Oh là là Jean Dujardin, quel charmeur!!

THE ARTIST * * * * * 

2011 (Ranska, Belgia)


Ohjaus: Michel Hazanavicius

Eletään vuotta 1927 Hollywoodin mykkäelokuvakauden kulta-ajassa ja George Valentin (Jean Dujardin) on sen suosituin tähti. George tanssii, hauskuuttaa koiransa kanssa, hurmaa ja taistelee lähes jokaisessa Hollywoodlandin tuottamassa elokuvassa. Peppy Miller (Bérénice Bejo) on näyttelijänurasta haaveileva kaunotar, joka pääseekin tanssityttöseksi yhteen Valentinin tähdittämään elokuvaan. Peppyssä on jotain tuoretta ja hänen sekä Valentinin välille lieskahtaakin pieni lemmen kipinä.

Vuodet kuluvat ja elokuvastudio alkaa siirtyä uuteen äänielokuvien aikakauteen. Georgea ei äänielokuvat kiinnosta ja alamäki on viritetty. Samaan aikaan alkaa Peppy Miller luoda itselleen uraa sekä menestystä. Myös Georgen ja vaimonsa avioliitto tuntuu kylmettyneeltä ja pariskunta toisistaan vieraantuneelta.

Ajatuksena The Artist kuulostaa riskialttiilta projektilta: Ranskalaiset tekevät mustavalkoista mykkäelokuvaa Hollywoodista. Riskinotto on kuitenkin kannattanut ja ohjaaja Michel Hazanavicius tarjoilee monisyisen sekä koskettavan tarinan katsojilleen. Ennakkoluulot mykkäelokuvan tylsyydestä karisevat myös jo alkumetreillä ja kerrontatapa kantaa loppuun asti.

The Artistia voisi äkkiseltään kuvailla hauskaksi, kepeäksi sekä pinnalliseksi kuvaelmaksi 20-30 -lukujen Hollywoodista. Mutta vain sitä se ei ole. Pinnan alla kytee paljon erilaisia, syvällisempiä elementtejä katsojalle poimittavaksi jos niin vain haluaa tehdä ja jos mielentila on otollinen. Elokuva sisältää paljon symboliikkaa sekä syvällisiä pohdintojakin vaikka tarina onkin kokonaisuutena kauniin minimalistinen.

Elokuvan visuaalinen ilme on onnistunutta ja aidon tuntuista rakennuksineen, ihmiset vaatteineen hiuksineen sekä naamakarvoineen. Tuntuu että jokainen kuva on tarkkaan mietittyä. Myös musiikkipuoli on hyvin hoidossa, mikä onkin hyvin tärkeää osaltaan kuljettamaan tarinaa eteenpäin kun varsinaista dialogia ei ole. Musiikin elokuvaan on säveltänyt Ludovic Bource, joka on ammentanut inspiraatioita tähän elokuvaan niin säveltäjäsuuruuksilta kuten myös elokuvaklassikoistakin.

Parasta elokuvassa on kuitenkin näyttelijäsuoritukset. Roolit ovat hyivn fyysisiä ja näyttelijät taipuvat niihin uskottavasti pienistä kulmakarvojen kohotuksista isoihin liikkeisiin ja eleisiin. Jean Dujardin on ilmiömäinen lahjakkuus, joka ulkomuodoltaankin tihkuu Hollywoodin kulta-ajan karismaattisuutta. Dujardin välittää hienosti kaikki tarinan nyanssit ilman dialogia. Myös ohjaaja Michel Hazanaviciuksen vaimo Bérénice Bejo tekee hienoa ja ilmeikästä työtä mykkäelokuvanäyttelijättärenä, John Goodman ärjyy studiopomo Al Zimmerinä ja James Gromwell esittää Valentinin luotettavaa autonkuljettajaa ja uskollista ystävää Cliftonia. Yksi hauskimmista hahmoista on ehdottomasti Valentinin koira, mikä oikeassa elämässä tunnetaan nimeltä Uggie. Samaisen jackrusselinterririn voi bongata myös Vettä elefanteille -elokuvasta, mutta näiden kahden roolin jälkeen Uggie on vetäytynyt eläkkeelle näyttelijän hommista.

Elokuva The Artist tekee kunniaa mustavalkoisille mykkäelokuville sekä niiden tähdille ja sen tekemisestä huokuu rakkaus elokuviin. Se on viaton, kaunis, koskettava, hauska ja viihdyttävä kokonaisuus josta ehdottomasti tullaan puhumaan klassikkona vielä vuosienkin päästä. Lämpimästi suosittelen!

Ötökkäpojan salaisuuksien verkko

THE AMAZING SPIDER-MAN * * * * ½

2012 (USA)

Ohjaus: Mark Webb

Hämähäkkimiehen seikkailut ovat taas kierähtäneet alkupisteeseen. Peter Parkerin isä ja äiti pakenevat kotoaan ja saavat surmansa. Peterin isän veli ottaa pojan kasvatettavakseen vaimonsa kanssa. Peter löytää isälleen kuuluneen salkun ja lähtee seuraamaan johtolankaa eikä aikaakaan kun nörtti Peteriä puraisee geenimanipuloitu hämähäkki ja hän saa tuon ovelan otuksen voimat.

Peterin ihastuksena elokuvassa nähdään sarjakuvistakin tuttu nuoruuden rakkaus Gwen, jonka isä työskentelee NYPD:n poliisikapteenina.

Täytyy myöntää, että minulla oli ennakkoluuloja tätä elokuvaa kohtaan ennenkuin olin sen nähnyt. En pahemmin pitänyt edellisistä Spider-Man filmatisoinneista. Ennakkoluulot kuitenkin karisivat jo elokuvan alkumetreillä kun elokuva alkoi vakuttaa monessa eri suhteessa. 

Näyttelijävalinnat olivat tehty huolella ja sivuosiinkin oli palkattu erinomaisia luonnenäyttelijöitä. Mm. Forrest Gumpin äitinäkin nähty Sally Field vakuutti Peter Parkerin tätinä ja loi osaltaan hyvin aidon tuntuisen tunnelman. Peterin setänä taas esiintyi konkari Martin Sheen ja kameleonttimainen Rhys Ifans esitti tohtori Curt Connorsia ja Liskoa. Rhys Ifans ei ehkä nimenä sano mitään, mutta kun mainitsee miehen edellisinä töinä mm. Merirosvoradion Gavinin roolin sekä Notting Hillin mainion kämppis-Spiken niin alkaa jo kasvot palailla mieleen. Tämän elokuvan rooli oli vain niin erilainen, ettei miestä ensin oikein edes tahtonut tunnistaa.

Hämiksenä nähtiin nuori lupaus Andrew Garfield, joka on monille tuttu mm. elokuvista The Social Network, jossa hän esitti Mark Zuckerbergin ystävää ja liikekumppania, Eduardo Saverinia. Andrew Garfieldin valinta päärooliin oli kaikinpuolin onnistunut ja mies tekee edellistä Hämistä, Tobey Maguirea moniulotteisemman roolin. Siinä missä Maguire vetää yhden ilmeen roolin, taipuu Garfield monenlaisiin tunnetiloihin hyvin aidon tuntuisesti. Elokuvan käsikirjoitus on myös edellistä moniulotteisempi. Kuolemantapauksien tuska tuntuu aidolta ja myös huumoria on elokuvaan mahdutettu roppakaupalla. Garfield suoriutuu hienosti tappelukohtauksista sekä kömpelönä Peterinä että myös sukkelana Hämiksenä, eikä Garfieldilta tunnu puuttuvan komiikantajuakaan. Myös Garfieldin sekä Hämiksen mielitiettyä näyttelevän Emma Stonen välillä tuntuu olevan aidon tuntuista kemiaa ja teinirakkaus leiskuu roolihahmoissa uskottavasti. Uskottavalta tuntui myös Gwenin poliisi-isän roolissa Denis Leary, joka on tuttu monista tv:n poliisirooleista.

3D-kokemuksenakin The Amazing Spider-Man oli hienoa katseltavaa. Toimintakohtaukset sekä Hämiksen liitelyt seittiensä varassa oli toteutettu huolella. Siinä missä edellisten Hämisfilmatisointien Hämähäkkimies tuntui nivelettömältä animaatiohahmolta, ei sellaista tuntua tullut lainkaan tässä elokuvassa. Ainoana pienenä miinuksena oli Liskon toteutus, paikoin se tuntui animaatiohahmolta ja vähän verotti elokuvan uskottavuutta, sikäli kun se on mahdollista tällaisessa ei-realisisessa sarjakuvafilmissä. Elokuvalle plusssaa myös uskollisuudesta itse sarjakuvalle. Sarjakuvien hämähäkkimiehen seikkailut ovat moniulotteisia ja psykologisestikin kiinnostavia, myös huumori oli tyypillistä sarjakuvien ovelalle Hämikselle ja tässä elokuvassa nämä piirteet oli hienosti huomioitu, kuten myös se, että Peter Parker itse kehitti seittisingot käsiinsä eikä seittiä tullut Peterin sormista niinkuin edellisissä elokuvissa.

The Amazing Spider-Man oli siis kaikinpuolin hieno elokuvakokemus, joka tarjosi niin viihdyttävyyttä kuin syvällisempiäkin pohdintoja vieden katsojaa tunnetiloista toiseen uskottavasti.

ps. älä lopeta elokuvan katselua lopputekstien alkamiseen, niiden lomassa näytetään vielä pieni herkkupala tulevasta..

"I love rock n' roll, so put another dime in a jukebox, baby!"

ROCK OF AGES * * *

2012 (USA)

Ohjaus: Adam Shankman

Elokuva Rock of Ages on mukaelma vuoden 2006 Chris Arienzon samannimisestä Broadway -musikaalista.

Maalaistyttö Sherri (Julianne Hough) saapuu Hollywoodiin laulajanura mielessään ja hän kohtaa samanlaiset unelmat omaavan Drewn (Diego Boneta), joka työskentelee legendaarisessa Bourbon roomissa. Bourbon roomin omistaja Dennis Dupree (Alec Baldwin) sekä hänen oikea kätensä Lonny (Russel Brand)  kamppailevat klubin taloudellisissa vaikeuksissa. Paikan pelastaisi ailahtelevainen rocklegensa Stacee Jaxx (Tom Cruise), jonka pitäisi tuoda bändinsä viimeiselle keikalle Bourbon Roomiin ennenkuin Jaxx suuntaa soolouralle. Ongelma vain on se, että Staceen ei ole luottaminen, kun mies voi hetken mielijohteesta tehdä mitä vain. Stacee Jaxxia holhoaa hänen managerinsa Paul (Paul Giamatti), johon myöskään ei voi luottaa sataprosenttisesti.

Samaan aikaan pormestari (Bryan Cranston) sekä hänen vaimonsa (Catherine Zeta-Jones) työskentelevät kovasti lakkauttaakseen klubin. Molemmilla on omat motiivinsa sekä salaisuutensa. Muissa rooleissa nähdään mm. Mary J. Blidge stripteaseklubin omistajana sekä monista romanttisista komedioista tuttu ruotsalaistähtönen Malin Åkerman Rolling Stones -lehden toimittajana.

Elokuvan Rock of Ages on ohjannut koreografinakin kunnostautunut Adam Shankman. Hänen muita ohjaustöitään ovat mm. Jennifer Lopezin sekä Matthew McConaugheyn tähdittämä romanttinen komedia Häät mielessä sekä musikaalielokuva Hairspray.

Rock of Ages vaikuttaa päällisin puolin kepeältä kasarirockmusikaalilta, mutta rivien välistä voi lukea kannanottoja syvällisempiinkin teemoihin. Rock of Ages parodioi niin 80-luvun elokuvia kuten myös rockia ilmiönä sekä musiikkiteollisuuttakin. Elokuvan käsikirjoitus ei tuo nähtäville mitään uutta ja ihmeellistä, vaan tarina tuntuu jo moneen kertaan nähdyltä. Juonikuvio noudattaa myös vahvasti romanttisten elokuvien kaavaa, poika ja tyttö tapaavat, mutta väärinkäsitysten kautta päätyvät erilleen jne. Pääpari Sherri ja Drew tuntuvat habitukseltaan liian puhtoisen, viattoman, särmättömän oloisilta sliipattuine ulkoasuineen, että voisivat olla oikeasti uskottavia rockareita. Muut hahmot ovat habituksissaan uskottavampia ja tuntuvat istuvan niitteihin ja nahkaan kuin nyrkki silmään. Rock n' roll maailmaa on kuvattu myös hyvin roiseillakin kohtauksilla eikä kielareiden määrässä säästellä. Osaltaan elokuva tuo mieleen 50-luvun nuorisokulttuuria parodioivan Cry Babyn.

Elokuvan mehukkain hahmo on ehdottomasti Tom Cruisen esittämä Stacee Jaxx. Cruise on ominut rokkikukon maneereita selvästi mm. Jim Morisonilta ja onkin onnistunut hienosti rakentaessaan hahmoaan. Ainoana pienenä miinuksena Cruisen uskottavuuteen on hänen lihaksikuutensa, rockstarat kun ovat yleensä vähän kapoisempaa mallia vaikka lihaksia olisikin. Stacee Jaxx on älykäs mutta loputtoman tylsistynyt toteuttaessaan rock-maneereita ollen juuri sellainen kuin häneltä odotetaan sekä veivatessaan vuodesta toiseen samoja iänikuisen vanhoja kappaleitaan. Stacee Jaxxin hahmo kertoo musiikkiteollisuuden ikävämmästä orjuuttavasta puolesta kun taustalla häärii vielä hänen ärsyttävän niljakas managerinsa, jota esittää oivallisesti Paul Giamatti. Elokuvassa on myös irvailtu poikabändi-ilmiölle ja tuon bändin poikien nimetkin on melkein samat kuin takavuosien New kids on the blockilla.

Rock of Agesissa kaikki näyttelijät esittävät itse kappaleensa ja musiikki onkin elokuvan onnistuneimpia puolia. Tutut rock-klassikot Bon Jovilta, Def Lepparidilta, Twisted Sistersilta, Joan Jetiltä, Guns n' Rosesilta, David Lee Rothilta, Foreignerilta, Whitesnakelta vievät tarinaa eteenpäin ja huvittavasti seuraavan kohtauksen käänteineen pystyykin jo ennakoimaan kun musiikki pärähtää soimaan. Esim. kun mies ja nainen kohtaavat ja taustalta alkaa vahvistua "I wanna know what love is" ei paljoa tarvitse päätä vaivata kun tietää mitä tuleman pitää.

Hauskana suomalaisbongauksena oli nähdä Drewn huoneen seinällä valtavan kokoinen juliste, jossa komeili Mike Monroen kasvot.

Elokuvan perusidea sekä jotkin hahmot ovat niin makeita, että niistä aineksista olisi ehkä saanut paremmankin kaksituntisen kyhättyä, mutta Rock of Ages onnistuu kuitenkin ihan kohtalaisesti tuomaan Broadway musikaalin valkokankaalle. Elokuva  nojautuu niin vahvasti kasarirockmusiikkiin, että luulen sen toimivan myös vedenjakajana kuinka itse elokuvaan suhtautuu. Jos kasarirock ei kiinnosta, tuskin elokuvakaan sykähdyttää. Mutta jos sattuu pitämään tuon genren musiikista, toimii elokuva erittäin viihdyttävänä ja saa aikaan halun etsiä vanhan prätkärotsin komeron uumenista.

"Silloin yritettiin vaikuttaa asioihin, nyt vain halutaan Olla tärkeitä"

RAUTAROUVA (The Iron Lady) * * * *

 

2011 (Iso-Britannia, Ranska)


Ohjaus: Phyllida Lloyd

Margaret Thatcher on kiistelty hahmo. Hän hallitsi Iso-Britanniaa pääministerinä vuodesta 1979 aina 11 vuotta. Hän oli läntisen maailman ensimmäinen naispääministeri eikä hänen valtaannousunsa kuten ei myöskään hänen hallituskautensa ollut helppo. Hän teki vaikeita päätöksiä ja sai paljon vihamiehiä, mutta myös ihailua.

Elokuvan ohjaaja Phyllida Lloyd on kokenut teatteriohjaaja, hänen työtään oopperan parissa on ylistetty mutta elokuvien ohjaamisesta hänellä on kokemusta vain yhdestä elokuvasta tämän lisäksi ja sekin päänäyttelijänään Meryl Streep, nimittäin Mamma Mia! Elokuvan Rautarouva on käsikirjoittanut Abi Morgan.

Elokuva esittelee nykyhetken Margaretin, dementoituneen vanhuksen joka käy mielikuvituksellista keskustelua edesmenneen miehensä kanssa, jota näyttelee sympaattisesti loistava Jim Broadbent. Margaret unohtuu välillä muistelemaan menneitä aikoja ja Margaretin mieli toimiikin elokuvan kuljettajana ajassa. Takaumien avulla valotetaan hieman aikaa ennen sotaa ja sen aikana sekä esitellään pieniä hetkiä Margaretin poliittisen uran alusta. Elokuva keskittyy nykyhetkeen sekä aikaan ennen pääministeriyttä Margaretin ollessa opetusministeri, kuvaamaan niitä ponnisteluja ja muutoksia joita hän teki päästäkseen pääministeriksi sekä pääministerikautta aina Falklandin sotaan ja pääministerikauden loppuun saakka.

Rautarouva varoo ottamasta kantaa aiheisiin poliittisesti eikä se syyllisty sormen osoitteluun eikä jalustalle nostoon. Se esittää inhimillisen tarinan naisesta, perheen äidistä ja vaimosta. Osaltaan olisi voinut ehkä toivoa hieman väkevämpää näkemystä Thatcherin uraan, mutta tällä tyylillä tarina keskittyy hahmoihin, ihmisiin, näyttelijäsuorituksiin, mitkä ovatkin koko elokuvan rautainen ydin. Meryl Streep ei turhaan voittanut kolmatta Oscar-pystiään tästä roolista eikä häntä ole turhaan tituleerattu aikamme suurimmaksi näyttelijäksi. Streep ei vain pyri matkimaan Thatcheria, hän ON Thatcher. Jopa niin vahvasti, että välillä ei edes tajua katsovansa näyttelijätärtä työssään eikä elokuvaa. Nuorta Margaretia näyttelee Alexandra Roach.

Ymmärrän myös hyvin miksi Streep on tehnyt tämän vahvan vaikuttajanaisen roolin ja tämä rooli kiistellystä Thatcherista sopiikin hänelle hyvin. Tunnen joukon miehiä, jotka eivät voi sietää Meryl Streepiä työssään vaan jättävät väliin kaikki hänen elokuvansa. Streep on myös voimakkaita tunteita herättävä, vahva nainen, johon taas naisten on helppo samaistua. Sellainen jota jotkut miehet saattavat pitää uhkaavana ja sellainen oli varmasti myös Thatcher. Ilman Meryl Streepin roolisuoritusta tämä elokuva ei olisi mitään enkä voi edes kuvitella kuka muu olisi täyttänyt nämä valtavan suuret korkokengät.

Etukäteen Thatcherin perhe oli vastaan elokuvahanketta ainakin aluksi ja Thatcherin dementian kuvausta myös arvosteltiin. Elokuva kuvaa sairautta kuitenkin kunnioittaen ihmistä ja Rautarouva -elokuvan koskettavimmat sekä kauneimmat hetket ovatkin nykyisyydessä.

Rautarouva on elokuva, mikä on ehdottomasti nähtävä. Se on lämmin ja koskettava kuvaus entisestä suurnaisesta tulkkinaan yksi suurnainen itsekin. Jos ei Thatcher ja 70-80 -luvun tapahtumat kiinnosta niin elokuva kannattaa katsoa jo näyttelijäsuoritusten takia.

Ei niin turvaisa turvatalo

TURVATALO (Safe House) * * *

2012 (Usa, Etelä-Afrikka)


Ohjaus: Daniel Espinosa

Matt Weston (Ryan Reynolds) on nuori CIA agentti, joka hinkuaa toiminnallisempiin tehtäviin, mutta jonka tylsähkö työ on turvatalon isäntänä Etelä-Afrikan Kapkaupungissa, jossa harvoin tapahtuu. CIA käyttää turvataloja säilyttääkseen asiakkaitaan eli tärkeitä vankeja jatkokuljetuksia sekä kuulusteluja varten.

Westonin hoteisiin tuodaan entinen CIA:n huippuagentti Tobin Frost (Denzel Washington), joka on ollut pakosalla kymmenen vuotta koska on aiheuttanut korvaamatonta vahinkoa myymällä salaisia tietoja. Nyt hän on antautunut viranomaisille koska pelkää menettävänsä henkensä kantamiensa salaisuuksien ja tulenarkojen tietojen vuoksi. Kun kyseenalaiset CIA:n kuulustelut alkavat, hyökkää taloon kourallinen palkkasotureita, joten Westonin ja Frostin on pakko paeta yhdessä. Parivaljakko yrittää selvittää kuka on hyökkäyksen takana, jokin terroristijärjestö vai oman firman pojat. Frost on loistava manipuloija ja ohjailee nuorta agenttia mielensä mukaan kylväen epäilyksen siementä työnantajaansa kohtaan, eikä Weston enää tiedä kehen voisi luottaa.

Turvatalo on perus toimintaelokuva, joka ei sisällä mitään ennennäkemätöntä ja uutta vaikka se onkin astetta syvällisempi kuin muut genrensä elokuvat. Elokuva on ruotsalaisen Daniel Espinosan ensimmäinen Hollywood elokuva. Edellisellä, vuonna 2010 valmistuneella ruotsalaistrillerillä "Rahalla saa" hän keräsi paljon tunnustusta Ruotsissa. Elokuvan on käsikirjoittanut David Guggenheim, joka on varsin tuore käsikirjoittajatapaus.

Elokuvan heikkous on, että juoni jää hieman rymistelyjen jalkoihin, kun hahmoista voisi irrota niin paljon mehukasta kerrottavaa, kuten CIA-luopio, Frostin vaiheista. Elokuvassa nähdään paljon takaa-ajokohtauksia sekä pyssy- ja nyrkkitappeluita. Toiminnan tarkoitus ei kuitenkaan selvästikään ole viihtyvyys vaan tietty realismi. Kun joku ampuu vatsaan, sitä sinnitellään henkitoreissaan eikä vain jatketa sankarina eteenpäin. Loppupuolella ampumista ja verta vuodatetaankin jo siihen malliin, ettei katsojaa todellakaan ole ajateltu viihdyttää. Kiinnostavaa elokuvassa on kuitenkin CIA:n oikeellisuuden sekä metodien kyseenalaistaminen, mitä en muista nähneeni kovin monessa Hollywood-elokuvassa ainakaan ihan tällä tasolla.

Turvatalon kantavana voimana on ehdottomasti Ryan Reynoldsin esittämä hahmo. Hahmo on todentuntuinen jännityksineen sekä pelkoineen. Reynolds esittää rooliaan sellaisella intensiteetillä ja haavoittuvuudella, että ei voi kuin ihailla hänen työskentelyään. Hän jättää varjoonsa jopa konkari Washingtonin, jonka rooli lähinnä vain tukee Reynoldsin näyttelijäntyötä.

Muissa rooleissa elokuvassa nähdään Vera Farmiga sekä Brendan Gleeson esittämässä CIA-pomoja, ranskalainen näyttelijäkaunotar Nora Arnezeder Westonin tyttöystävänä sekä ruotsalaiskomedioista "Jalla! Jalla!" sekä "Kops" tuttu Fares Fares, joka tekee näkyvän mutta repliikittömän roolin palkkatappajana.

Turvatalo varmasti tule koskaan olemaan mikään elokuvaklassikko edes genressään, mutta ihan mielenkiintoinen vaihtoehto elokuvailtaan.

Agenttikaverukset samaa typyä jallittamassa

KEINOJA KAIHTAMATTA (This Means War) * * *

2012 (USA)


Ohjaus: McG

CIA:n huippuagentit sekä parhaat kaverukset Tuck (Tom Hardy) ja FDR (Chris Pine) rakastuvat samaan naiseen, Laureniin (Reese Witherspoon). Tuck on juuri eronnut n. 10-vuotiaan pojan isä, joka kaipaa naista rinnalleen. FDR on taas vauhdikas poikamies, jolle naiset ovat vaihtuva luonnonvara. Kun molempien ihastuksen kohteeksi selviää sama nainen, on kaveruksien ystävyys koetuksella eikä CIA:n huipputeknologian käyttöä myöskään säästellä. Tuck ja FDR vakoilevat, manipuloivat sekä sabotoivat toisiaan omaksi hyödykseen eikä Laurenilla ole mitään hajua siitä, että tapailee kaveruksia. Nainen ei osaa päättää kumman ihquista miehestä itselleen valitsisi, joten hän päättää tapailla molempia ja tehdä sitten valinnan kun on tutustunut miehiin.

Toiminnan ja agenttiseikkailun tuominen romanttiseen elokuvaan on selkeästi tarkoitettu kalastelemaan mieskatsojia, joita ei romanttiset elokuvat yleensä kiinnosta. Perusidea on sinänsä ihan hyvä. Myös romanttisten komedioiden tuttua ennalta-arvattavaa kaavaa on pyritty rikkomaan, kun ei ole niin selvää kumman miehen kainaloon tytsy lopulta päätyy. Keinoja kaihtamatta on epärealistinen, eettisesti arveluttava ja pinnallinen elokuva. Mutta tarvitseeko tämän tyypin elokuvan olla syvällinen ja opettavainen tarina kun se kuitenkin onnistuu viihdyttämään? Kaverusten sabotointiyritykset tuovat mieleen vanhat Repe Sorsan ja Väiski Vemmelsäären piirretyt, joiden farssiset yhteenotot ja toisen esiintymisen sabotointi kasvaa huimiin mittoihin. Keinoja kaihtamatta parodioi niin romanttisia komedioita kuten myös Tappava ase -tyylisiä räiskintä-toimintapätkiä, jossa pomo huutaa ja läksyttää. Huutavaa pomoa tässä elokuvassa esittää näyttelijätär Angela Bassett

Näyttelijöiksi tähän elokuvaan on valittu nimekkäitä tähtiä. Tuckin roolissa nähdään Tom Hardy, joka on ollut viimeaikoina ehtivä mies. Miehen  näyttelijäntyötä voi ihailla mm. elokuissa Inception, Pappi Lukkari Talonpoika Vakooja, Warrior, Lawless sekä tulevassa Christopher Nolanin ohjaamassa Batman-trilogian päätöselokuvassa Yön Ritarin paluu, jossa Hardy näyttelee superpahis Banea. Näihin elokuviin suhteutettuna on rooli Keinoja kaihtamatta -elokuvassa hyvin erikoinen valinta, ehkä jonkinlaista irrottautumista muista näyttelijälle vaativammista rooleista kenties??

Hardyn aisaparina FDR:nä nähdään Chris Pine, joka on monille ehkä tutuin vuoden 2009 Star Trek -filmatisoinnista, jossa hän näytteli kapteeni Kirkiä. Sekä Hardy että Pine tekevät rooleissaan ihan hyvää työtä, mutta Reese Witherspoon Laurenin roolissa ei tunnu kovin kummoiselta. Witherspoon ei ole mielestäni tässä niin lumoava kuin monissa muissa vastaavanlaisissa rooleissa, eikä siksi oikein pysty samaistumaan mitä nämä molemmat miehet hänessä näkevät ja miksi he kilpailevat Laurenin suosiosta. Chelsea Handler tekee elokuvan hauskimman roolin Laurenin parhaana ystävättärenä Trishinä, joka yrittää tuoda eloa omaan elämäänsä antamalla Laurenille seksivinkkejä. Handlerin rooli holtittomana kotiäitinä, joka juo vodkaa lasten juomamukeista ja heittelee ruokottomia kommentteja on hervotonta ja hauskaa katseltavaa.

Tarinan juoni ja käsikirjoitus on köykäistä tavaraa. Asioita tapahtuu nopeassa tahdissa ilman motiivien ym. perusteluja ja tämä tekee elokuvasta pinnallisen. Pienenä tarpeettomana sivujuonena tarinassa kulkee pahiksen kiinninappaaminen, jonka olisi hyvin voinut jättää kokonaan elokuvasta pois. Osaksi elokuvan käsikirjoitus on myös naivia.

Jos haluat suuria ja syvällisiä elokuvallisia kokemuksia ei Keinoja kaihtamatta ole sinua varten, mutta jos haluat viihdettä "aivot narikkaan" -tyyliin, voin suositella niin miehille kuin naisillekin.

Hei laukkaan ratsu Reima!

SOTAHEVONEN (War Horse)  * * ½

2011 (USA) 


Ohjaus: Steven Spielberg 

Elokuva Sotahevonen pohjautuu Michael Morpurgon samannimiseen romaaniin.

Maanviljelijä ja torppari Ted Narracott (Peter Mullan) ostaa spontaanisti huutokaupasta upean puoliverisen hevosen, mikä ei kuitenkaan näytä soveltuvan rankkaan maataloustyöhön johon sen pitäisi kyetä. Narracottien poika Albert (Jeremy Irvine) ottaa Joey-hevosen koulutettavakseen huomioiden sen luonteen. Ensimmäinen maailmansota on kuitenkin lähestymässä ja perheen on pakko myydä hevonen rintamalle puolustamaan englantilaisia. Hevonen laukkaa läpi 1. Maailmansodan rintamalta toiselle ja onnistuu koskettamaan tapaamiensa ihmisten elämää. Hevonen on muistutus inhimillisyydestä niinkin julmassa paikassa ja ajassa.

Sotahevonen tuo visuaalisesti ja kerronnallisesti vahvasti mieleen 50-70 -lukujen elokuvat. Visuaalisuus onkin näyttelijätyön ohella elokuvan parasta antia. Elokuvan käsikirjoitus ennalta-arvattavuuksineen saa pätkän tuntumaan paikoin melko pitkäpiimäiseltä. Eläinelokuville tyypillisiin salakuoppiin ja kliseisiin on myös tässä elokuvassa sorruttu paikoin ja se saa elokuvan tuntumaan  ehkäpä jopa liian naivilta näin aikuiseen makuun, vaikka paikoin sen viattomuus ja kauneus koskettaakin.

Näyttelijäsuoritukset taas osuvat nappiin. Perheen äitiä Rosea näyttelee onnistuneesti Emily Watson. Hevosen maailmansotaan vievää kapteenia esittää Tom Hiddleston sekä nuorta, haurasta ja Joey-hevoseen ihastuvaa Emilie tyttöstä näyttelee belgialaissyntyinen tuore kasvo Celine Buckens.

Positiivisena seikkana voisi myös mainita, että elokuvan sotaisasta aiheesta huolimatta Sotahevonen ei jää mässäilemään väkivallalla eikä veri lennä. Tämä vahvistaa vahvasti kuvaa siitä, että elokuva on suunniteltu myös lapsikatsojat huomioiden. 

Elokuva Sotahevonen on varmastikin kaavailtu jäämään klassikkoelokuvien kastiin, mutta sinne sen rahkeet eivät riitä. Elokuva on hieman hajuton, mauton ja kliseisiin kompastuva kuvaus inhimillisyydestä sekä ystävyydestä sodan keskellä. Vuoden päästä elokuvaa ei varmasti enää muista ikinä nähneensäkään.

Ramon Carlos Boyer sea Sanchez maria Nina ja kaverit potenssiin kaksi

HAPPY FEET 2 * * ½

2011 (Australia)


Ohjaus: George Miller

Happy Feet 2 on luonnollisesti jatkotarina Happy Feet -animaatiolle, jonka keskiössä nähtiin keisaripingviini Mumble joka syntyi tanssimaan, mutta jolla ei ollut laululahjoja vikitelläkseen itselleen puolisoa. Nyt Mumblella on jo jälkikasvua ja parrasvaloissa Mumblen poika Erik, joka ei osaa tanssia kuten isänsä ja on muutenkin erilainen kuin muut. Erik tutustuu lunni-Sveniin, jota pidetään lentävänä pingviininä ja jonka seikkailullisesta erilaisuudesta Erik saa itseluottamusta omalle erilaisuudelleen. Isä-Mumblen toiminnasta Erik saa kuintekin itselleen oikean roolimallin, kun he yhdessä yrittävät pelastaa koko pingviiniyhdyskuntansa uhkaavalta tuholta.

Hauskana sivujuonena nähdään Will ja Bill krilliäyriäiset, jotka lähtevät etsimään yksilöllistä identiteettiään ja erkaantuvat valtavasta planktonparvestaan.

Englanninkielisessä versiossa kuullaan Eliah Woodia Mumblena, Ava Acres Erikin roolissa, Mumblen puolison Glorian roolissa kuullaan Pink paikkaamassa muutama vuosi sitten menehtynyttä Brittany Murphya, jonka ääni kuultiin ykkösosassa. Hank Azaria kuullaan Svenin roolissa, Lovelacen (suomeksi Routalempi) ja Ramonin roolissa Robin Williams ja krilliäyriäisten Willin ja Billin rooleissa Matt Damon sekä Brad Pitt.

Suomenkielisessä versiossa kuullaan Mumblen roolissa Niilo Syväojaa, Erikinä Seera Alexander, Gloriana Annituuli Kasurinen, Antti Jaakola Svenin roolissa, Pertti Koivula Routalempenä, Ilkka Merivaara Ramonina ja Willin ja Billin rooleissa Petrus Kähkönen ja Samuel Harjanne. 

Elokuvan ohjaaja George Miller on erikoinen paketti. Ykkösjakson sekä Babe suurkaupungissa kokoperheenelokuvien ohjauksien lisäksi mies on ohjannut myös  kaikki kolme Mad Maxia sekä vuonna -92 ilmestyneen tosipohjaisen elokuvan Lorenzon öljy, jota tähditti Nick Nolte sekä Susan Sarandon.

Katsoin Happy Feet kakkosen pienten tyttövieraiden kanssa, joten en harmikseni nähnyt sitä alkuperäisellä englannin kielellä vaan suomeksi dubattuna. Mitä olen englanninkielisiä trailereita katsonut, olisi sen äänimaailma ollut vauhdikkaampi sekä monipuolisempi. Onneksi sentään kaikkia lauluja ei oltu dubattu suomeksi, harva olisikaan suomeksi yltänyt alkuperäisen Gloriaa näyttelevän Pinkin tasolle, joten hyvä niin. Pienenä poikkeuksena kuitenkin Erikin esittämä oopperakohtaus, minkä suomenkielinen tulkinta kyllä pesi englanninkielisen tunnetasolla. Ooppera on pala Toscasta "E lucevan le stelle" (suom. Tähdet ylläni) johon oli kyhätty asiaan sopivat, koskettavat suomenkieliset sanat tyyliin: olen pingviini vainen. Kun pieni karvapallo vetää oopperana tällaista tekstiä ja sellaisessa yhteydessä, herahtaa siinä varmasti tippa isommallakin karpaasilla linssiin.

Happy Feet 2 on selkeästi kokoperheen elokuva. Siinä on ykkösosaa enemmän toimintaa viihdyttämään perheen pienempiä mutta myös syvällistä asiaa isommillekin. Siinä tuodaan vahvasi esille esim. ilmastonmuutosta koskevia kysymyksiä ja se paneekin miettimään omaa toimintaa sen suhteen. Se myös käsittelee yksilöllisyyteen, identiteetin rakentumiseen, perinteiden noudattamiseen sekä ystävien tarpeellisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Paikoin elokuvan juoni tuntuu liian monissa sivuhenkilöissä  tarpeettomasti poukkoilevalta ja jo kertaalleen nähdyltä musiikkispektaakkelilta, mutta paikoin se onnistuu koskettamaan, viihdyttämään ja herättämään ajatuksia.