DIKTAATTORI (The Dictator) * * ½
2012 (USA)
Ikäraja: 12
Ohjaus: Larry Charles
Sacha Baron Cohen näyttelee kuvitteellisen Lähi-idässä sijaitsevan Wadiyan julmaa, rasistista ja sovinistista diktaattoria, Aladeenea. Aladeen sekä hänen oikeana kätenään toimiva setänsä Tamir (Ben Kingsley) lähtevät delegaatioineen kohti Amerikan Yhdysvaltoja puhumaan YK:n päämajassa ydinasekiistan vuoksi. Pian kuitenkin Aladeen joutuu kidnapatuksi ja hänelle selviää suuri vallananastusyritys. Aladeen tutustuu ihmisoikeusaktivisti Zoeyyn (Anna Faris), jonka yhteyksiä mies yrittää häikäilemättömästi käyttää hyväkseen päästäkseen takaisin vallankahvaan.
Diktaattorin on ohjannut sama mies, Larry Charles kuin myös Borat ja Brüno elokuvat, joita myös Sacha Baron Cohen tähditti ja käsikirjoitti. Diktaattori on näiden puuhamiesten tyyliin täynnä epäsovinnaista, kipeää huumoria irvaillen samalla yhteiskunnan epäkohdille. Eli siis alapää-, kakka- ja tissijutuilla kuorrutettua yhteiskuntakritiikkiä.
Diktaattori ei kuitenkaan tukeudu piilokameraan kuten edelliset elokuvat, mutta jäljessä on silti samanlaista improvisaation tuntua. Paikoin elokuva tuntuu kakkosluokan komedialta joidenkin absurdien kohtausten ja juuri noiden yllämainittujen alapääjuttujen takia. Huumori on roisia, räävitöntä sekä poliittisesti epäkorrektia, kuten Sacha Baron Cohenin tyyliin sopii. Cohen on ominut maneereita katselemalla diktaattoreita, mm. Fidel Castron ojentuneen ja osoittelevan etusormen. Suurimman innoituksen hahmoonsa Cohen sai kuitenkin Muammar Gaddafista, joka Cohenin mielestä pukeutui kuin 65-vuotias nainen ja piti lähellään 30 naisesta koostuvaa "neitsytarmeijaa".
Diktaattori osoittaa menneiden ja joidenkin nykyistenkin diktaattorien koomisuuden, sekä näyttää miten lähellä amerikkalainenkin yhteiskunta on sitä samaa epäoikeudenmukaista diktaattorien ylläpitämää yhteiskuntajärjestelmää, vaikka se niin kovin todistelee taistelevansa sellaisia ihanteita vastaan. Elokuvan yhteiskuntakriittiset oivallukset ovat osuvia ja se näyttää hienosti länsimaisen yhteiskunnan paradoksaalisuuden.
Sacha Baron Cohen kaikessa epäkorrektiudessaan ei kuitenkaan naureskele esim. muslimien uskonkappaleille vaan ennemminkin muslimivastaisuudelle sekä rasismille. Cohen on itse juutalainen, joten monissa hänen elokuvissaan vitsit osuvat itseironisesti juutalaisuuteen taikka länsimaiseen kaksinaismoralismiin ja hän lähestyy aiheita, joita länsimaissa pidetään tabuina.
Elokuvan musiikki tuo myös hauskaa twistiä ruutuun, kun esim. R.E.M yhtyeen "everybody hurts" on saanut arabinkieliset sanat ja otteen. Elokuvan musiikista vastasi Sachan isoveli Erran Baron Cohen.
Elokuvan yleisilme on hieman vasemmalla kädellä hutaistun oloinen. Aihe on mehukas ja tuntuu, että siitä olisi saanut tuotettua onnistuneemmankin tekeleen. Alapäävitsien määrää olisi voinut hyvinkin karsia, aiheeseen nähden ne kun tuntuivat päälleliimatuilta sekä tarpeettomilta, ja keskittyä enemmän satiiriin, hahmoihin sekä yhteiskuntakritiikkiin.
Mielenkiinnolla odotan Sacha Baron Cohenin vakavamman puolen vilauttelua tulevassa elokuvassa Les Miserables sekä tekeillä olevaa Freddie Mercuryn henkilökuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti