin. Pian Tris saa kuulla, ettei sovi mihinkään joukkoon koska tulos on epäselvä ja tämän vuoksi hän on vaaraksi yhteiskunnalle. Trisin täytyy kuitenkin tehdä oma valintansa ja kätkettävä sisäinen erilaisuutensa jottei paljastuisi.

Muissa keskeisissä rooleissa nähdään mm. Kate Winslet, Ashley Judd, Tony Goldwyn sekä Theo James.

Viime vuosina on tullut muutamia filmatisointeja nuorille aikuisille suunnatuista kirjoista ja kirjasarjoista. Diverged on näistä yksi. Se käsittelee teinielokuville tyypillisiä teemoja mm. itsenäistymisestä, rakastumisesta, luottamisesta ja erilaisuuden tunteista. Tässä tapauksessa vain joukkoon kuulumattomuus voi tarkoittaa hengenlähtöä.

Diverged erottuu kuitenkin edukseen muista "teinielokuvista" ja onnistuu olemaan hyvin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava paketti. Perusasetelma ja tulevaisuuden maailma vaikuttaa kiinnostavilta, vaikka joiltakin stereotypioilta ei olekaan säästytty.

Casting on tehty huolella. Shailene Woodley on vakuuttava nuori draamanäyttelijätär, joka on monille tuttu mm. Alexander Paynen ohjaamassa The Descendants -elokuvasta, jossa hän näytteli George Clooneyn ahdistunutta tytärtä. On hienoa, että Woodley onnistuu olemaan niin tavallinen ja naapurintyttömäinen, koska se tekee hänen suorituksestaan helposti samaistuttavan.

Kate Winslet esittää Terävien johtajana tiukkaa mimmiä. Winslet oli elokuvan kuvausten aikana viidennellä kuulla raskaana, joten vain muutamissa kohtauksissa hänen koko vartaloaan näytetään ilman, että hän kanniskelee kirjoja, iPadejä ym. kun vatsa alkoi näkyä pian. Mitään kovin ihmeellistä ei Winslet rooliinsa tuo, hahmo jää kylmäksi, etäiseksi sekä paperin ohueksi. Olisi voinut odottaa jotain suurempaakin tämän tason näyteelijättäreltä.

Elokuvan yksi suurimmista positiivisista löydöistä on hurmaava Theo James uskaliaiden konkari Neljänä. Theo James on suurelle yleisölle melko tuntematon, mutta luulisin, tämän suorituksen poikivan paljon lisää töitä. Theon suoritus oli hyvin fyysinen, hän teki itse kaikki taistelukohtauksensa ilman stunttimiestä. Hänen läsnäolossaan elokuvassa oli jotain hyvin vangitsevaa ja fyysistä, raakaa intsensiteettiä.

Diverged - Outolintu on sarjassaan katsomisen arvoinen ja kestää useammankin katselukerran. Pian elokuviin ilmestyykin jo sarjan kakkososa Insurgent (suom. Outolintu-sarja: Kapinallinen). Jos Outolintua vertaa vaikkapa Nälkäpelin ykkösosaan, loistaa se kirkkaasti. Elokuva on hyvin tuotettu ja toteutettu kokonaisuus. Ja jos scifi taikka toiminta ei nappaa, niin ainahan voi ihailla Shailene Woodleyn eläytymistä sekä Theo Jamesia.

Scarlett Johansson ryhtyy niin älykkääksi, että heittää aivot narikkaan

LUCY * ½ 

2014 (Ranska) 

Kieli: englanti, ranska, korea 

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Luc Besson 

Käsikirjoitus: Luc Besson 

Lucy (Scarlett Johansson) sekaantuu hämäriin busineksiin ja joutuu keskelle uuden huumeen salakuljetusoperaatiota. Iso määrä huumetta joutuu hänen elimistöönsä, ja hänen aivokapasiteettinsa alkaa kasvaa huimiin lukemiin. Samalla mielessä siintää kosto hämärämiehille sekä yhteydenotto aivojen kapasiteettia tutkivaan professori Normaniin (Morgan Freeman), joka auttaa Lucya ymmärtämään kehossaan tapahtuvaa muutosta.

Luc Bessonilta ja Lucylta odotin paljon. Traileri on mielenkiintoinen ja vauhdikas ja Bessonin naishahmot ovat aina olleet vahvuuksissaan mielenkiintoisia. Mainittakoon, että herran ohaustyö Fifth Element on yksi lempielokuvistani.

Odotukset eivät kuitenkaan vastanneet todellisuutta. Lucy on ehdottomasti huonoin elokuva, jonka olen nähnyt pitkiin aikoihin. Besson on selkeästi tehnyt ohjaustaan mielessään 2001 avaruusseikkailu pienin simpanssiviittein ja tulipa mieleeni myös Terrence Malickin Tree of Lifekin. Välillä katsojalle välitetään kuvia loukkuun joutuvasta hiirestä sekä kissapedoista uhriaan vaanimassa. Nuo kuvat on mielestäni turhaa alleviivaamista ja katsojan aliarvioimista.

Elokuva myös yrittää olla älykäs ja filosofinen epäonnistuen siinä täysin. Absurdius ja muka-älykkyys huvittaa paikoin ja tulee väkisinkin mieleen, ettei tätä elokuvaa ole voitu tehdä tosissaan. Huumori tuntuu kuitenkin tahattomalta. Siinä missä Fifth element onnistui olemaan älykäs, hauska, satiirinen parodia tieteiselokuvista on Lucy vain laimea yritys. Ajatus siitä, että aivokapasiteetin kasvaessa katoaisi inhimillisyys on vielä hyvä lähtökohta mutta aivan pöljää olisi ajatella, että silloin muuttuisi viattomia ihmisiä surutta lahtaavaksi pökkelöksi ja aivokääpiöksi. Samoin ajatus, että muistat lapsuutesi syntymästäsi lähtien, tunnet aineenvaihduntasi ja veren virtaamisen suonissa tuntuu vielä ihan selitettävältä ja hauskalta, mutta kun aivokapasiteetin kasvamiseen yhdistyy kyvyt hallita magneettikenttiä, sähköä, toisten ihmisten sähkölaitteita ja luonnonvoimia alkaa taas naurattaa... ja itkettää.

Mitään hyvää sanottavaa ei löydy näyttelijätyöskentelystäkään. Lucy on ehdottomasti Scarlett Johanssonin huonoin roolityö ikinä. Alkupuoli vielä menetteli, mutta loppu on puuduttavaa tuskaa. Lähes samalla aivoton-ilmeellä mennään koko loppupuolisko muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja nekin tuntuvat laskelmoidun pökkelöiltä. Morgan Freeman vetää taas puolestaan sellaisen Morgan Freeman roolin, että voisi samantien näytellä tusinassa muussa Morgan Freeman elokuvassa eikä kukaan huomaisi eroa. Freemanin roolikin on lähinnä tuotu vain selittämään Lucyn tekosia ja selityksetkin tuntuvat pöljimmiltä ikinä.

Yhteenvetona Lucystä voisi sanoa, alkupuoli on mielenkiintoisin mutta sekin lopahtaa pian loputtomaan lahtaamiseen ja väkivallalla mässäilyyn. Keskikohta on puuduttavinta ikinä ja loppu varmasti olisi huippua ja ihmeellistä jos olisi huumehallusinatioissa, mutta muuten pelkkää vaivaannuttavaa sekopäisyyttä.


Mutta jos en ole mielestäsi vaan tajunnu tai olet muuten eri mieltä, kommentoi vapaasti!

Kohtauksia eräästä avioliitosta

GONE GIRL * * * * ½ 

2014 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 16

Ohjaus: David Fincher

Käsikirjoitus: Gillian Flynn pohjautuen romaaniinsa "Kiltti tyttö"

Nick Dunne (Ben Affleck) saapuu tavalliseen tapaansa työstään kotiin. Kotona on kamppailun merkkejä ja vaimo, Amy (Rosamund Pike) on hävinnyt tuhkana tuuleen. Nick soittaa poliisit apuun ja seuraavana päivänä odottaa vaimon katoamisen lehdistötilaisuus. Alkaa mediasirkus samalla kun selvitellään vaimon kohtaloa. Kaikki vihjeet vain alkavat osoittaa Nickin suuntaan. Tapppoiko hän vaimonsa vai kuka on syyllinen?

Jossain vaiheessa ajattelin, että luopuisin tästä blogista kokonaan, koska aikaa on nykyään niin vähän mihinkään. Mutta kun kävin katsomassa Gone Girlin sama tunne tuli kuin miksi tämän blogin alunperin perustinkin. Hirveä pakko purkaa jollekin tästä elokuvasta tulleita fiiliksiä ym. enkä halua hukuttaa läheisiäni leffapurkausmonologeihin, joten tuli taas pakko kirjoittaa.

Gone Girl on elokuva jolta odottaa todella paljon. Gillian Flynnin romaani "Kiltti tyttö" oli bestseller ja David Fincher on David Fincher. Toisaalta Fincherin nimi on kyllä pieni kompastuskivikin. Herra kun on tunnettu nerokkaista trillereistä, joissa matto pyyhkäistään pois katsojan alta. Siksi Gone Girlissä on joitain ennalta-arvattavuuksia elokuvan alkupuoliskolla.

Elokuvan alkupuolisko onkin jännittävää mysteeriä, mutta sitten keskikohdan jälkeen katsojalle kerrotaankin jo kaikki salaisuudet ja painopiste muuttuu. Tämä tekee Gone Girlistä hyvin Hitchcockmaisen elokuvan. Elokuva sisältää pitkän verelläläträyskohtauksen, jonka takia sen ikäraja on varmastikin nostettu kuuteentoista. Kohtaus oli etovaa katseltavaa ja elokuva pärjäisi hyvin ilman sitäkin, mutta toisaalta se tuo esille Fincherimäisen sairaan huumorintajun eikä kohtausta ja kohtauksessa esiintyviä hahmoja oikein enää voi ottaa niin tosissaan. Jos elokuvan alkupuolisko on loistavaa trilleriä, onkin loppuosa kipeää huumoria, satiiria, sekopäisyyttä ja juonenkäänteitä.

Elokuva kuvaa myös hyvin nykyajan mediaa kun Amyn katoaminen laukaisee massiivisen mediamyllytyksen, jonka jalkoihin aviomies jää. Ihmismassat tulkitsevat ja tuomitsevat sensaatiohakuiset median edustajat oppainaan. Elokuvassa pohdiskellaan myös syvällisesti nykypäivän avioliittoja sekä niitä sosiaalisia naamioita - joita me kaikki kannamme - sekä motiiveja näille naamioille ja millaisia ihmiset todella ovat naamioidensa alla.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet myös nappiin. Ben Affleckin hieman hölmö ja pökkelömäinen näyttelijäntyö istuu kerrankin ja tuntuu täysosumalta tätä elokuvaa ajatellen. Elokuvan kuitenkin varastaa lumoava Rosamund Pike jonka suoritus ei jätä ketään tunteettomaksi. Ihme on jos ei Pikelle ala tämän myötä tippua mielenkiintoisempia rooleja.

Gone girl on älykäs, jännittävä, kyyninen ja nyrjähtäneen kipeä elokuva. Se on ehdottomasti parasta Fincheriä pitkään aikaan ja parasta jännäriä mitä minä olen vähään aikaan nähnyt. Aivan elokuvan lopussa oli pieniä lässähdyksiä, mutta ne eivät silti latista Gone Girliä kokonaisuutena.

Mustasta aukosta Ukkosen jumalan syleilyyn

THOR: THE DARK WORLD * * * 

2013 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Alan Taylor

Käsikirjoitus: Christopher Yost, Christopher Markus ja Stephen McFeely pohjautuen Don Paynen ja Robert Rodatin tarinaan sekä Stan Leen, Larry Lieberin ja Jack Kirbyn sarjakuviin

Thor: The Dark World jatkaa siitä mihin jäätiin edellisessä Marvelin Thorissa sekä Avengersissa. Lue Filmiviikatteen Thorin arvostelu täältä ja Avengersin täältä.

Thorin (Chris Hemsworth) tehtävä ei taas ole helppo kun hän yrittää pelastaa rakastettunsa Jane Fosterin (Natalie Portman), maapallon sekä kaikki yhdeksän maailmaa. Jane Foster saa haltuunsa valtavan voiman Aetherin, joka on vanhempi kuin universumi ja muinaisen sodan hävinnyt Malekith (Christopher Eccleston) on täynnä kostonhimoa Asgardilaisia kohtaan. Thor tarvitsee myös häilyväisen adoptioveljensä Lokin apua ja edessä on myös kysymys voiko häneen luottaa. Rooleissa nähdään tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Odin = Anthony Hopkins, Loki = Tom Hiddleston, Frigga = Rene Russo, Erik Selvig = Stellan Skarskård.

Pidin älyttömästi edellisestä, Kenneth Branaghin ohjaamasta Thorista. Branaghin tuoma shakespeareläinen ote sopi täydellisesti Thorin teemoihin isä- ja äitisuhteista, veljellisestä monimutkaisesta kiintymyksestä ja palavasta, mahdottomasta rakkaudesta. Vahinko vain, ettei Branagh ohjannut tätä Thoria eikä Alan Taylorilla selvästikään ole samanlaista draaman tajua. Lähinnä TV-sarjoista kokemuksensa ohjaajana saanut Taylor on tosin saanut kurottua kasaan viihdyttävän paketin, mutta se ei valitettavasti pahemmin tee eroa runsaasta sarjakuvaelokuvatarjonnasta.

Thor: The Dark World tarjoaa upeita visuaalisia elämyksiä. Osa elokuvasta on kuvattu Islannissa ja joitain kohtauksia Asgardista Norjassa.

Tarinana tämä Thor ei ole kummoinen ja lähinnä on vain jatko-osa hyvälle elokuvalle, mutta täytyy silti hieman suitsuttaa roolisuorituksia. Eteenkin Tom Hiddleston Lokin roolissa tuntuu varastavan koko shown. Periaatteessa en ole objektiivinen arvioimaan Chris Hemsworthia Thorina, koska herra on vaan niin seksiä tihkuva ilmestys, että on vaikea keskittyä herran roolisuoritukseen. Chris Hemsworth on silti ilmetty ukkosen jumala Thor, en voisi kuvitella ketään muuta tähän rooliin. Ja on edelleen ihmetys miten tällainen aussitähti on tavoittanut niinkin skandinaavisen ilmeen.

Myöskään elokuva ei ole ihan tavoittanut sitä sarkastisen huumoripitoista otetta, johon ehti jo tottua ensimmäisessä Thorissa. Jotain tästä huumorista on silti havaittavissa ja se on ehdottomasti yksi elokuvan helmistä.

Summa summarum: Ei mikään kovin kummoinen jatko-osa, silti kelpo viihdettä ja silmän iloa eteenkin naisille.

ps. Kuuluisa Stan Leen Marvel-piipahdus tapahtuu tällä kertaa kohtauksessa, jossa näytetään mielisairaalaa.

Julma totuus USA:n historiassa

12 YEARS A SLAVE * * * * ½  

2013 (USA, Iso-Britannia) 

Kieli: englanti

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Steve McQueen 

Käsikirjoitus: John Ridley pohjautuen Solomon Northupin omaelämänkerralliseen kirjaan "Twelve years a slave"

Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) on vapaa New Yorkissa perheineen elelevä afroamerikkalainen mies. Vuonna 1841 hänen elämänsä kääntyy painajaiseksi kun hänet kaapataan Washingtonissa ja myydään orjaksi. Solomon päätyy puuvillapelloille Louisianaan, jossa hän on pelottavan lahjakas orjaksi. Hänen täytyy salata luku- ja kirjoitustaitonsakin eikä kukaan usko hänen olevan vapaa mies.

Elokuvan muissa rooleissa nähdään pitkä liuta isoja nimiä mm: Paul Giamatti, Benedict Gumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Sarah Paulson, lahjakas elokuvasta sivuosa Oscarinkin napannut Lupita Nyong'o sekä pienessä roolissa yksi elokuvan tuottaja Brad Pitt.

12 Years a slave on ehdottomasti yksi vuoden 2013 tärkeimmistä elokuvista. Se käsittelee eriarvoisuutta, epäoikeudenmukaisuutta, ihmisten raakaa alistamista ja rotusortoa ja järkyttävintä on, että se perustuu tositapahtumiin. Tarina kerrotaan rehellisesti, jopa inhorealisesti eikä brutaliutta säästellä. Elokuvassa ei mässäillä väkivallalla, vaikka väkivaltaa näytetäänkin. Ilman sen näyttämistä ei välittyisi tarkka kuva siitä ahdingosta ja huonoista oloista joita afroamerikkalaiset saivat kokea tuon ajan Amerikassa.

Elokuvan alkupuolella rasismi on luettavissa rivien väleissä vaikka Solomonin asiat ovatkin hyvin. Ilmeistä ja eleistä voi aistia tulevan uhan ja elokuvan painostava, konemainen musiikki tuo ilmoille vahvaa uhkan ja ahdistuksen tuntua ja kun se tuo musiikki yhdistyy siipirataslaivan valtavaan voimaan ja suuriin vesimassoihin, ei jää epäilystäkään Solomonin kohtalosta.

Roolitus elokuvaan on myös tehty huolella. Paljon asioista välittyy vain katseina, eleinä ja ilmeinä. Michael Fassbenderin esiintuoma kiihko ja raivo lentävine sylkineen on pelottavan aidon tuntuista. Päähenkilöä esittävä Chiwetel Ejiofor tuo hahmon tunteita esiin koko kehollaan ja ilmeillään värinästä tuskan hikeen. Elokuvan vaikuttavin kohtaus oli kun Solomon ryhtyy laulamaan muiden orjien kanssa puuvillapellolla. Laulu alkaa pienestä huulien liikuttelusta ja loppuu voimakkaisiin tunteisiin. Sanoja ei tarvita, tuskasta voi lukea kaiken tarvittavan. Tämän kohtauksen ansiosta ymmärsin itse paremmin musiikin tärkeyttä ja myös mustan musiikin kehitystä tuon ajan Amerikassa ja sehän vaikuttaa vielä nykypäiväänkin.

Yksi elokuvan helmistä on myös Lupita Nyon'o. Tämä sekopäisen isännän pakkomielteen kohteena oleva orjatyttö Patsey on Lupitan ensimmäinen rooli täyspitkässä elokuvassa. Ja tästä ensimmäisestä roolistahan Lupita nappasi myös sivuosa Oscarin ja aivan syystä. Hän omaksui hienosti vaativan roolinsa niin fyysisesti kuin henkisestikin.

12 years a slave on hätkähdyttävä ja silmät avaava elokuva. Se on ollut välttämätön tehdä kun se tuo raadollisesti esiin ne synnit, jotka USA on vain halunnut lakaista maton alle. Se näyttää ihmisten pimeän puolen, jolle haluaisi vain sulkea silmänsä ja kuvitella maailman olevan parempi paikka. Elokuva ei missään tapauksessa ole kepeää katseltavaa eikä viihdyttävää, mutta se ehdottomasti tulisi nähdä sen opetuksellisen arvon vuoksi.

Kyyninen journalisti ja hassu mummeli julmia nunnia vastustamassa

PHILOMENA * * * * 

2013 (Englanti, USA, Ranska)

Kieli: englanti

Ikäraja: 7  

Kesto: 98 min  

Ohjaus: Stephen Freas

Käsikirjoitus: Steve Coogan ja Jeff Pope Martin Sixsmithin kirjasta "The Lost child of Philomena Lee"

Elokuva on tosipohjainen tarina irlantilaisesta Philomena Leestä (Judi Dench), joka ryhtyy etsimään kadonnutta poikaansa. Philomenaa auttaa tehtävässään potkut saanut, ristiriitainen toimittaja Martin Sixsmith (Steve Coogan), joka aikoo kirjoittaa henkilötarinan Philomenasta poikaansa etsimässä. Elokuva perustuu Martin Sixsmithin kirjoittamaan kirjaan asiasta.

Philomena on nuorena synnyttänyt aviottoman lapsen katolisessa Irlannissa ja joutuu jäämään työskentelemään nunnaluostariin. Tapaamiset lapsen kanssa olivat lyhyitä ja pian lapsi riistettiin äidiltään. Philomena on yksin yrittänyt turhaan saada tietoja nunnilta, joten tarvitsee apua totuuden selvittämiseen.

Philomena on mukava paketti draamaa, huumoria ja hienoja näyttelijöitä. Judi Dench on tuttu monista älykkään vanhemman naisen rooleista esimerkiksi Bondeista M:nä ja Rakastunut Shakespeare elokuvassa Elisabet ensimmäisenä. Oli virkistävää nähdä hänet välillä tällaisessa melko hauraan, nöyrän ja hieman höppänän mummelin roolissa.

Philomena on ohjauksen puolesta myös hyvissä käsissä Stephen Frearsin ansiolistalla kun killuu iso liuta nokkelia ja vahvoja elokuvia monen vuosikymmenen takaa mm. High Fidelity, 2006 valmistunut kuvaus englannin kuningattaresta The Queen sekä Glen Closen, Michelle Pfeifferin ja John Malkovichin tähdittämä Valheet ja viettelijät.

Philomena onnistuu tavoittamaan monenlaisia tunteita ilosta kyyneleihin ja koska pohjalla on tosi tarina, pääsee loppu myös yllättämään. Tarina paljastaa myös vääryyksiä joita tavallisille ihmisille on tapahtunut irlannissa katolisen kirkon toimesta ja lyö lisää nauloja sen tehtyjen vääryyksien arkkuun. Toisaalta elokuva kuitenkin tuo esille hengellisyyden voiman kestettäessä vastoinkäymisiä.

Aluksi elokuva vaikuttaa tutulta brittikomedian ja draaman yhdistelmältä kuivakan nokkeline sutkautuksineen, mutta kun elokuva etenee, tarina syvenee ja saa pintaan ärsytystä ja vihaakin jopa päähenkilön kokeman epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden johdosta.

Mikään ennennäkemätön taideteos Philomena ei ole, mutta kaikinpuolin mukava, koskettava elokuva, jota voi lämpimästi suositella.

Rodeopelle diilaa vitamiineja

DALLAS BUYERS CLUB * * * ½ 

2013 (USA) 

Kieli; englanti

Ikäraja: 16

Kesto: 117 min

Ohjaus:  Jean-Marc Vallée

Käsikirjoitus Graig Borten, Melisa Wallack

Dallas buyers club perustuu löyhästi oikeisiin tapahtumiin perus texasilaisesta Ron Woodroofista (Matthew McConaughey).Playboy Woodroofin elämään kuuluu vahvasti rodeo, villit naiset ja irtosuhteet sekä kokaiini ja viina. Ron voi kuitenkin huonosti ja pian paljastuu hänellä olevan HIV, joka tuolloin vuonna 1985 mielletään puhtaasti vain homojen taudiksi. Pian Ron alkaa selvittää parannusta tautiinsa ja onko hänellä enää elinaikaa ne lääkärin mainitsemat 30 päivää. Matkallaan Ronin ennakkoluuloja ja tottumuksia ravistellaan ja hän tutustuu mukavaan naislääkäri Eveen (Jennifer Garner) sekä transsukupuoliseen Rayaniin (Jared Leto), jonka kanssa lähtee pyörittämään businesta.

'

Dallas buyers club on mielenkiintoinen elokuva, se kertoo AIDS-epidemian alkuvaiheista, siihen liittyvistä ennakkoluuloista, ahneudesta, ihmiskohtaloista sekä sekoilusta. Elokuva alkaa raflaavasti kun halutaan antaa mahdollisimman inhorealistinen kuva päähenkilön elämäntyylistä viinan ja kokaiininhuuruissa sekä stringien ja testosteronin täyttämässä pienessä maailmassaan. Kun alun rajuista kuvista selviää, näyttää elokuva inhimillisempää ja lämpimämpää puolta.

Dallas buyers club on ehdottomasti hyvien roolisuoritusten elokuva. Matthew McConaughey laihdutti itsensä olemattomiin ja onnistui kuorimaan itsestään vakavasti otettavan draamanäyttelijän. Suoritus on realistinen ja pysähdyttävä. Kuitenkin monissa osissa McConaugheyn roolisuoritus jäi jopa vähän varjoon Jared Leton hypnoottiselle työskentelylle. Leton hahmo oli monilta osin hauras ja säälittävä, mutta monilta osin kovaksi keitetty. Leto onnistui omimaan suoritukseensa pieniä yksityiskohtia ja tuntui olevan sinut hahmonsa nahoissa. Jos ei tästä sivuosaoscaria räpsähdä niin ei sitten mistään. Jennifer Garner taas oli tyypillinen Jennifer Garner omine maneereineen, joten mitään kovin mahtavaa ja ennennäkemätöntä ei nähdä hänen osaltaan. 

Elokuvan rosoinen visuaalinen maailma tuntuu myös aidolta ja autentiselta.

Dallas buyers club on uhmakas ylistys elämänhalulle pitäen sisällään omintakeista huumoria, herkkää puolta ja kaunistelematonta, jopa iljettävää realismia. Elokuvaan oli myös kätketty hieman symboliikkaa, josta sai mukavasti rivien välien luettavaa ja lisäsyvyyttä hahmoihin mm. Ronin mieleen ilmestyvä, häntä symboloiva surullinen pelle.