Vain elämää

BOYHOOD * * * *

2014 (USA) 

Kieli: englanti (vähän myös espanjaa) 

Ikäraja: 12 

Ohjaus ja käsikirjoitus: Richard Linklater

Boyhood on kasvutarina lapsesta mieheksi. Elokuvan tekee poikkeukselliseksi se, että sitä on kuvattu 12 vuoden ajan. Tarina kertoo Mason juniorista (Ellar Coltrane), hänen siskostaan Samanthasta (Lorelei Linklater), heidän yksinhuoltaja äidistään (Patricia Arquette) ja idealisti isästään (Ethan Hawke), joka tapaa säännöllisesti lapsiaan joka toinen viikonloppu. Elokuvan alussa Mason on 6-vuotias ja elokuva loppuu kun hän on 18-vuotias. Väliin mahtuu eroja, vanhempien uusia avioliittoja, seurusteluja, koulua, taidetta, ristiriitoja, ongelmia eli elämää.

Boyhood on eeppinen elokuva siinä mielessä, ettei mitään muuta elokuvaa ole koskaan kuvattu näin laajalla aikajaksolla ja että elokuvan lapsinäyttelijät ovat samat kuin aikuisena. Se on todella aidon tuntuinen kuvaelma yhdestä amerikkalaisesta perheestä. Sisarusten väliset kinastelut ja vanhempien erilaiset ongelmat tuntuvat hyvin autenttisilta. Kaikkea ei myöskään suoraan sanota vaan katsojalle jää paljon mielikuvituksen varaan havainnoitavaksi.

Periaatteessa elokuva koostuu rakenteellisesti n. 10-15 minuutin pienistä lyhytelokuvista samoilla hahmoilla, mitkä on sitten yhdistetty kokopitkäksi, miltei kolmi tuntiseksi elokuvaksi. Musiikkia ja popkulttuuria on myös hienosti otettu rytmittämään elokuvaa eri aikajaksoille. Minua miellytti tämä erityisesti koska, elokuvaan oli valikoitunut juuri sitä musiikkia, jota minä olen tiettyinä aikoina kuunnellut. Elokuvassa soi mm. Goldplay, Sheryl Crow, Kings of Leon, Bob Dylan sekä Gotye.

Myös erilaisia poliittisia aspekteja ja tapahtumia oli otettu mukaan elokuvaan, mitään kuitenkaan osoittelematta. Elokuvassa eri ihmisillä oli erilaisia mielipiteitä mm. Irakin sotaan tai Obaman vaalikamppanjaan nähden, mutta näinhän on myös oikeassakin elämässä. 

Boyhoodin vahvuus ja samalla myös heikkous on se, ettei siinä ole selkeää juonta. Monille tämän tyyppinen elokuva voi olla liian sekavaa ja arkista. Monelta osin Boyhoodista tulee mieleen Linklaterin Before (Sunrise, Sunset, Midnight) -trilogia. Ja tästä syystä jään miettimään tuleeko tällekin elokuvalle vielä jatkoa 12 vuoden päästä. Elokuvan nimi voisi olla vaikka Manhood, jossa sama Mason kasvaa 18-vuotiaasta nuorukaisesta kolmikymppiseksi mieheksi. Linklaterin ja Ethan Hawken huomioon ottaen pitäisin tätä erittäin todennäköisenä. 

Se missä Boyhood eroaa Before-trilogiasta, on se ettei se ole niin filosofinen, vaikka toki sitä siitä löytyy. Mutta pohdinnat ovat ehkä enemmän rivien välissä, hienovaraisia katsojan tulkintoja. Suoria pohdintoja ja oivalluksia hahmot tekevät vasta elokuvan viime metreillä. Yksi sellainen, hieman ironinenkin tuli Masonin naispuolisen ystävän suusta: "You know how everyone's always saying seize the moment? I don't know, I'm kind of thinking it's the other way around, you know, like the moment seizes us." Tästä tuli vahvasti mieleen Ethan Hawken läpimurtorooli Todd Andersonina elokuvassa Dead Poets Society (Kuolleiden runoilijoiden seura), jonka suurin viesti katsojille oli juuri "Carpe Diem, Seize the day". Boyhood mielestäni ironisoi tätä hetkeen ja päivään tarttumista sillä, että hetki tarttuisikin meihin. 

Tässä vaiheessa minun on tunnustettava, että minulla on ollut pitkään yksipuolinen rakkaussuhde Ethan Hawkeen. Se puhkesi vuonna 1990 kun näin Dead Poets Societyn (1989) ja on kantanut läpi hänen hienojen, mielenkiintoisten roolivalintojensa mukana mm. Reality Bitesin Troy, Before Sunrisen Jesse ja Gattacan Vincent. Tämä rooli Mason seniorina ilmentää loistavasti kypsynyttä Hawkea itseään idealistisena, liberaalina ja coolina isänä.

On ihanaa, että äidin rooliin valittiin Patricia Arquette. Olisi kamalaa jos joku Hollywoodin tusinablondi olisi vetänyt vanhetessaan fylliä huuliinsa, Botoxia kulmaluilleen ja ihon kiristystä sieltä täältä. Rooli ja mielestäni samalla koko elokuva olisi menettänyt ison nipun aitouttaan. Perheen tytärtä, Samanthaa esittää ohjaajan tytär Lorelei Linklater. Hahmo on erityisen hauska ja hersyvä elokuvan alkupuolella tanssiesityksineen, kinasteluineen ja höpöttelyineen, mutta ajan myötä Lorelei pitkästyi elokuvan tekemiseen ja toivoi että ohjaaja olisi tapattanut hahmon, tämä innostuksen puute näkyy myös elokuvassa mutta menee hienosti hahmon teiniangstin piikkiin. 

Ellar Coltrane on pääroolissaan myös uskottava. Voisi kuvitella seuraavansa mieluumminkin dokumenttia kuin fiktiivistä hahmoa.

Filmiviikate suosittelee lämpimästi tätä poikkeuksellista, aidon tuntuista kasvutarinaa.