Ekspressionistinen kuvaus klassikkotarinasta

ANNA KARENINA * * * * 

2012 (Englanti) 

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Joe Wright

Käsikirjoitus: Tom Stoppard Leo Tolstoin romaanista

Anna Karenina on tottakai elokuva Leo Tolstoin kuuluisasta klassikkoromaanista Anna Karenina. Tarina seuraa 1800-luvun loppupuolen venäläisten aristokraattien seurapiirielämää kertoen oikeastaan kahdenlaisesta rakkaustarinasta. Anna Karenina (Keira Knightley) on nuorena avioitunut seurapiirirouva, jonka aviomies Aleksei Karenin (Jude Law) on kunnollinen ja vakaa mies, mutta heidän avioliittonsa on rutinoitunut järkiavioliitto. Anna matkustaa Pietarista Moskovaan veljensä perheen luokse tyynnyttelemään veljensä vaimoa Dollya (Kelly Macdonald), joka on tuohtunut miehensä eli Annan veljen Stivan (Matthew Macfadyen) naisseikkailuista. Matkalla Moskovaan Anna tapaa nuoren Kreivi Vronskin (Aaron Taylor-Johnson), joka on puolestaan saapunut kosiskelemaan Dollyn siskoa Kittyä (Alicia Vikander).

Kitty on niin Vronskin lumoissa, että hylkää hyvän, vakaan ja periaatteen miehen Kostja Levinin (Domhnall Gleeson) kosinnan. Vronski ei kuitenkaan huomioi Kittyä tanssiaisissa vaan keskittää kaiken huomionsa Annaan, murtaen Kittyn sydämen. Anna on hämmentynyt Vronskin huomiosta sekä omista tunteistaan, pian Anna kuitenkin heittäytyy suhteeseen Vronskin kanssa miehensä Kareninin ollessa kaikenaikaa tietoinen juoruista parin ympärillä. Karenin pyytää vaimoaan palaamaan luokseen, mutta Vronskin intohimo tuntuu Annasta liian vetoavalta ja Anna soutaa ja huopaa kahden miehen välillä.

Samaan aikaan Kostja Levin päättää hylkää elitistisen seurapiirielmän ja keskittää huomionsa ideologiaansa sekä ruumiilliseen työhön, mutta ei silti pysty unohtamaan Kittyä.

Anna Kareninasta on vuosien kuluessa tehty lukuisia elokuvaversioita ja nimiroolia ovat esittäneet monet legendaariset näyttelijättäret kuten Vivien Leigh sekä Greta Garbo. Ohjaaja Joe Wright on tehnyt aivan uudenlaisen versionsa klassikkotarinasta. Elokuva on kuvattu taiteellisen nerokkaasti ikäänkuin teatterikulisseissa ja jotkin kohtaukset on korostettu tahallisen teatraalisiksi ihmisjoukkojen yhteisin liikkein ja äänin. Myös hienona tehokeinona on käytetty ihmisjoukkojen liikehdintää, tanssia ja jopa katoamista. Mm. Annan ja Vronskin tanssiaiskohtauksessa ympäristön ihmiset jähmettyvät erikoisiin tanssiasentoihinsa ja lopulta katoavat kokonaan ympäriltä. Tämä hienosti toteutettu symboliikka korostaa Annan ja Vronskin rakastumista ja kuinka kaikki muu katoaa. Kohtaus heijastelee symboliikallaan myös koko elokuvan teemaa ja auttaa ymmärtämään pääparin motiiveita, tunteita ja myöhempiä ratkasuja.

Elokuvan pääkolmikko aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Annan tunteisiin on tavallaan helppo samaistua, mutta samalla hahmossa on jotain tummaa ja julmaa, johon taas ei mielellään samaistu. Sympatiat on ehdottomasti Jude Lawn esittämän Annan aviomiehen puolella ja toivoisi Annan palaavan miehensä luo, vaikka samalla Aaron Taylor-Johnsson tuntuu vetoavalta kiihkeänä Vronskina. En ole aikaisemmin huomannut ihailevani kenenkään miehen viiksiä, mutta Taylor-Johnsson saa viiksetkin näyttämään seksikkäältä.

Brittinäyttelijöiden casting on sujunut hienosti ja näyttelijät tuntuvat istuvan hyvin hahmoihinsa. Oli mielenkiintoista nähdä Jude Law niin eleettömän ja tunneköyhän miehen roolissa, vaikkakin hän oli löytänyt hahmostaan haavoittuvuutta ja herkkyyttä. Aaron Taylor-Johnsson on nuori näyttelijälahjakkuus, joka tuntuu taipuvan monenlaisiin rooleihin. Vronskin roolissa hän on valkoisiin pukeutunut musta, arvaamaton hevonen ja eläytyy intohimoisesti ailahtelevaan mutta määrätietoiseen rooliinsa. Keira Knightley on nyt viime vuosina löytänyt tyylinsä ja suoriutuu hienosti roolissaan ristiriitaisena Annana. Kaikkein samaistuttavin hahmo elokuvassa lienee Domhnall Gleesonin esittämä sympaattinen Levin, jonka Gleeson tulkitsee pehmesti mutta vakaasti.

Kovin syvälle tämä versio ei mene alkuperäisisessä Leo Tolstoin yhteiskuntakritiikissä ja pohdinnoissa, vaikkakin teemat ovat kyllä läsnä rivien väleissä. Elokuvan toteutus on myös teatterimaisuudessa ja näyttävyydessään sellainen, ettei se istuisi ahdistavaan ja raskaaseen pohdintaan, vaikka elokuva muuttuukin tummasävyisemmäksi loppuaan kohden. Elokuvan loppupuolella on kuitenkin omat heikkoutensa, kun loppupuolen sekavan toteutuksen takia tarina pysyy juuri ja juuri kasassa. Tämä tekee elokuvan loppupuoliskon paikoin myös hieman tylsäksi.

Anna Karenina on ennenkaikkea visuaalisesti huikea elokuva. Yksi suuri osatekijä elokuvan visuaalisuudessa teatterilavasteiden ja kattokruunujen lisäksi on nainen ja pukusuunnittelija Jacqueline Durran. Elokuvan pukujen silhuetit ja materiaalit ovat tarkkaan mietityn oloisia ja kaikki Keira Knightleyn elokuvassa pitämät lukuisat korut ovat aitoja timantteja ja helmiä Chanelin korukokoelmasta.

Wrightin kuvaus Anna Kareninasta on ekspressionistinen ja kokeellinen kuvaelma ja lopputulos on vahvasti kahdesta eri ajasta, nykyhetkestä ja 1800-luvulta. Ehdottomasti yksi vuoden 2012 mielenkiintoisimmista elokuvista.

Pissi-poika ja bengalin tiikeri merihädässä

PIIN ELÄMÄ (Life of Pi) * * *

2012 (USA, Kiina)

Kieli: Englanti (osin myös tamil sekä ranska)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Ang Lee

Käsikirjoitus: David Magee Yann Martelin romaanista

Elokuva pohjautuu Yann Martelin samannimiseen, vuonna 2001 julkaistuun bestselleriin. Elokuvan keskiössä on ranskalaisen uima-altaan mukaan nimetty intialaispoika Piscine Molitor Patel, lempinimeltään Pii. Pii on syvällisesti ajatteleva nuori mies, joka etsii kaikkeudesta vastauksia kysymyksiinsä sekä Jumalaa tai jumalia. Pii kasvaa hindulaisessa perheessä ja tutustuu muutamiin uskontonsa jumaliin, pitäen niitä vahvoina sarjakuvahahmoina. Teini-iässä Pii ottaa selvää myös kristinuskosta sekä islamilaisuudesta ja sekoittaa näistä kaikista oman maailmankatsomuksensa.

Eräänä päivänä Piin isä pakkaa perheensä laivaan matkustaakseen Kanadaan, koska laskeskelee, ettei perheen elinkeinona toimiva eläintarha tule kannattamaan enää kovin kauan. Mukaan isä pakkaa myös eläimet myydäkseen ne määränpäässä. Matkalla laiva osuu kuitenkin kovaan myrskyyn ja Pii pelastautuu haaksirikolta pelastusveneeseen yhdessä hyeenan, orangin, seepran ja Richard Parker -nimisen bengalin tiikerin kanssa. Alkaa taistelu luonnonvoimia vastaan varoen samalla samassa pelastusveneessä olevia petoeläimiä.

Elokuvassa Piin tarinaa kertoo nuorelle kirjailijalle jo keski-ikään ehtinyt Pii, joten on selvää, että Pii selviytyy haaksirikosta. Aikuista Piitä esittää loistava Irrfan Khan, joka on monille tuttu mm. Terapiassa-sarjan kolmannelta kaudelta, jossa hän esitti ahdistunutta intialaismies Sunilia. On hienoa, että Khan valittiin tähän rooliin, koska hänen kykynsä kertoa tarinaa ja eläytyä siihen pienillä eleillä ja tunteella on vertaansa vailla. Isoimman ja fyysisimmän roolin tekee kuitenkin Suraj Sharma merellä kamppailevana Piinä. Muut roolit jäävät hyvin pieniksi, koska tarina keskittyy n. 85 % tuohon kamppailuun. Mutta mm. Gérard Depardieu nähdään pienessä laivan kokin roolissa.

Elokuvan on ohjannut kauniista kuvauksistaan tunnettu Ang Lee, jonka aikaisempia töitä ovat mm. Hiipivä Tiikeri Piilotettu Lohikäärme sekä 1995 valmistunut Jane Austen filmatisointi Järki ja Tunteet. Piin elämää on hyvin visuaalinen ja kaunis elokuva. Monet sen kohtaukset on tehty satumaisen kauniisti ja se tarjoilee upean näköisiä kohtauksia, joihin antaa lisäpotkua elokuvateatterin iso valkokangas.

Elokuva alkaa myös mukaansatempaavasti ja hauskasti. Piin lapsuutta ja kommelluksia on mukava seurata ja elokuva vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kun laivan haaksirikko tapahtuu, tapahtuu myös elokuvan juonessa ja mielenkiintoisuudessa kääänne ja tarina alkaa vaikuttaa enemmän iltasadulta unettavuutensa vuoksi. Piin yksinäinen seilaaminen merellä ja kohtausten pitkittäminen tuntui tappavan tylsältä ja meinasin nukahtaa useaan otteeseen. En ole muutenkaan mikään katastrofi- tai eläinelokuvien ystävä, mutta tämän elokuvan tylsyys oli kyllä aivan omaa luokkaansa. Eikä missään tapauksessa elokuvan pitkä keskiosio vastannut mukavasti eteenpäin nytkähtänyttä alkuosaa.

Elokuvan loppu olikin jotain aivan muuta kuin tylsä keskiosio. Se tarjoili yllättävän käänteen ja teki paketista loppujen lopuksi mielenkiintoisen ja syvällisen. Vaikka aluksi uskontojen tuominen tarinaan vaikutti lähinnä päälleliimatulta ja tarpeettomalta, toi lopun sanoma sille hieman pohjaa ja merkittävyyttä vaikka mitään ei katsojalle tuputettukaan. Elokuvan symboliikka oli nerokasta ja elokuvan sanomaa sekä tarinan yllättävyyttä jäi kyllä pohtimaan pitkäksi aikaa elokuvan katsomisen jälkeen.