Ammattilaissalakuljettajat amatöörimeiningillä Panamassa

SALAKULJETTAJA (Contraband) * * ½  

2012 (USA, Iso-Britannia, Ranska)

Ohjaus: Baltasar Kormákur

Elokuva Salakuljettaja on uudelleen filmatisointi islantilaisesta elokuvasta Reykjavik-Rotterdam. Islantilaiselokuvan päätähtenä nähtiin Hollywoodversion ohjaaja Baltasar Kormákur.

Salakuljettaja istuisi kategoriaan rikostoimintatrilleri, ja se kertoo entisestä salakuljettaja Chris Farradaysta (Mark Wahlberg), joka on hylännyt entisen elämäntapansa ja keskittyy nyt perhe-elämään vaimonsa Katen (Kate Beckinsale) ja kahden lapsensa kanssa. Chrisin nuori lankomies Andy (Caleb Landry Jones) on kuitenkin saattanut itsensä vaikeuksiin salakuljetushommissa ja Andyn pomo, julma pikkugansteri Tim Briggs (Giovanni Ribisi) uhkaa Chrisin perhettä jos hän ei saa rahojaan kahdessa viikossa. Chris näkee ainoana vaihtoehtonaan lähteä salakuljetuskeikalle Panamaan samalla rahtilaivalla, josta hänen isänsä Bud (William Lucking) päätyi telkien taakse, myöskin salakuljetushommista. Samalla Chrisin paras ystävä Sebastian Abney (Ben Foster) tarjoaa turvaa Katelle sekä lapsille. Rahtilaivan kapteeni (J.K. Simmons) tunnistaa Chrisin ja ottaa hänet suurennuslasin alle, mikä haittaa luonnollisesti Chrisin operaatiota. Mikään muukaan ei ota sujuakseen ja hommat alkavat yksi toisensa jälkeen luisua käsistä.

Elokuva alkaa hieman sekavasti sekä pitkäveteisesti. Jossain vaiheessa juoni alkaa hahmottua ja alun pitkäveteisyys korvataan kunnon jännityksellä elokuvan loppupuolella. Pääosin Salakuljettaja tuntuu jo moneen kertaan nähdyltä, kuluneelta tarinalta vaikkakin se tarjoilee yllättäviä käänteitä puun takaa.

Mark Wahlberg tekee hänelle tyypillisen roolin hänelle tyypillisin maneerein. Keskellä elokuvaa olisi voinut luulla katsovansa esim. The Italian Jobia tai Shooteria. Silti tällainen kovis-hyvätyyppi -rooli istuu Mark Wahlbergille ja hän onnistuu esittämään roolinsa uskottavan varmasti. Pienenä bonuksena mainittakoon, että rahtilaivan miehistössä, John Brycen pienessä sivuosaroolissa voidaan nähdä Markin isoveli Robert Wahlberg.

Giovanni Ribisi on tuttu lukemattomista erilaisista rooleistaan. Giovanni venyy hyvin pahiksen rooliin tässä elokuvassa ja varastaa valkokankaan aina kun häntä vain näytetään. Hyvää työtä tekee myös Ben Foster päähenkilön luottoystävänä, raitistuvana alkoholistina ja ex-salakuljettajana.

Salakuljettaja on vauhtiin päästyään energinen ja jännittävä elokuva, mutta sortuu kliseisiin eikä tuo mitään uutta genrensä elokuviin.

Miksi me kaadumme? - Jotta oppisimme nousemaan

YÖN RITARIN PALUU (The Dark Knight Rises) * * * *

2012 (USA, Iso-Britannia)

Ohjaus: Christopher Nolan

Yön Ritarin Paluu jatkaa siitä mihin edellinen Nolanin Batman filmatisointi Yön Ritari jäi. Kahdeksan vuotta on kulunut, Bruce Wayne (Christian Bale) on erakoitunut linnaansa eikä kukaan ole nähnyt Batmaniäkään. Batman sai syyt niskoilleen  Harvey Dentin tekosista eikä ole suosittujen sankareiden listoilla. Lepakkomiehen on kuitenkin kaivauduttava ulos luolastaan, koska myrsky on saapumassa. Uusi superpahis Bane (Tom Hardy) marssii kaupunkiin asialleen vihkiytyneiden apureidensa kanssa ja uhkaa tuhota Gotham Cityn.

Gotham Cityssä hääräilee myös kissamainen mestarivaras Selina Kyle (Anne Hathaway), jonka tarkoitusperistä on vaikea saada selvää. Bruce Wayne/Batman saavat apuja vastarintaansa tutulta poliisipäällikkö Gordonilta (Gary Oldman) sekä myös kekseliäältä rivipoliisi John Blakelta (Joseph Gordon-Levitt) ja miljonääri Miranda Tatelta (Marion Gotillard). Apuna tietysti ovat myös tutut vempainkeksijä Lucius Fox (Morgan Freeman) sekä hovimestari Alfred (Michael Cane).

Jos taas kerran kertoisin kuinka minulla oli ennakkoluuloja tätäkin elokuvaa kohtaan. Koin edelliset eteenkin Yön Ritarin niin Frank Millermaisen ahdistavaksi, etten paljoa pitänyt niistä. Minulle kun Batman on aina edustanut enemmän kepeämpää sarjakuvakerrontaa kuin tuskaisen ahdistunutta ja pimeää puolta. En tiedä olinko nyt vain tottunut tai kypsynyt Nolanin synkälle Batmankerronnalle vai johtuiko se kuitenkin toiveikkaammasta aiheen käsittelystä tai siitä ettei minulla ollut suuria ennakko-odotuksia,  mutta pidin tästä trilogian kolmannesta osasta paljon.

Siinä missä Christopher Nolanin Batman-trilogian ensimmäisessä osassa Batman Begins teemana oli pelko, toisessa Yön Ritarissa kaaos, on tässä viimeisessä teemana kipu. Elokuvan englanninkielinen nimi - The Dark Knight Rises - pitää sisällään pienen sanaleikin. Viitaten tietenkin Batmanin nousuun mutta pitäen sisällään myös sanan rising merkityksen kapinasta tai kapinaan nousemisesta.

Bane on ollut sarjakuvissa fyysisesti Batmanin pahin vastustaja. Hänet tunnetaan hahmona, joka mursi Batmanin selän. Aikaisemmin Bane (suomeksi Turmio) on nähty valkokankaalla Joel Schumacherin Batman & Robin -elokuvassa, jossa Bane oli kuvattu aivottomana lihaskimppuna, joka totteli sokeasti Poison Ivyn käskyjä. Yön Ritarin Paluun kuvaus Banesta on paljon sarjakuvauskollisempi sekä muutenkin uskottavampi ja realistisempi, mikä on tyypillistä Nolanin Batmaneille. Banen vahvuudesta johtuen ilmassa leijuu ensimmäistä kertaa pelko siitä, että selviääkö Batman. Tom Hardy onnistuu hyvin täyttämään Banen fyysiset mitat. Pikkulinnut kertoivat Hardyn keränneen massaa 14 kiloa roolia varten ja Hardyn niska sekä selkä tuntuvat pelottavan jyhkeiltä. Muuten Hardy näyttelee hahmoaan suurella intensiteettillä ja tekee hyvää työtä roolissaan, lukuunottamatta maskin takaa kumahtelevaa ääntä, mikä alkaa  jossain elokuvan jo alkuvaiheessa tuntumaan koomiselta.

Anne Hathawayllä oli isot saappaat täytettävänään kun hän otti vastaan kissanaisen/Selina Kylen roolin. Michelle Pfeiffer teki niin hyytävän loistavan roolisuorituksen Burtonin Batman Returns elokuvassa, että rooliin on varmasti ollut vaikea heittäytyä. Onneksi Anne Hathaway ei ole lähtenyt imitoimaan Pfeifferin suoritusta vaan on tehnyt roolista omannäköisensä. Hathaway ei sorru stereotypioihin tai ylinäyttelyyn vaan tekee ovelasta kissanaisesta uskottavan. Loistavia olivat eteenkin ne hetket kun Hathaway muuttaa tunnetilaa roolihahmonsa todellisten aikeiden paljastuttua sadasosasekunneissa. Toivottavasti tästä hienosta roolisuorituksesta Annelle tippuu haastavampia rooleja jatkossakin, olemme nähneet jo ne miljoonat hymyt lukemattomissa romanttisissa komedioissa, joten niiden aika voisi mieluusti olla ohi.

Christopher Nolan käyttää mieluusti samoja näyttelijöitä elokuvissaan ja Inceptionista Nolanin kanssa yhteistyön aloittaneet Joseph Gordon-Levitt sekä ranskalaistähti Marion Cotillard olivat saaneet isot sivuosaroolit tästä elokuvasta. Marion Cotillard on huikea näyttelijälahjakkuus, joka nappasi merkittäviä palkintoja mm. Oscarin sekä Golden Globen parhaasta naispääosasta roolissaan Edith Piafina elokuvassa Pariisin varpunen. Ranskalaistähdille poikkeuksellisesti Cotillardin englannista ei aksenttia kuulu, ainakaan tässä roolissa. Joseph Gordon-Levittin esittämä John Blake edustaa elokuvan toivoa ja valoa. Hän on vilpitön ja viattoman tuntuinen kyynisessä Gotham Cityssä ja myös toimii vahvasti periaatteidensa mukaan. Gordon-Levitt on roolissaan pehmeän haavoittuvainen mutta silti tarpeeksi kova ja päättäväinen tehden John Blakesta helposti samaistuttavan idealistin.

"Vakioporukan" Freeman, Bale, Cane, Oldman roolisuorituksissa ei mitään edellisiin jaksoihin poikkeavaa. Tasaista, varmaa ja ammattitaitoista työskentelyä. Plussaksi näytti nousevan kuitenkin se, ettei Christian Balen kähisevä Batmanin ääni tuntunut niin koomiselta kuiin edellisissä osissa, johtuen ehkä siitä, ettei Batmania näytetty lepakkoasussaan tässä elokuvassa niin paljoa kuiin aikaisemmissa. Balen romanttinen kemia toimii myös paremmin tässä kuin edellisissä osissa ja Batmanin sekä Kissanaisen eeppinen viha-rakkaus -suhde on kuvattu sähköisesti.

Elokuvan "intro" on pitkä, se pitää sisällään verkkaisen jännitteen, minkä tietää murtuvan pian. Nolan pitkittää odotusta ja toisaalta pienien yksityiskohtien tietäminen auttaa pääsemään kiinni elokuvaan mutta toisaalta tuntuu että elokuvasta olisi saanut tiiviimmänkin paketin. Elokuva kestää lähes kolme tuntia ja pitää sisällään myös joitain pitkästyttäviä kohtia. The Dark Knight Rises onnistuu kuitenkin pitämään jännityksen otteessaan koko elokuvan ja puuntakaa tulevat juonenkäänteet pitävät tarinan tuoreena.

Hyvät tsäänssit casino-pelissä, huonot syövän hoidossa

50/50 * * * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: Jonathan Levine

Adam (Joseph Gordon-Levitt) on tavallinen 27-vuotias mies, joka on töissä paikallisessa radiossa ja jolla on kaunis taiteilijatyttöystävä Rachel (Bryce Dallas Howard). Ollessaan lenkillä Adam satuttaa selkänsä ja lähtee siksi tutkittavaksi lääkärille, joka toteaakin Adamilla olevan vaikean syövän selkärangassa. Adam on itse asian kanssa aivan ok, mutta tuntuu että kaikki muut ympärillä sekoavat. Adam alkaa käydä terapiassa ja saakin terapeutikseen nuoren vasta-alkajan, Katherinen (Anna Kendrick) ja heille sukeutuu hieman erilaisempi potilassuhde.

Adamilla on hulvaton, rajaton ja estoton paras ystävä Kyle (Seth Rogen), joka on päättänyt ottaa kaverinsa syövästä kaiken irti ja käyttää tätä pokaakseen naisia. Kyle on kaikesta huolimatta vilpittömästi ystävä ja haluaa kaverinsa parasta. Elokuva käsittelee myös Adamin vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa, erityisesti äitiinsä (Anjelica Huston) mutta myös sairaaseen isäänsä (Serge Houde).

50/50 on pienen budjetin independent elokuva ja sen on käsikirjoittanut Will Reiser ja se pohjautuu Willin omaan syöpäkokemukseen, vaikkakin elokuva onkin täysin fiktiivinen. Reiser sekä elokuvan ohjaaja Jonathan Levine ja näyttelijä Seth Rogen ovat keskenään hyviä ystäviä ja sellainen kaverillinen sekä hauska ote välittyy myös itse elokuvaan.

Elokuvan on saanut nimensä päähenkilön syövän selviytymisprosentista, mikä on 50/50.

Elokuvan tunnelma on alakuloisen toiveikas sekä hauska. Dialogi ja miten se on esitetty on aidosti hauskaa, oikean elämän arjen komiikkaa. Roolihahmot eivät tunnu stereotyyppisiltä eikä väkisin väännetyiltä vaan ihan oikeilta ihmisiltä puutteineen ja vahvuuksineen. Roolit on myös valittu huolellisesti ja näyttelijöiden suoritukset tuntuvat myös hyvin realistisilta ja uskottavilta. Joseph Gordon-Levitt välittää minimalistisesti verkkaisaa tunnelmaa ja osoittaa nyt erityisesti tässä roolissa olevansa hyvin monipuolinen, lahjakas näyttelijä. Hän on monille tuttu Kolmas kivi auringosta -sitcom sarjasta ja siksipä ei ole epäilystäkään etteikö Gordon-Levitt pärjäisi elokuvan komediakohtauksissa, mutta hän todella loistaa myös vakavammissa kohtauksissa välittäen erilaisia tunnetiloja. Työskentely yhdessä Seth Rogenin kanssa on myös saumatonta ja ystävysten kemia toimii.

Elokuva 50/50 ei sorru ylidramatisointiin eikä väkinäisiin Hollywood-opetuksiin kertoessaan yhden ihmisen tarinaa syövästä. Dialogi on toisaalta osuvaa, sarkastista, suoraa ja oivaltavaa mutta myös lämmintä, kaunista, koskettavaa sekä elämänmakuista. Erityisen koskettavia olivat kuvaukset päähenkilön kemoterapiasessioista vanhempien miesten Alanin (Philip Baker Hall) sekä Mitchin (Matt Frever) kanssa.

50/50 on ehdottomasti yksi parhaista vuoden aikana katsomistani elokuvista. Se on monipuolinen, moniulotteinen, hauska ja liikuttavakin. Niin paljon yhdessä paketissa, yhdessä pienessä ihmisessä. Voin lämpimästi suositella.

Sietämätöntä urpoilua

PIENISSÄ HÄISSÄ (You may not kiss the bride)*

 

2011 (USA)

Ohjaus: Bob Hedden

Bryan Lighthouse (Dave Annable) valokuvaa työkseen ihmisten rakkaita lemmikkejä älyttömissä rooliasuissa. Häntä avustaa hieman kajahtanut assistentti Tonya (Mena Suvari), joka yrittää tehdä kaikkensa vampatakseen Bryanin. Erään kerran valokuvaamoon sattuu kroatialaisen mafiapomo Nikitinin vaimo, jonka kissa ottaa pahasti osumaa valokuvattavalta isolta koiralta. Mafiapomo (Ken Davitian) pakottaa Bryanin hyvittämään tekonsa menemällä kulissiavioliittoon tyttärensä Mashan (Katherine McPhee) kanssa, jottei tätä karkotettaisi maasta. Häät vietetään ja pari lähtee häämatkalle Hawaijin saarille, jossa morsian kidnapataan ja Bryan lähtee pelastamaan morsiotaan yhteistyössä paikallisen tarjoilijattaren, Lanin (Tia Carrere) sekä tämän erikoisen serkkunsa, Erneston (Rob Schneider) kanssa.

Bryan Lighthousen puhelimitse neuvoja antavaa äitiä esittää Kathy Bates.

Elokuva lähtee liikkeelle hyvin köykäisesti, koko juonen kaikkine mutkineen saattaa haistaa jo alkumetreillä. Juoni stereotyyppisine hahmoineen tuntuu jo niin moneen kertaan nähdyltä, että väsymys sekä puutuminen uhkaa joka nurkan takaa niin että täytyy kovasti tehdä töitä jaksaakseen katsoa elokuvan loppuun asti.

Mitään hyvää sanottavaa en löytänyt myöskään näyttelijäsuorituksista. Näyttelijätyöskentely oli tällaiselle sekoilukomedialle tyypillisen ylinäyteltyä. Ainoa hauskuus minusta oli että Rob Schneider näytti Erneston hahmossaan aivan Kari Salmelaiselta.

Puutteita löytyy myös kuvauksesta, editoinnista ja muista visuaalisista seikoista. Maisemat Hawaijilla ovat upeita, mutta visuaalisesti Pienissä häissä näytti enemmän halvasti tuotetulta tv-sarjalta kuin elokuvalta.

Pienissä häissä on väkisin väännettyä mukahauskaa, jota ei voi suositella edes kohelluskomedian ystäville. Sama kuin heittäisi muutamat eurot katukivetykselle ja katselisi ohi ajavia autoja kuin jos ajattelisi maksaa tämän elokuvan katsomisesta. Hukkaan menee myös aika jonka ajattelisi käyttävänsä tämän elokuvan parissa, miellyttävämmältä tuntuu mikä tahansa muu itsekidutuksen muoto. 

Mistä on pienet pojat ja unelmat tehty?

HUGO * * * ½ 

2011 (USA)


Ohjaus: Martin Scorsese

Hugo pohjautuu Brian Selznickin romaaniin Hugo Cabret, elokuvaan käsikirjoituksen kirjasta on muokannut John Logan.

Orpo Hugo (Asa Butterfield) asuu Pariisin rautatieaseman kellojen takana vetäen kelloja ja pitäen ne oikeassa ajassa. Hugo ymmärtää koneita ja rakkain niistä onkin mystinen ihmiskasvoinen laite, joka on Hugon ainoa muisto isästään (Jude Law), minkä takia hän on ottanut elämäntehtäväkseen tuon koneen kunnostamisen.

Elämä Pariisin rautatieasemalla on kovin vilkasta ja siellä voi törmätä erilaisiin persoonallisuuksiin. Lelukaupan pitäjä Georges Méliès (Ben Kingsley) kätkee vaitonaisen ja surullisenkin kuorensa alle jonkin salaisuuden, jota kohti Hugo ja Georgesin orpo sukulaistyttö Isabelle (Chloë Grace Morez) lähtevät kulkemaan. Rautatieasemalla täytyy kuitenkin aina pitää varansa, ettei joudu aseman etsivän (Sasha Baron Cohen) kiinni nappaamaksi, hänen elämäntehtävänsä on orpojen toimittaminen lastenkoteihin. Kirjastonhoitajan roolissa nähdään Christopher Lee.

Hugo on The Artistin tavoin niin ikään kunnianosoitus elokuvalle. Scorsese on tunnettu väkivaltaisista ja tummista hahmoistaan elokuvissa. Hänellä on teini-iän kynnyksellä oleva tytär, joka ei ole nähnyt yhtäkään isänsä töistä juuri tuon edellämainitun elokuvien väkivaltaisuuden ja nuoren ikänsä takia. Siksipä Scorsese on jo jonkinaikaa halunnut tehdä lasten elokuvan. Ja kun hän törmäsi Selznickin kirjaan pienestä orpopoika Hugosta, oli selvää mistä tuo elokuva kertoisi.

Elokuva on visuaalisesti huikea. Sen satumainen kuvamaailma saa aivan arkiset asiat kuten juna-aseman tai koneet hammasrattaineen näyttämään lumoavan kauniilta ja kiehtovilta. Ei ihme, että Hugo kahmi  viisi Oscariaan juuri audiovisuaalisissa sarjoissa: äänitys, äänitehtosteet, lavastus, kuvaus ja erikoistehosteet. Hugo ei yltänyt saamaan Oscareita syvällisemmissä sarjoissa kuten näyttelijätyöskentelystä. Roolit ovatkin esitetty satuelokuvalle tyypillisen ylinäytellysti sekä karikatyyrimaisesti.

Hugo sijoittuu 1930-lukuun ja on osaksi fiktiivistä tarinaa mutta sisältää samalla aivan oikeaa elokuvahistoriaakin. Ben Kingsleyn esittämä Georges Méliès on aivan oikea historiallinen henkilö ja elokuvan esittämät faktat hänen historiastaaan pitävät paikkansa.

Kirjassa asemaetsivän rooli oli suhteellisen pieni, mutta elokuvaan sitä on suurennettu Sasha Baron Cohenille ja on yksi elokuvan hauskimmista hahmoista. Se on vastapainoa Cohenin muille hahmoille kuten Borat, Bruno, Ali G tai Diktaattori. Se osoittaa kuinka lahjakas näyttelijä Sasha todellisuudessa onkaan. Rooli on myös kunnianosoitus 30-luvun komiikalle ja koomikoille kuten Chaplinille sekä Buster Keatonille.

Hugo ei ole vain kaunis lastensatu vaan se sopii aivan yhtä hyvin myös aikuisillekin. Se on viaton ja kaunis hyvänmielenelokuva, mikä kestää useammankin katselukerran.