Vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan

RAKKAUDESTA, UNELMISTA JA KALOISTA (Salmon Fishing in the Yemen) * * ½

2012 (Englanti) 

Kieli: englanti, arabia 

Ikäraja: 7 

Ohjaus: Lasse Hallström 

Käsikirjoitus: Simon Beaufoy Paul Tordayn kirjasta 

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista perustuu Paul Tordayn vuonna 2007 julkaistuun samannimiseen romaaniin. 

Skotlantiin usein kalareissuille matkusteleva jemeniläinen sheikki (Amr Waked) on päättänyt viedä lohikalastuksen kotimaahansa tarkoituksenaan rakentaa rauhaa sekä yhteyttä ihmisten ja luonnon välillä. Sheikin edustaja Harriet Chetwode-Talbot (Emily Blunt) päättää palkata kalastusasiantuntia, tohtori Fred Jonesin (Ewan McGregor) konsultiksi hankkeeseen Fredin vastaanhangoittelusta huolimatta. Samalla Brittien pääministerin pr-nainen Bridget Maxwell (Kristin Scott Thomas) näkee hankkeessa paljon hyödynnettävää pääministerin julkisuuskuvaan

Suurin ongelma lienee se, etteivät lohet elä eivätkä kude lämpimissä ja kuvissa paikoissa vaan nimenomaan Pohjois-Euroopan kylmissä joissa. Fredin rutiineihin urautunut elämä ja muutosten vastaisuus joutuu koetukselle sheikin optimististen visioiden edessä. 

Elokuvan ohjaaja Lasse Hallström on tunnettu lämminhenkisistä ja syvällisistä ihmisyyden tutkielmistaan ja tavallaan sellainen on myös Rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Sen perusidea on hauska ja raikas ja se sisältää paljon symboliikkaa katsojan oivallettavaksi. Se ei aliarvioi katsojaa selittämällä puhki asioita, mutta paikoin elokuvan hahmojen motiivit ovat hukassa, eteenkin elokuvan loppupuolen ratkaisut ihmetyttävät.

Plussaa elokuvalle on myös hyvin mietitty visuaalinen ja tunnelmallinen puoli. Kamerakulmat, puvustus ja lavastus toimii hyvin ja tuo omalta osaltaan mukavaa tunnelmaa.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista -elokuvaa on vaikea lokeroida mihinkään genreen, koska se sisältää draamaa, komiikkaa, romantiikkaa, poliittista satiiria ja luontodokumenttia. Tämä on tavallaan myös elokuvan heikkous, kun juonenkäänteet jäävät toistensa jalkoihin ja tarina hajoaa liian sirpaleiseksi. 

Ewan McGregor hoitaa hienosti roolinsa kuivakkana ja tapoihinsa urautuneena kalamiesbyrokraattina. Emily Blunt tekee perusvarmaa työtä melko samantyyppisessä suloisessa roolissaan kuin ehkä miljoonassa muussakin roolissa.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista on ihan mukava ja lämmin elokuva, mutta kuitenkin melko hajuton ja mauton paketti, jonka oivalluksia tai opetuksia ei jää miettimään moneksikaan minuutiksi elokuvan katsottua. Hallströmiltä ei siis tässä tapauksessa kannata odottaa Gilpert Grape tai Pieni Suklaapuoti tasoista pohdintaa ja tarinan kerrontaa.

Sielunsukulaisten yhteinen matka

TIE POHJOISEEN ***  

2012 (Suomi) 

Kieli: suomi 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Mika Kaurismäki 

Käsikirjoitus: Mika Kaurismäki, Sami Keski-Vähälä 

Timo Porala (Samuli Edelmann) on menestynyt konserttipianisti, jonka isä jätti hänet ja äitinsä kun Timo oli 3-vuotias. Nyt isä, Leo (Vesa-Matti Loiri) palaa poikansa elämään ja vie hänet automatkalle kohti pohjoista tapaamaan mielenkiintoisia paikkoja ja ihmisiä menneisyydestä.

Muissa rooleissa nähdään mm. Peter Franzén, Mari Perankoski, Eila Roine, Irina Björklund, Elina Knihtilä sekä Aakke Kalliala.

Elokuvan alkuasetelma herättää mielenkiinnon. Kaksi menestynyttä ja karismaattista suomalaista tähteä esittämässä isää ja poikaa. Jotenkin olen aina mieltänyt Edelmannin ja Loirin olevan jotenkin samanlaisia hahmoja, tosin omat erilaiset polkunsa valinneet, mutta kuitenkin komedian ja väkevän draaman taitavia näyttelijöitä jotka vieläpä osaavat laulaa, tai oikeammin tulkita tekstejä laulun avulla. Lisäksi heistä molemmista välittyy tietty rikkinäisyys ja yksinäisyys mikä piilottelee siellä karsimaattisen ja hauskankin kuoren alla. On siksi minusta oikeutettua, että parivaljakko pääsee vihdoin omiin rooleihinsa isänä ja poikana.

Edelmannin hahmo, Timo on järkevän oloinen suorittaja ja menestyjäluonne, jossa kuitenkin pilkottaa isänsä Leon huithapelimainen herrasmieshuijari ja väkevä temperamentti. Pari laulaa myös elokuvassa dueton, tottakai, eihän Edelmannia ja Loiria voisi näyttää elokuvassa jos miehet eivät laulaisi. Ja olihan se kyllä yksi elokuvan parhaista kohtauksista.

Elokuvan puutteet ovatkin käsikirjoituksen puolella. Se nimittäin ei ole kummoinen. Onhan se mukava tarina juuriinsa tutustumisesta ja isäsuhteen luomisesta aikuisiällä, mutta mitään kovin ihmeellistä, yllättävää, mielenkiintoista tai erikoista se ei sisällä. Ainoa elokuvan yllätysmomentti onkin ehkä se, että se on niin yllätyksetön Mika Kaurismäen elokuvaksi.

Tie pohjoiseen on perus road trip -elokuva ja vaikkakaan se ei sisällä mitään yllättävää eikä erikoista, sisältää se silti ihan mukavan tunnelman ja välittää sen hyvin katsojallekin. Suosittelen kyllä katsomaan, jos ei muuten niin ainakin Loirin ja Edelmannin yhteistyön ja musiikkikohtauksen takia.

Palkkatappajan kohteena hän itse...

LOOPER * * * 

2012 (USA, Kiina)

Kieli: Englanti

Ikäraja: 16

Ohjaus ja käsikirjoitus: Rian Johnson

Vuonna 2074 aikamatkustus on kiellettyä ja mafia pyörittää maailmaa. Ihmisten listiminen on kuitenkin tulevaisuudessa hieman mutkikkaampaa, joten mafia lähettää tiellensä tulleet ihmisesteet 30 vuotta ajassa taaksepäin. Vuodessa 2044 uhria odottaa Looperiksi kutsuttava palkkatappaja, joka juuri oikealla hetkellä posauttaa uhrin taivaan tuuliin eikä hänestä jää enää jälkiä tulevaisuuteen. Kun Looper päätetään jättää eläkkeelle hänen looppinsa suljetaan lähettämällä tulevaisuuden minä takaisin Looperin itsensä päiviltään posautettavaksi. Silloin uhriin on sidottu kultaharkkoja tavallisen pienen hopeisen sijasta ja Looper voi viettää aineellisesti rikasta elämää elämänsä loppuun eli ne 30 vuotta.

Tarinan keskiössä on tiukasti Looper-sääntöjä noudattava, 25-vuotias Joe Simmons (Joseph Gordon-Levitt), jonka elämä mutkistuu kun ystävä Seth (Paul Dano) epäonnistuu Looppinsa sulkemisessa. Mutkien kautta Joen oma Looppi lähetetään kultaharkkojen kera vuoteen 2044...

Vanhempaa Joeta näyttelee Bruce Willis ja muissa rooleissa nähdään mm. Jeff Daniels ja Emily Blunt.

Elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja Rian Johnson on suhtellisen kokematon alallaan, mutta sitä ei kyllä Looperissa ole pahemmin havaittavissa. Elokuvasta ei puutu yllätyksiä eikä se sorru ennalta-arvattavuuksiin eikä lajityypilleen tunnusomaisiin filosofisiin selittelyihin. Joitakin hieman häiritseviä aukkoja ja mahdottomuuksia tarinassa toki on, mutta ei se tunnu haittaavan elokuvan seuraamista. Elokuva kulkee tietyllä painolla alussa, ja jossain vaiheessa tuudittautuu siihen miten asiat varmaankin soljuvat. Tuudittautumiseen ei kuitenkaan ole aihetta kun puolivälissä elokuva saa yllättäviä käänteitä ja uusia, keskeisiä hahmojakin esitellään. Elokuvan kokonaisuuden ymmärtäminen vaatii jonkin verran pinnistelyä koska siinä luotetaan katsojan havaintokykyyn ja muistiin. Osaltaan jossain vaiheessa tämä saa tarinan vaikuttamaan paikkapaikoin hieman sekavalta.

Rian Johnson on kirjoittanut elokuvan pääosan Joseph Gordon-Levittille enkä ihmettele miksi. Gordon-Levitt on muuntautunut hienosti sitcom-sarjan lapsinäyttelijästä vakavastiotettavaksi, laaja-alaiseksi näyttelijälahjakkuudeksi. Mies tehtaili vuonna 2012 rooleja yhteensä neljään kokopitkään elokuvaan ja on osoittanut taipuvansa toimintapätkistä ja komediasta vakavaan draamaankin. Looperissa Gordon-Levitt näyttelee nuorta Bruce Willisin hahmoa ja hän onkin ominut hienosti Brucen tyypillisiä maneereita sortumatta kuitenkaan imitointiin tai yliyrittämiseen. Meikkauksen ansiosta Gordon-Levittiä ei meinaa oikein edes tunnistaa omaksi itsekseen.

Ainoa asia, mikä Looperissa häiritsi oli sen väkivaltaisuus. Eikä oikeastaan se välivallan määrä vaan sen laatu. Elokuvassa tosin veri ei roisku eikä elokuvan keskiössä olevalla ampumisellakaan mässäillä, mutta elokuva sisältää joitakin sellaisia kohtauksia, joissa väkivaltaa ei näytetä, mutta jossa se on luettavissa rivien välissä. Ja juuri ne rivien välit, päähenkilöidenkin suorittamat teot, tuntuvat erittäin häiritseviltä.

Looperissa on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta omaperäisyyttä ja yllättävyyttä siitä ei puutu. Sci-fi -fanien aikamatkustusnälkää elokuva tuskin tyydyttää, mutta se onnistuu kyllä provosoinnissaan ja jännityksessään.

Huonosti käyttäytyviä aikuisia ja hamsterin kohtalo

CARNAGE * * * 

2011 (Ranska, Saksa, Puola, Espanja)

Kieli: englanti

Ikäraja: 7

Ohjaus: Roman Polanski

Käsikirjoitus: Yasmina Reza, Roman Polanski, käännöstyö Michael Katims

Carnage pohjautuu Yasmina Rezan näytelmään Le Dieu du Carnage, josta hän on työstänyt elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Roman Polanskin kanssa.

Aivan tarinan alussa kaksi 11-vuotiasta poikaa on tapellut, niin että toiselta on irronnut kaksi hammasta. Lasten vanhemmat tapaavat toisensa ajatuksenaan selvittää mitä on tapahtunut. Huoneiston sisällä käyttäydytään ensin hillityn kohteliaasti mutta kun aikaa kuluu, käytöstavat unohtuvat.

Pariskunta Longstreetia esittävät Jodie Foster sekä John C. Reilly, toista pariskuntaa eli Cowaneita esittävät Christoph Waltz sekä Kate Winslet.

Carnagesta tulee kyllä vahvasti mieleen teatteri, oikeastaan katkelma jostain näytelmästä. Koko elokuvassa ei ole muita näyttelijöitä päänelikon lisäksi, jos ei oteta lukuun poikalaumaa jota näytetään alussa ja lopussa kaukaa. Ranskankielisenä näytelmänä Le Dieu du Carnage menestyi hyvin, mutta englanniksi käännettynä se ei ole oikein menestynyt näytelmänä eikä nyt Polanskinkaan elokuvaversiona. Poikalauman yhteydessä näytetään puistoa, muuten koko elokuva keskittyy pariskunta Longstreetin asuntoon. Elokuvan keskittyminen vain yhteen huoneistoon on hieno tehokeino, vaikkakaan tässätapauksessa se ei tuo ahdistavia tunnelmia pintaan.

Näyttelijäntyöstä ei ole mitään negatiivista sanottavaa. Jokainen lahjakkuus hoitaa homman kotiin alleviivaamatta tai ylinäyttelemättä. Tarina tuntuu aidolta ja uskottavalta. Näin voisi tapahtua missä vaan ja milloin vain. Jodie Fosteria näkee nykyään enää vain hyvin harvoissa elokuvissa, siksi on aina mielenkiintoista nähdä minkälainen tarina on saanut hänen lähtemään kuvauksiin. Christopher Waltziakaan harvemmin näkee missään tavallisen miehen rooleissa, joten siltäkin osin elokuva herätti mielenkiinnon.

En tiedä sitten onko tarinan tavallisuus juuri sen kompastuskivi, kun suurelta osin elokuva pääsi pitkästyttämään. Kenellekään toiminnan ystävälle en missään tapauksessa tätä suosittelisi sen yhteen paikkaan sijoittuvan kuvauksen ja hissukseen etenevän juonen takia, mutta verkkaisemmankin, nyansseja ja rivienvälejä lukevan ihmisen tarina pääsi hieman tylsistyttämään. Eteenkin alkupuoliskon kuka sanoi ja mitä sanoi -kiistely alkoi enemmän jo ärsyttää pitkästyttävyydellään. Elokuvan on mainostettu alkavan hiljaisesta kohteliaisuudesta ja päättyvän kaaokseen. Kaaos jäi kyllä toteutumatta tai tietysti miten sen kukakin ottaa, mutta minä en vielä kutsuisi kukkapuskan lyömistä pöytään kaaokseksi. Mielenkiintoisemmaksi elokuva kuitenkin muuttuu kokoajan loppua kohti sitä mukaan kun pariskunnilta alkaa kohteliaisuuden ote lipsua.

Paljon on myös kätketty näyttelijöiden non-verbaaliseen viestintään ja erilaiset jännitteet ovat helposti havaittavissa pariskuntien välillä. Elokuvaa jäi myös pitkälle pohtimaan sen katsomisen jälkeen ja se onnistui tavoittamaan syvällisempiä kerroksia ihmisluonnosta.