Kattia kanssa!

SAAPASJALKAKISSA (Puss In Boots) * * * 

 

2011 (USA)

Ikäraja: 7

Ohjaus: Chris Miller

Shrek -elokuvien rakastetuin sivuhahmo, Saapasjalkakissa (Antonio Banderas), on vihdoin saanut oman elokuvansa. Elokuva alkaa lainsuojattoman kissan metsästäessä uutta, mielenkiintoista keikkaa, josta voisi jotain netotakin. Kissa päätyy metsästämään taikapapuja, joista kasvava köynnös johdattaisi kultamunia munivan hanhen luo. Toinen kissavaras kiilaa kuitenkin väliin ja sankarimme tapaa vanhan ystävänsä Tyyristyllerön (Zack Galifianakis), jonka kanssa on selvittämättömiä asioita menneisyydestä sekä hurmaavan Kisu Pehmotassun (Salma Hayek). Kovaotteisen roistopariskunnan, Taavin ja Annin (englanniksi Jack and Jill) ääninä kuullaan Billy Bob Thorontonin sekä Amy Sedarisin äänet.

Elokuva on tyylillisesti sekoitus Zorroa, spagettilänkkäreitä, Indiana Jones -tyyppisiä seikkailuelokuva ja onpa mukaan höystetty hieman romanssia, tanssia ja latinalaisia rytmejäkin.

Saapasjalkakissa on kutkuttava hahmo. Se on täynnä mielenkiintoisia kontrasteja vaarallisesta miekkamiehestä pörheään, suloiseen pikkukisuun. Sen pieni koko tuo myös hauskaa kontrastia Antonio Banderasin maskuliinisesta, tummankarheasta äänestä. Banderasin heittäytymisestä voi huomata kuinka hän on nauttinut egoistisen machokissan esittämisestä. Vai esittääkö Saapasjalkakissa Banderasia, siinä kun yhdistyvät monet Banderasin näyttelemät legendaariset hahmot kuten Desperadon El Mariachi ja Zorro, joista se myös selkeästi on saanut vaikutteensa.

Antonio Banderasin kemia toimii hyvin  Salma Hayekin kanssa. Onhan parivaljakko tehnyt yhdessä useamman elokuvan: Desperado, Once Upon a Time in Mexico ja Frida. Myös elokuvan toisen äänipariskunnan Billy Bob Thorontonin ja Amy Sedarsin äänet toimivat hyvin yhteen ja erikseen. Eteläisen amerikan murteella puhuva roistopariskunta paukuttaa pyssyjä rymistellen, mutta käyvät keskenään rauhallista kädenvääntöä vauvan hankinnasta. Billy Bobin ääni soljuu niin pehmeästi, että sitä kuuntelisi vaikka koko illan.

Saapasjalkakissa on hienosti toteutettua visuaalista animaatiota, mikä on varmasti lasten mieleen (K-7), mutta se käsittelee Shrek-elokuvillekin tyypillisesti myös aikuisten asioita joita lapsi ei ymmärrä eikä tarvitsekaan ymmärtää. Shrekeistä tuttua  elokuvien parodiointia sekä satujen lainailua myös nähtiin tässäkin elokuvassa pavunvarsineen, taikapapuineen ja hanhineen. Elokuva Saapasjalkakissa on siis mukavaa kokoperheen viihdettä. Näyttelijät, piirtäjät ja muut ovat tehneet hienoa työtä, mutta tuntuu että jotain on jäänyt silti puuttumaan. Käsikirjoittajaporukka (Tom Wheeler, Brian Lynch, William Davies) ei ole saanut tarinasta niin soljuvaa, ymmärettävää ja mehukasta kuin sen olisi olettanut olevan, vaikkakin tarinassa oli mukavia koukkuja ja hienoja kohtauksia. Oli myös hauskaa yhdistää ihmismäisesti toimivan sankarikissaan aivan tavallisia kissan eleitä ja tapoja maidonlipityksestä valon metsästykseen.

Elokuvan suomenkielisestä ääniraidasta en osaa sanoa mitään, koska katsoin elokuvan englanninkielisenä. Enkä osaisi kuvitella kisulin puhuvan muulla kuin Antonio Banderasin äänellä.

DVD sisälsi myös vuonna 2012 tuotetun lyhytelokuvan:

PUSS IN BOOTS: THE THREE DIABLOS * * * * 

Ohjaus: Raman Hui

Saapasjalkakissa saa työtehtäväkseen Prinsessa Alessandra Bellagamban kruunusta varastetun rubiinisydämen jäljittämisen. Varas tunnetaan nimeltään Le Chuchoteur eli Kuiskaaja ja hän lymyilee salaisessa piilopaikassaan, jonka sijainnin vain hänen kolme kiinnijäänyttä apuriaan tietävät. Apurit ovat teljettynä vankilaan eivätkä suostu puhumaan. Saapasjalkakissan pitäisi saada pahamaineisen kolmikon tekemään yhteistyötä kanssaan mutta ensin pitäisi uskaltautua heidän selliinsä..

Saapasjalkakissa ja Kolme paholaista on pieni jatko itse Saapasjalkakissa -elokuvalle, johon siinä myös pienoisesti viitataan. Tarina on kuitenkin aivan omansa ja tyylillisesti muistuttaa enemmän Shrek-elokuvia kuin varsinainen elokuva. Juoni on selkeä ja mukaan on mahdutettu hauskuutta sekä jännitystä mutta myös liikuttaviakin kohtauksia. Pikkukisut ovat hellyyttävän suloisia ja niiden sanattomat ilmeet paljon puhuvat. Lyhytelokuva on parempi kuin itse elokuva sen juonellisen onnistumisen, napakan lyhyen keston sekä hauskojen oivallusten takia. Antonio Banderas kuullaan tässäkin Saapasjalkakissan äänenä. Muissa ääniroolieissa kuullaan mm: Charlotte Newhouse ja Gilles Marini.

.

Runoilijan nerous ja hulluus

MUSTAT PERHOSET (Black Butterflies)* * * 

2011 (Saksa, Alankomaat, Etelä-Afrikka)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Paula van der Oest

Eletään 50- ja 60-lukujen taitetta. Runoilija Ingrid Jonker (Carice van Houten) lähes hukkuu uintimatkallaan, mutta hänet pelastaa vanhempi kirjailijakolleega Jack Cope (Liam Cunningham). Parin välille syttyy vahva intohimo ja rakkaus, vaikka suhde on kaikkea muuta paitsi ongelmaton. Paria yhdistää myös samanlainen ideologia ja he molemmat kuuluvat apartheidia vastustavaan pieneen ja tiiviseen ystävyysseurueeseen. Rotuerottelun vahvat ja pinttyneet juuret ovat kietoneet ihmiset totuttuihin konservatiivisiin malleihinsa eikä niistä irrottautuminen ole helppoa. Tässä oman työnsä on tehnyt Jonkerin vahvat, raa'at ja vavisuttavat kielikuvat ja runot.

Elokuva Mustat perhoset on tositapahtumiin perustuva kertomus Etelä-Afrikkalaisen runoilijan Ingrid Jonkerin elämästä. Käsikirjoituksen on tehnyt Greg Latter ja vaikka Ingrid Jonker puhui afrikaansin kieltä ja elokuva on lähinnä hollantilaistuotantoa, puhutaan elokuvassa silti englantia.

Ingrid Jonker on noussut ikoniksi kotimaassaan Etelä-Afrikassa ja sai myös elinaikanaan tunnustusta runoilijana. Henkilökohtaisessa elämässään Jonker oli rauhaton, läpi elämän rakkautta ja kodin turvaa etsivä, hauras nainen. Hän yritti etsiä konservatiivisen isänsä (Rutger Hauer) hyväksyntää, mutta sen sijaan tämä kielsi tyttärensä. Jonkeria piinasi myös syyllisyys tekemistään aborteista, eikä paha olo tapahtuneista ikinä hellittänyt vaan pikemminkin kasvoi. Isän karkeus myös osaltaan varmasti vaikutti Ingridin toistuviin masennuksiin, joita Ingrid "hoiti" alkoholilla. Toisaalta elokuvassa kuvattu Ingrid Jonkerin mielensairaus vaikutti lähinnä kaksisuuntaiselta mielialahäiriöltä, mikä on itseasiassa suht yleistä taiteilijoilla.

Mustat perhoset ei ole kiillotettua Hollywood-kuvaa, vaan rosoinen ja herkkä mutta myös, melko raadollinen ja brutaalikin ihmisyyden kuvaus. Näyttelijätyöskentely on vahvaa ja intensiivistä ja pääparin, van Houten -  Cunningham, kemia tuntuu toimivan.

Elokuva ei myöskään ole mitään kepeää viihdettä vaan syvällistä, pohdintoja aiheuttavaa draamaa. Elokuva sisältää joitakin raakoja kohtauksia, joten kovin pienille katsojille se ei siksi sovi. Mustat perhoset ei myöskään ole valtavirtaa, joten voi olla jokseenkin hankalahkoa saada elokuvaa käsiinsä ja katsottavaksi, mutta jos siihen sattumoisin törmää, kannattaa käyttää tilaisuus hyväkseen ja katsoa se.

"The child is not dead
The child lifts his fists against his mother
Who shouts Afrika! shouts the breath
Of freedom and the veld
In the locations of the cordoned heart"...

("The Child" -runon Jonker kirjoitti nähtyään sotilaiden ampuvan lapsen Nyangassa. Nelson Mandela siteerasi ensimmäisen Etelä-Afrikan vapaasti valitun presidentin avajaispuheessaan, vuonna 1994 samaista Ingrid Jonkerin runoa.) 

Suuri pieni tarina

ÄÄRIMMÄISEN LUJAA JA USKOMATTOMAN LÄHELTÄ (Extremely Loud & Incredibly Close) * * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: Stephen Daldry

Äärimmäisen Lujaa ja Uskomattoman Läheltä perustuu Jonathan Safran Foerin samannimiseen romaaniin. Elokuvan käsikirjoituksen on kirjasta muokannut Eric Roth.

Oskar Schell (Thomas Horn) on erikoinen, pieni miehenalku. Hän suunnittelee löytöretkiä ja seikkailuja Isänsä, Thomasin (Tom Hanks) kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu syyskuun 11. vuonna 2001 kun isä oli kokoustamassa WTC-talossa. Oskarin äiti, Linda (Sandra Bullock) ei osaa käsitellä poikaansa eikä Oskar ei osaa käsitellä tapahtunutta. Isän tavaroista Oskar kuitenkin löytää isälle kuuluneen avaimen ja pienen johtolangan ja pian hän seikkaileekin pitkin ja poikin New Yorkia yrittäen selvittää mikä lukko avaimella aukeaa. Matkallaan hän kohtaa monenlaisia ihmisiä ja monenlaisia tarinoita. Ja poikkeaapa salaperäinen vuokralainenkin (Max von Sydow) isoäidin asuntoon majailemaan.

Elokuvan keskiössä on maailman hahmottaminen lapsen silmin ja vieläpä erityisen lapsen silmin. Oskar ei osaa hahmottaa maailmaa ja tapahtumia kokonaisuuksina vaan hahmottaminen onnistuu jos asiat pilkkoo pieniin paloihin ja yritttää saada asiat kuulostamaan ja näyttämään järkeviltä niiden kautta. Joitakin fobioita Oskarilla on myös ja joitakin hän osaa itse hoitaa mm. kuljettaa mukanaan tamburiinia lievittääkseen jännittyneisyyttään. Jossain määrin elokuvan pienten yksityiskohtien ja henkilöiden mieltymysten kirjaaminen, toi mieleen elokuvan Amelie.

Syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat ovat traumaattisena kokemuksena paljon saaneet erilaisia lähestymistapoja. On tehty elokuvia ja kerrottu tarinaa pelastuneiden sekä pelastajien silmin. Mutta tämä tarkastelu lapsen silmien kautta, toi siihen erilaista ulottuvuutta ja syvyyttä. Elokuvan päähenkilöä näyttelevä Thomas Horn kuljettaa vaativassa roolissaan koko tarinan painoa ja tekee työssään nappisuorituksen. Thomas heittäytyy ja onnistuu. Myös Max von Sydow onnistuu uskomattoman hienosti puhumattomana vuokralaisena.

Elokuvan sisältämiä joitakin pieniä tarinoita on kuitenkin vaikea hahmottaa. Motiivit ja henkilöhahmot jäävät vaillinaisiksi. Viola Davisin esittämän Abbey Blackin sekä Jeffrey Wrightin esittämän William Blackin tarina esimerkiksi jää kokonaan vaille selitystä eikä hahmoista saa mitään otetta kun niistä ehdottomasti olisi halunnut tietää enemmän.

Vuodesta 2001 ei ole vielä kulunut niin kauan aikaa, että Jenkkilänmaan asukit osaisivat syyskuun 11. päivän tapahtumiin asennoitua muutenkin kuin patrioottisin paasauksin. Ehkäpä siksi tämä elokuva on saanut kotimaassaan niin paljon kritiikkiä siloisuudesta, teennäisyydestä sekä tunnekylmyydestä. Kahta jälkimmäistä se ei misään tapauksessa ole vaan pikemminkin pienen pojan silmin nähty tapahtumien sarja, joka ei osoita sormellaan ketään eikä keskity minkään kansallisuuden nostamiseen eikä toisen polkemiseen. Se ei etsi syyllisiä eikä ole sataan kertaan nähty kuvaus sinipunavalkoisesta urheudesta. Vaikka yksi elokuvan keskeisistä teemoista on pienen ihmisen urheus.

Äärimmäisen Lujaa ja Uskomattoman Läheltä on kyllä silonen kuvaus mutta se on viattoman kaunis ja koskettava kertomus. Raskaasta aiheestaan huolimatta, se on hyvänmielen elokuva, mikä kertoo yhtä suurta tarinaa sisällyttäen siihen paljon pieniä, liikuttavia tarinoita aidon tuntuisista ihmisistä.

Mmmmmm Marilyn!

MY WEEK WITH MARILYN * * * ½

2011 (USA, Iso-Britannia)

Ohjaus: Simon Curtis

  

Ikoni ja legenda Marilyn Monroen kuolemasta tuli kuluneeksi 50 -vuotta elokuun viidentenä päivänä tänä vuonna. Lehdet kirjoittivat muistelmia ristiriitaisesta ja säkenöivästä tähdestä ja tv:ssä näytettiin dokumentteja. Elokuva: My Week With Marilyn ehätti DVD-muotoon elokuun loppupuolella ja se antaa maistiaisia sekä kurkistuksia Marilynin elämään vaikkakin se kertoo siitä ajallisesti vain lyhyen palan.

My Week With Marilyn on tositapahtumiin perustuva draama Marilynin vierailusta Englantiin ja elokuvan Prinssi ja Revyytyttö (The Prince and The Showgirl) – elokuvan kuvauksista. Elokuva pohjautuu Colin Clarkin muistelmateoksiin: ”The Prince, The Showgirl and Me” sekä ”My Week With Marilyn”.

Tarina kerrotaan nuoren, Colin Clarkin (Eddie Redmayne) silmin ja se alkaa hänen sinnikkyydestään päästä töihin elokuvabusinekseen. Colin Clark pääseekin assistentiksi ja apupojaksi kolmannen apuohjaajan tittelillä elokuvan Prinssi ja Revyytyttö – kuvauksiin. Ohjaajana sekä pääosanesittäjänä toimii teatterisuuruus Sir Laurence Olivier (Kenneth Brannagh) ja vastanäyttelijäksi on palkattu Marilyn Monroe (Michelle Williams), jotta saataisiin elokuvalle tähtiloistoa Hollywoodista. Olivierin vaimo Vivien Leigh (Julia Ormond) oli näytellyt kappaleen teatteriversiossa, mutta katsoi olevansa 43-vuotiaana liian vanha rooliin tässä elokuvassa.

Marilyn aiheuttaa kuvauksissa päänvaivaa myöhästymisillä sekä repliikkien unohduksilla. Kukaan muu paitsi nuori Colin, ei näytä ymmärtävän Marilyniä ja kun Monroen puoliso Arthur Miller (Dougray Scott) palaa jenkkilään lastensa takia, on Colinin rooli Marilynin tukena vieläkin suurempi. Muissa rooleissa nähdään myös mm. Judi Dench, Emma Watson, Toby Jones, Dominic Cooper, Philip Jackson sekä Zoë Wanamaker.

Prinssi ja Revyytyttö on ainoa elokuva, jonka Marilyn Monroe on tehnyt Amerikan mantereen ulkopuolella. Viikon mittaiset kuvaukset kesällä 1956 olivat Marilynille hyvin raskaat. Hän kärsi useasta sairaudesta ja sai keskenmenon. Näitä puolia on hienosti tuotu esiin My Week With Marilyn – elokuvassa. Elokuva näyttää realistisesti megatähden kuuluisuuden ihanat sekä kurjat puolet, se raottaa esirippua ja esittelee persoonan julkisuuden takaa.

Michelle Williamsilla oli suuret korkokengät täytettävänään Monroen rooliin. Hän itse jopa tanssii sekä laulaa myös elokuvassa ja osoittaa näin olevansa meidän aikamme suuria lahjakkuuksia. Marilynin rooli oli haastava, mutta Michelle pärjäsi siinä hienosti saaden osastaan myös Golden Globe - palkinnon sekä Oscar-ehdokkuuden. Michelle Williams oli poiminut  joitakin Marilynin maneereita mutta ei aivan ollut päässyt eroon kaikista omistaan. Marilyn oli uniikki metodinäyttelijä, jonka lahjakkuus jäi hänen aikanaan kauneuden ja seksikkyyden jalkoihin ja jollaista ei varmasti enää tule toista. Marilynin komiikantaju oli loistava ja ajoitukset pienine eleineen aivan kymppiä. Marilynin työskentely tuntui olevan vaistonvaraista eikä harkittua vaikka kohtaukset oli tietysti suunniteltu tarkoin. Hän oli opiskellut näyttelemistä aikansa parhaiden opettajien kanssa joita olivat Constance Collier sekä Paula ja Lee Strasberg. Moni ei varmaankaan tiedä, että Prinssi ja Revyytyttö oli Marilyn Monroen oman tuotantoyhtiön ensimmäinen elokuva. Oman tuotantoyhtiön omistaminen varsinkin näyttelijättärelle, oli todella harvinaista 50-luvun Hollywoodissa, joten Marilyn oli edellä aikaansa monessa suhteessa.

Arthur Millerin pienessä roolissa nähty Dougray Scott varastaa intensiivisyydellään valokeilan sekä huomion niissä muutaman minuutin pituisissa kohtauksissa, jossa häntä näytetään. Kenneth Brannaghia on monesti tituleerattu uudeksi Sir Laurence Olivieriksi ja hänelle rooli istui hyvin. Eddie Redmayer suoriutui myös hienosti viattoman mutta oivaltavan Colinin roolissa. Eikä Judi Denchin suoritusta koskaan tarvitse jännittää vaan hän tarjoilee sympaattisena Sybil Thorndikena nautittavaa katseltavaa pienin yksityiskohdin ja silmäkulmanpilkkein.

Näyttelijäsuoritukset ovat My Week With Marilyn – elokuvan parhautta. Sen heikkous on kuitenkin Adrian Hodgesin ei niin soljuva käsikirjoitus. Tuntuu, että elokuvasta olisi saanut syvemmän psykologisen kuvauksen hahmoista kun nyt ne jäivät monelta osin ohuiksi ja vaillinaisiksi, eikä hahmojen motiiveita kyennyt kaikin paikoin ymmärtämään. Tämän elokuvan lisäksi suosittelen myös lämpimästi katsomaan Prinssi ja Revyytyttö – komedian. Ehkä sitäkin katsoo uusin silmin tämän elokuvan jälkeen.

Ammattilaissalakuljettajat amatöörimeiningillä Panamassa

SALAKULJETTAJA (Contraband) * * ½  

2012 (USA, Iso-Britannia, Ranska)

Ohjaus: Baltasar Kormákur

Elokuva Salakuljettaja on uudelleen filmatisointi islantilaisesta elokuvasta Reykjavik-Rotterdam. Islantilaiselokuvan päätähtenä nähtiin Hollywoodversion ohjaaja Baltasar Kormákur.

Salakuljettaja istuisi kategoriaan rikostoimintatrilleri, ja se kertoo entisestä salakuljettaja Chris Farradaysta (Mark Wahlberg), joka on hylännyt entisen elämäntapansa ja keskittyy nyt perhe-elämään vaimonsa Katen (Kate Beckinsale) ja kahden lapsensa kanssa. Chrisin nuori lankomies Andy (Caleb Landry Jones) on kuitenkin saattanut itsensä vaikeuksiin salakuljetushommissa ja Andyn pomo, julma pikkugansteri Tim Briggs (Giovanni Ribisi) uhkaa Chrisin perhettä jos hän ei saa rahojaan kahdessa viikossa. Chris näkee ainoana vaihtoehtonaan lähteä salakuljetuskeikalle Panamaan samalla rahtilaivalla, josta hänen isänsä Bud (William Lucking) päätyi telkien taakse, myöskin salakuljetushommista. Samalla Chrisin paras ystävä Sebastian Abney (Ben Foster) tarjoaa turvaa Katelle sekä lapsille. Rahtilaivan kapteeni (J.K. Simmons) tunnistaa Chrisin ja ottaa hänet suurennuslasin alle, mikä haittaa luonnollisesti Chrisin operaatiota. Mikään muukaan ei ota sujuakseen ja hommat alkavat yksi toisensa jälkeen luisua käsistä.

Elokuva alkaa hieman sekavasti sekä pitkäveteisesti. Jossain vaiheessa juoni alkaa hahmottua ja alun pitkäveteisyys korvataan kunnon jännityksellä elokuvan loppupuolella. Pääosin Salakuljettaja tuntuu jo moneen kertaan nähdyltä, kuluneelta tarinalta vaikkakin se tarjoilee yllättäviä käänteitä puun takaa.

Mark Wahlberg tekee hänelle tyypillisen roolin hänelle tyypillisin maneerein. Keskellä elokuvaa olisi voinut luulla katsovansa esim. The Italian Jobia tai Shooteria. Silti tällainen kovis-hyvätyyppi -rooli istuu Mark Wahlbergille ja hän onnistuu esittämään roolinsa uskottavan varmasti. Pienenä bonuksena mainittakoon, että rahtilaivan miehistössä, John Brycen pienessä sivuosaroolissa voidaan nähdä Markin isoveli Robert Wahlberg.

Giovanni Ribisi on tuttu lukemattomista erilaisista rooleistaan. Giovanni venyy hyvin pahiksen rooliin tässä elokuvassa ja varastaa valkokankaan aina kun häntä vain näytetään. Hyvää työtä tekee myös Ben Foster päähenkilön luottoystävänä, raitistuvana alkoholistina ja ex-salakuljettajana.

Salakuljettaja on vauhtiin päästyään energinen ja jännittävä elokuva, mutta sortuu kliseisiin eikä tuo mitään uutta genrensä elokuviin.

Miksi me kaadumme? - Jotta oppisimme nousemaan

YÖN RITARIN PALUU (The Dark Knight Rises) * * * *

2012 (USA, Iso-Britannia)

Ohjaus: Christopher Nolan

Yön Ritarin Paluu jatkaa siitä mihin edellinen Nolanin Batman filmatisointi Yön Ritari jäi. Kahdeksan vuotta on kulunut, Bruce Wayne (Christian Bale) on erakoitunut linnaansa eikä kukaan ole nähnyt Batmaniäkään. Batman sai syyt niskoilleen  Harvey Dentin tekosista eikä ole suosittujen sankareiden listoilla. Lepakkomiehen on kuitenkin kaivauduttava ulos luolastaan, koska myrsky on saapumassa. Uusi superpahis Bane (Tom Hardy) marssii kaupunkiin asialleen vihkiytyneiden apureidensa kanssa ja uhkaa tuhota Gotham Cityn.

Gotham Cityssä hääräilee myös kissamainen mestarivaras Selina Kyle (Anne Hathaway), jonka tarkoitusperistä on vaikea saada selvää. Bruce Wayne/Batman saavat apuja vastarintaansa tutulta poliisipäällikkö Gordonilta (Gary Oldman) sekä myös kekseliäältä rivipoliisi John Blakelta (Joseph Gordon-Levitt) ja miljonääri Miranda Tatelta (Marion Gotillard). Apuna tietysti ovat myös tutut vempainkeksijä Lucius Fox (Morgan Freeman) sekä hovimestari Alfred (Michael Cane).

Jos taas kerran kertoisin kuinka minulla oli ennakkoluuloja tätäkin elokuvaa kohtaan. Koin edelliset eteenkin Yön Ritarin niin Frank Millermaisen ahdistavaksi, etten paljoa pitänyt niistä. Minulle kun Batman on aina edustanut enemmän kepeämpää sarjakuvakerrontaa kuin tuskaisen ahdistunutta ja pimeää puolta. En tiedä olinko nyt vain tottunut tai kypsynyt Nolanin synkälle Batmankerronnalle vai johtuiko se kuitenkin toiveikkaammasta aiheen käsittelystä tai siitä ettei minulla ollut suuria ennakko-odotuksia,  mutta pidin tästä trilogian kolmannesta osasta paljon.

Siinä missä Christopher Nolanin Batman-trilogian ensimmäisessä osassa Batman Begins teemana oli pelko, toisessa Yön Ritarissa kaaos, on tässä viimeisessä teemana kipu. Elokuvan englanninkielinen nimi - The Dark Knight Rises - pitää sisällään pienen sanaleikin. Viitaten tietenkin Batmanin nousuun mutta pitäen sisällään myös sanan rising merkityksen kapinasta tai kapinaan nousemisesta.

Bane on ollut sarjakuvissa fyysisesti Batmanin pahin vastustaja. Hänet tunnetaan hahmona, joka mursi Batmanin selän. Aikaisemmin Bane (suomeksi Turmio) on nähty valkokankaalla Joel Schumacherin Batman & Robin -elokuvassa, jossa Bane oli kuvattu aivottomana lihaskimppuna, joka totteli sokeasti Poison Ivyn käskyjä. Yön Ritarin Paluun kuvaus Banesta on paljon sarjakuvauskollisempi sekä muutenkin uskottavampi ja realistisempi, mikä on tyypillistä Nolanin Batmaneille. Banen vahvuudesta johtuen ilmassa leijuu ensimmäistä kertaa pelko siitä, että selviääkö Batman. Tom Hardy onnistuu hyvin täyttämään Banen fyysiset mitat. Pikkulinnut kertoivat Hardyn keränneen massaa 14 kiloa roolia varten ja Hardyn niska sekä selkä tuntuvat pelottavan jyhkeiltä. Muuten Hardy näyttelee hahmoaan suurella intensiteettillä ja tekee hyvää työtä roolissaan, lukuunottamatta maskin takaa kumahtelevaa ääntä, mikä alkaa  jossain elokuvan jo alkuvaiheessa tuntumaan koomiselta.

Anne Hathawayllä oli isot saappaat täytettävänään kun hän otti vastaan kissanaisen/Selina Kylen roolin. Michelle Pfeiffer teki niin hyytävän loistavan roolisuorituksen Burtonin Batman Returns elokuvassa, että rooliin on varmasti ollut vaikea heittäytyä. Onneksi Anne Hathaway ei ole lähtenyt imitoimaan Pfeifferin suoritusta vaan on tehnyt roolista omannäköisensä. Hathaway ei sorru stereotypioihin tai ylinäyttelyyn vaan tekee ovelasta kissanaisesta uskottavan. Loistavia olivat eteenkin ne hetket kun Hathaway muuttaa tunnetilaa roolihahmonsa todellisten aikeiden paljastuttua sadasosasekunneissa. Toivottavasti tästä hienosta roolisuorituksesta Annelle tippuu haastavampia rooleja jatkossakin, olemme nähneet jo ne miljoonat hymyt lukemattomissa romanttisissa komedioissa, joten niiden aika voisi mieluusti olla ohi.

Christopher Nolan käyttää mieluusti samoja näyttelijöitä elokuvissaan ja Inceptionista Nolanin kanssa yhteistyön aloittaneet Joseph Gordon-Levitt sekä ranskalaistähti Marion Cotillard olivat saaneet isot sivuosaroolit tästä elokuvasta. Marion Cotillard on huikea näyttelijälahjakkuus, joka nappasi merkittäviä palkintoja mm. Oscarin sekä Golden Globen parhaasta naispääosasta roolissaan Edith Piafina elokuvassa Pariisin varpunen. Ranskalaistähdille poikkeuksellisesti Cotillardin englannista ei aksenttia kuulu, ainakaan tässä roolissa. Joseph Gordon-Levittin esittämä John Blake edustaa elokuvan toivoa ja valoa. Hän on vilpitön ja viattoman tuntuinen kyynisessä Gotham Cityssä ja myös toimii vahvasti periaatteidensa mukaan. Gordon-Levitt on roolissaan pehmeän haavoittuvainen mutta silti tarpeeksi kova ja päättäväinen tehden John Blakesta helposti samaistuttavan idealistin.

"Vakioporukan" Freeman, Bale, Cane, Oldman roolisuorituksissa ei mitään edellisiin jaksoihin poikkeavaa. Tasaista, varmaa ja ammattitaitoista työskentelyä. Plussaksi näytti nousevan kuitenkin se, ettei Christian Balen kähisevä Batmanin ääni tuntunut niin koomiselta kuiin edellisissä osissa, johtuen ehkä siitä, ettei Batmania näytetty lepakkoasussaan tässä elokuvassa niin paljoa kuiin aikaisemmissa. Balen romanttinen kemia toimii myös paremmin tässä kuin edellisissä osissa ja Batmanin sekä Kissanaisen eeppinen viha-rakkaus -suhde on kuvattu sähköisesti.

Elokuvan "intro" on pitkä, se pitää sisällään verkkaisen jännitteen, minkä tietää murtuvan pian. Nolan pitkittää odotusta ja toisaalta pienien yksityiskohtien tietäminen auttaa pääsemään kiinni elokuvaan mutta toisaalta tuntuu että elokuvasta olisi saanut tiiviimmänkin paketin. Elokuva kestää lähes kolme tuntia ja pitää sisällään myös joitain pitkästyttäviä kohtia. The Dark Knight Rises onnistuu kuitenkin pitämään jännityksen otteessaan koko elokuvan ja puuntakaa tulevat juonenkäänteet pitävät tarinan tuoreena.

Hyvät tsäänssit casino-pelissä, huonot syövän hoidossa

50/50 * * * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: Jonathan Levine

Adam (Joseph Gordon-Levitt) on tavallinen 27-vuotias mies, joka on töissä paikallisessa radiossa ja jolla on kaunis taiteilijatyttöystävä Rachel (Bryce Dallas Howard). Ollessaan lenkillä Adam satuttaa selkänsä ja lähtee siksi tutkittavaksi lääkärille, joka toteaakin Adamilla olevan vaikean syövän selkärangassa. Adam on itse asian kanssa aivan ok, mutta tuntuu että kaikki muut ympärillä sekoavat. Adam alkaa käydä terapiassa ja saakin terapeutikseen nuoren vasta-alkajan, Katherinen (Anna Kendrick) ja heille sukeutuu hieman erilaisempi potilassuhde.

Adamilla on hulvaton, rajaton ja estoton paras ystävä Kyle (Seth Rogen), joka on päättänyt ottaa kaverinsa syövästä kaiken irti ja käyttää tätä pokaakseen naisia. Kyle on kaikesta huolimatta vilpittömästi ystävä ja haluaa kaverinsa parasta. Elokuva käsittelee myös Adamin vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa, erityisesti äitiinsä (Anjelica Huston) mutta myös sairaaseen isäänsä (Serge Houde).

50/50 on pienen budjetin independent elokuva ja sen on käsikirjoittanut Will Reiser ja se pohjautuu Willin omaan syöpäkokemukseen, vaikkakin elokuva onkin täysin fiktiivinen. Reiser sekä elokuvan ohjaaja Jonathan Levine ja näyttelijä Seth Rogen ovat keskenään hyviä ystäviä ja sellainen kaverillinen sekä hauska ote välittyy myös itse elokuvaan.

Elokuvan on saanut nimensä päähenkilön syövän selviytymisprosentista, mikä on 50/50.

Elokuvan tunnelma on alakuloisen toiveikas sekä hauska. Dialogi ja miten se on esitetty on aidosti hauskaa, oikean elämän arjen komiikkaa. Roolihahmot eivät tunnu stereotyyppisiltä eikä väkisin väännetyiltä vaan ihan oikeilta ihmisiltä puutteineen ja vahvuuksineen. Roolit on myös valittu huolellisesti ja näyttelijöiden suoritukset tuntuvat myös hyvin realistisilta ja uskottavilta. Joseph Gordon-Levitt välittää minimalistisesti verkkaisaa tunnelmaa ja osoittaa nyt erityisesti tässä roolissa olevansa hyvin monipuolinen, lahjakas näyttelijä. Hän on monille tuttu Kolmas kivi auringosta -sitcom sarjasta ja siksipä ei ole epäilystäkään etteikö Gordon-Levitt pärjäisi elokuvan komediakohtauksissa, mutta hän todella loistaa myös vakavammissa kohtauksissa välittäen erilaisia tunnetiloja. Työskentely yhdessä Seth Rogenin kanssa on myös saumatonta ja ystävysten kemia toimii.

Elokuva 50/50 ei sorru ylidramatisointiin eikä väkinäisiin Hollywood-opetuksiin kertoessaan yhden ihmisen tarinaa syövästä. Dialogi on toisaalta osuvaa, sarkastista, suoraa ja oivaltavaa mutta myös lämmintä, kaunista, koskettavaa sekä elämänmakuista. Erityisen koskettavia olivat kuvaukset päähenkilön kemoterapiasessioista vanhempien miesten Alanin (Philip Baker Hall) sekä Mitchin (Matt Frever) kanssa.

50/50 on ehdottomasti yksi parhaista vuoden aikana katsomistani elokuvista. Se on monipuolinen, moniulotteinen, hauska ja liikuttavakin. Niin paljon yhdessä paketissa, yhdessä pienessä ihmisessä. Voin lämpimästi suositella.

Sietämätöntä urpoilua

PIENISSÄ HÄISSÄ (You may not kiss the bride)*

 

2011 (USA)

Ohjaus: Bob Hedden

Bryan Lighthouse (Dave Annable) valokuvaa työkseen ihmisten rakkaita lemmikkejä älyttömissä rooliasuissa. Häntä avustaa hieman kajahtanut assistentti Tonya (Mena Suvari), joka yrittää tehdä kaikkensa vampatakseen Bryanin. Erään kerran valokuvaamoon sattuu kroatialaisen mafiapomo Nikitinin vaimo, jonka kissa ottaa pahasti osumaa valokuvattavalta isolta koiralta. Mafiapomo (Ken Davitian) pakottaa Bryanin hyvittämään tekonsa menemällä kulissiavioliittoon tyttärensä Mashan (Katherine McPhee) kanssa, jottei tätä karkotettaisi maasta. Häät vietetään ja pari lähtee häämatkalle Hawaijin saarille, jossa morsian kidnapataan ja Bryan lähtee pelastamaan morsiotaan yhteistyössä paikallisen tarjoilijattaren, Lanin (Tia Carrere) sekä tämän erikoisen serkkunsa, Erneston (Rob Schneider) kanssa.

Bryan Lighthousen puhelimitse neuvoja antavaa äitiä esittää Kathy Bates.

Elokuva lähtee liikkeelle hyvin köykäisesti, koko juonen kaikkine mutkineen saattaa haistaa jo alkumetreillä. Juoni stereotyyppisine hahmoineen tuntuu jo niin moneen kertaan nähdyltä, että väsymys sekä puutuminen uhkaa joka nurkan takaa niin että täytyy kovasti tehdä töitä jaksaakseen katsoa elokuvan loppuun asti.

Mitään hyvää sanottavaa en löytänyt myöskään näyttelijäsuorituksista. Näyttelijätyöskentely oli tällaiselle sekoilukomedialle tyypillisen ylinäyteltyä. Ainoa hauskuus minusta oli että Rob Schneider näytti Erneston hahmossaan aivan Kari Salmelaiselta.

Puutteita löytyy myös kuvauksesta, editoinnista ja muista visuaalisista seikoista. Maisemat Hawaijilla ovat upeita, mutta visuaalisesti Pienissä häissä näytti enemmän halvasti tuotetulta tv-sarjalta kuin elokuvalta.

Pienissä häissä on väkisin väännettyä mukahauskaa, jota ei voi suositella edes kohelluskomedian ystäville. Sama kuin heittäisi muutamat eurot katukivetykselle ja katselisi ohi ajavia autoja kuin jos ajattelisi maksaa tämän elokuvan katsomisesta. Hukkaan menee myös aika jonka ajattelisi käyttävänsä tämän elokuvan parissa, miellyttävämmältä tuntuu mikä tahansa muu itsekidutuksen muoto. 

Mistä on pienet pojat ja unelmat tehty?

HUGO * * * ½ 

2011 (USA)


Ohjaus: Martin Scorsese

Hugo pohjautuu Brian Selznickin romaaniin Hugo Cabret, elokuvaan käsikirjoituksen kirjasta on muokannut John Logan.

Orpo Hugo (Asa Butterfield) asuu Pariisin rautatieaseman kellojen takana vetäen kelloja ja pitäen ne oikeassa ajassa. Hugo ymmärtää koneita ja rakkain niistä onkin mystinen ihmiskasvoinen laite, joka on Hugon ainoa muisto isästään (Jude Law), minkä takia hän on ottanut elämäntehtäväkseen tuon koneen kunnostamisen.

Elämä Pariisin rautatieasemalla on kovin vilkasta ja siellä voi törmätä erilaisiin persoonallisuuksiin. Lelukaupan pitäjä Georges Méliès (Ben Kingsley) kätkee vaitonaisen ja surullisenkin kuorensa alle jonkin salaisuuden, jota kohti Hugo ja Georgesin orpo sukulaistyttö Isabelle (Chloë Grace Morez) lähtevät kulkemaan. Rautatieasemalla täytyy kuitenkin aina pitää varansa, ettei joudu aseman etsivän (Sasha Baron Cohen) kiinni nappaamaksi, hänen elämäntehtävänsä on orpojen toimittaminen lastenkoteihin. Kirjastonhoitajan roolissa nähdään Christopher Lee.

Hugo on The Artistin tavoin niin ikään kunnianosoitus elokuvalle. Scorsese on tunnettu väkivaltaisista ja tummista hahmoistaan elokuvissa. Hänellä on teini-iän kynnyksellä oleva tytär, joka ei ole nähnyt yhtäkään isänsä töistä juuri tuon edellämainitun elokuvien väkivaltaisuuden ja nuoren ikänsä takia. Siksipä Scorsese on jo jonkinaikaa halunnut tehdä lasten elokuvan. Ja kun hän törmäsi Selznickin kirjaan pienestä orpopoika Hugosta, oli selvää mistä tuo elokuva kertoisi.

Elokuva on visuaalisesti huikea. Sen satumainen kuvamaailma saa aivan arkiset asiat kuten juna-aseman tai koneet hammasrattaineen näyttämään lumoavan kauniilta ja kiehtovilta. Ei ihme, että Hugo kahmi  viisi Oscariaan juuri audiovisuaalisissa sarjoissa: äänitys, äänitehtosteet, lavastus, kuvaus ja erikoistehosteet. Hugo ei yltänyt saamaan Oscareita syvällisemmissä sarjoissa kuten näyttelijätyöskentelystä. Roolit ovatkin esitetty satuelokuvalle tyypillisen ylinäytellysti sekä karikatyyrimaisesti.

Hugo sijoittuu 1930-lukuun ja on osaksi fiktiivistä tarinaa mutta sisältää samalla aivan oikeaa elokuvahistoriaakin. Ben Kingsleyn esittämä Georges Méliès on aivan oikea historiallinen henkilö ja elokuvan esittämät faktat hänen historiastaaan pitävät paikkansa.

Kirjassa asemaetsivän rooli oli suhteellisen pieni, mutta elokuvaan sitä on suurennettu Sasha Baron Cohenille ja on yksi elokuvan hauskimmista hahmoista. Se on vastapainoa Cohenin muille hahmoille kuten Borat, Bruno, Ali G tai Diktaattori. Se osoittaa kuinka lahjakas näyttelijä Sasha todellisuudessa onkaan. Rooli on myös kunnianosoitus 30-luvun komiikalle ja koomikoille kuten Chaplinille sekä Buster Keatonille.

Hugo ei ole vain kaunis lastensatu vaan se sopii aivan yhtä hyvin myös aikuisillekin. Se on viaton ja kaunis hyvänmielenelokuva, mikä kestää useammankin katselukerran.

Oh là là Jean Dujardin, quel charmeur!!

THE ARTIST * * * * * 

2011 (Ranska, Belgia)


Ohjaus: Michel Hazanavicius

Eletään vuotta 1927 Hollywoodin mykkäelokuvakauden kulta-ajassa ja George Valentin (Jean Dujardin) on sen suosituin tähti. George tanssii, hauskuuttaa koiransa kanssa, hurmaa ja taistelee lähes jokaisessa Hollywoodlandin tuottamassa elokuvassa. Peppy Miller (Bérénice Bejo) on näyttelijänurasta haaveileva kaunotar, joka pääseekin tanssityttöseksi yhteen Valentinin tähdittämään elokuvaan. Peppyssä on jotain tuoretta ja hänen sekä Valentinin välille lieskahtaakin pieni lemmen kipinä.

Vuodet kuluvat ja elokuvastudio alkaa siirtyä uuteen äänielokuvien aikakauteen. Georgea ei äänielokuvat kiinnosta ja alamäki on viritetty. Samaan aikaan alkaa Peppy Miller luoda itselleen uraa sekä menestystä. Myös Georgen ja vaimonsa avioliitto tuntuu kylmettyneeltä ja pariskunta toisistaan vieraantuneelta.

Ajatuksena The Artist kuulostaa riskialttiilta projektilta: Ranskalaiset tekevät mustavalkoista mykkäelokuvaa Hollywoodista. Riskinotto on kuitenkin kannattanut ja ohjaaja Michel Hazanavicius tarjoilee monisyisen sekä koskettavan tarinan katsojilleen. Ennakkoluulot mykkäelokuvan tylsyydestä karisevat myös jo alkumetreillä ja kerrontatapa kantaa loppuun asti.

The Artistia voisi äkkiseltään kuvailla hauskaksi, kepeäksi sekä pinnalliseksi kuvaelmaksi 20-30 -lukujen Hollywoodista. Mutta vain sitä se ei ole. Pinnan alla kytee paljon erilaisia, syvällisempiä elementtejä katsojalle poimittavaksi jos niin vain haluaa tehdä ja jos mielentila on otollinen. Elokuva sisältää paljon symboliikkaa sekä syvällisiä pohdintojakin vaikka tarina onkin kokonaisuutena kauniin minimalistinen.

Elokuvan visuaalinen ilme on onnistunutta ja aidon tuntuista rakennuksineen, ihmiset vaatteineen hiuksineen sekä naamakarvoineen. Tuntuu että jokainen kuva on tarkkaan mietittyä. Myös musiikkipuoli on hyvin hoidossa, mikä onkin hyvin tärkeää osaltaan kuljettamaan tarinaa eteenpäin kun varsinaista dialogia ei ole. Musiikin elokuvaan on säveltänyt Ludovic Bource, joka on ammentanut inspiraatioita tähän elokuvaan niin säveltäjäsuuruuksilta kuten myös elokuvaklassikoistakin.

Parasta elokuvassa on kuitenkin näyttelijäsuoritukset. Roolit ovat hyivn fyysisiä ja näyttelijät taipuvat niihin uskottavasti pienistä kulmakarvojen kohotuksista isoihin liikkeisiin ja eleisiin. Jean Dujardin on ilmiömäinen lahjakkuus, joka ulkomuodoltaankin tihkuu Hollywoodin kulta-ajan karismaattisuutta. Dujardin välittää hienosti kaikki tarinan nyanssit ilman dialogia. Myös ohjaaja Michel Hazanaviciuksen vaimo Bérénice Bejo tekee hienoa ja ilmeikästä työtä mykkäelokuvanäyttelijättärenä, John Goodman ärjyy studiopomo Al Zimmerinä ja James Gromwell esittää Valentinin luotettavaa autonkuljettajaa ja uskollista ystävää Cliftonia. Yksi hauskimmista hahmoista on ehdottomasti Valentinin koira, mikä oikeassa elämässä tunnetaan nimeltä Uggie. Samaisen jackrusselinterririn voi bongata myös Vettä elefanteille -elokuvasta, mutta näiden kahden roolin jälkeen Uggie on vetäytynyt eläkkeelle näyttelijän hommista.

Elokuva The Artist tekee kunniaa mustavalkoisille mykkäelokuville sekä niiden tähdille ja sen tekemisestä huokuu rakkaus elokuviin. Se on viaton, kaunis, koskettava, hauska ja viihdyttävä kokonaisuus josta ehdottomasti tullaan puhumaan klassikkona vielä vuosienkin päästä. Lämpimästi suosittelen!

Ötökkäpojan salaisuuksien verkko

THE AMAZING SPIDER-MAN * * * * ½

2012 (USA)

Ohjaus: Mark Webb

Hämähäkkimiehen seikkailut ovat taas kierähtäneet alkupisteeseen. Peter Parkerin isä ja äiti pakenevat kotoaan ja saavat surmansa. Peterin isän veli ottaa pojan kasvatettavakseen vaimonsa kanssa. Peter löytää isälleen kuuluneen salkun ja lähtee seuraamaan johtolankaa eikä aikaakaan kun nörtti Peteriä puraisee geenimanipuloitu hämähäkki ja hän saa tuon ovelan otuksen voimat.

Peterin ihastuksena elokuvassa nähdään sarjakuvistakin tuttu nuoruuden rakkaus Gwen, jonka isä työskentelee NYPD:n poliisikapteenina.

Täytyy myöntää, että minulla oli ennakkoluuloja tätä elokuvaa kohtaan ennenkuin olin sen nähnyt. En pahemmin pitänyt edellisistä Spider-Man filmatisoinneista. Ennakkoluulot kuitenkin karisivat jo elokuvan alkumetreillä kun elokuva alkoi vakuttaa monessa eri suhteessa. 

Näyttelijävalinnat olivat tehty huolella ja sivuosiinkin oli palkattu erinomaisia luonnenäyttelijöitä. Mm. Forrest Gumpin äitinäkin nähty Sally Field vakuutti Peter Parkerin tätinä ja loi osaltaan hyvin aidon tuntuisen tunnelman. Peterin setänä taas esiintyi konkari Martin Sheen ja kameleonttimainen Rhys Ifans esitti tohtori Curt Connorsia ja Liskoa. Rhys Ifans ei ehkä nimenä sano mitään, mutta kun mainitsee miehen edellisinä töinä mm. Merirosvoradion Gavinin roolin sekä Notting Hillin mainion kämppis-Spiken niin alkaa jo kasvot palailla mieleen. Tämän elokuvan rooli oli vain niin erilainen, ettei miestä ensin oikein edes tahtonut tunnistaa.

Hämiksenä nähtiin nuori lupaus Andrew Garfield, joka on monille tuttu mm. elokuvista The Social Network, jossa hän esitti Mark Zuckerbergin ystävää ja liikekumppania, Eduardo Saverinia. Andrew Garfieldin valinta päärooliin oli kaikinpuolin onnistunut ja mies tekee edellistä Hämistä, Tobey Maguirea moniulotteisemman roolin. Siinä missä Maguire vetää yhden ilmeen roolin, taipuu Garfield monenlaisiin tunnetiloihin hyvin aidon tuntuisesti. Elokuvan käsikirjoitus on myös edellistä moniulotteisempi. Kuolemantapauksien tuska tuntuu aidolta ja myös huumoria on elokuvaan mahdutettu roppakaupalla. Garfield suoriutuu hienosti tappelukohtauksista sekä kömpelönä Peterinä että myös sukkelana Hämiksenä, eikä Garfieldilta tunnu puuttuvan komiikantajuakaan. Myös Garfieldin sekä Hämiksen mielitiettyä näyttelevän Emma Stonen välillä tuntuu olevan aidon tuntuista kemiaa ja teinirakkaus leiskuu roolihahmoissa uskottavasti. Uskottavalta tuntui myös Gwenin poliisi-isän roolissa Denis Leary, joka on tuttu monista tv:n poliisirooleista.

3D-kokemuksenakin The Amazing Spider-Man oli hienoa katseltavaa. Toimintakohtaukset sekä Hämiksen liitelyt seittiensä varassa oli toteutettu huolella. Siinä missä edellisten Hämisfilmatisointien Hämähäkkimies tuntui nivelettömältä animaatiohahmolta, ei sellaista tuntua tullut lainkaan tässä elokuvassa. Ainoana pienenä miinuksena oli Liskon toteutus, paikoin se tuntui animaatiohahmolta ja vähän verotti elokuvan uskottavuutta, sikäli kun se on mahdollista tällaisessa ei-realisisessa sarjakuvafilmissä. Elokuvalle plusssaa myös uskollisuudesta itse sarjakuvalle. Sarjakuvien hämähäkkimiehen seikkailut ovat moniulotteisia ja psykologisestikin kiinnostavia, myös huumori oli tyypillistä sarjakuvien ovelalle Hämikselle ja tässä elokuvassa nämä piirteet oli hienosti huomioitu, kuten myös se, että Peter Parker itse kehitti seittisingot käsiinsä eikä seittiä tullut Peterin sormista niinkuin edellisissä elokuvissa.

The Amazing Spider-Man oli siis kaikinpuolin hieno elokuvakokemus, joka tarjosi niin viihdyttävyyttä kuin syvällisempiäkin pohdintoja vieden katsojaa tunnetiloista toiseen uskottavasti.

ps. älä lopeta elokuvan katselua lopputekstien alkamiseen, niiden lomassa näytetään vielä pieni herkkupala tulevasta..

"I love rock n' roll, so put another dime in a jukebox, baby!"

ROCK OF AGES * * *

2012 (USA)

Ohjaus: Adam Shankman

Elokuva Rock of Ages on mukaelma vuoden 2006 Chris Arienzon samannimisestä Broadway -musikaalista.

Maalaistyttö Sherri (Julianne Hough) saapuu Hollywoodiin laulajanura mielessään ja hän kohtaa samanlaiset unelmat omaavan Drewn (Diego Boneta), joka työskentelee legendaarisessa Bourbon roomissa. Bourbon roomin omistaja Dennis Dupree (Alec Baldwin) sekä hänen oikea kätensä Lonny (Russel Brand)  kamppailevat klubin taloudellisissa vaikeuksissa. Paikan pelastaisi ailahtelevainen rocklegensa Stacee Jaxx (Tom Cruise), jonka pitäisi tuoda bändinsä viimeiselle keikalle Bourbon Roomiin ennenkuin Jaxx suuntaa soolouralle. Ongelma vain on se, että Staceen ei ole luottaminen, kun mies voi hetken mielijohteesta tehdä mitä vain. Stacee Jaxxia holhoaa hänen managerinsa Paul (Paul Giamatti), johon myöskään ei voi luottaa sataprosenttisesti.

Samaan aikaan pormestari (Bryan Cranston) sekä hänen vaimonsa (Catherine Zeta-Jones) työskentelevät kovasti lakkauttaakseen klubin. Molemmilla on omat motiivinsa sekä salaisuutensa. Muissa rooleissa nähdään mm. Mary J. Blidge stripteaseklubin omistajana sekä monista romanttisista komedioista tuttu ruotsalaistähtönen Malin Åkerman Rolling Stones -lehden toimittajana.

Elokuvan Rock of Ages on ohjannut koreografinakin kunnostautunut Adam Shankman. Hänen muita ohjaustöitään ovat mm. Jennifer Lopezin sekä Matthew McConaugheyn tähdittämä romanttinen komedia Häät mielessä sekä musikaalielokuva Hairspray.

Rock of Ages vaikuttaa päällisin puolin kepeältä kasarirockmusikaalilta, mutta rivien välistä voi lukea kannanottoja syvällisempiinkin teemoihin. Rock of Ages parodioi niin 80-luvun elokuvia kuten myös rockia ilmiönä sekä musiikkiteollisuuttakin. Elokuvan käsikirjoitus ei tuo nähtäville mitään uutta ja ihmeellistä, vaan tarina tuntuu jo moneen kertaan nähdyltä. Juonikuvio noudattaa myös vahvasti romanttisten elokuvien kaavaa, poika ja tyttö tapaavat, mutta väärinkäsitysten kautta päätyvät erilleen jne. Pääpari Sherri ja Drew tuntuvat habitukseltaan liian puhtoisen, viattoman, särmättömän oloisilta sliipattuine ulkoasuineen, että voisivat olla oikeasti uskottavia rockareita. Muut hahmot ovat habituksissaan uskottavampia ja tuntuvat istuvan niitteihin ja nahkaan kuin nyrkki silmään. Rock n' roll maailmaa on kuvattu myös hyvin roiseillakin kohtauksilla eikä kielareiden määrässä säästellä. Osaltaan elokuva tuo mieleen 50-luvun nuorisokulttuuria parodioivan Cry Babyn.

Elokuvan mehukkain hahmo on ehdottomasti Tom Cruisen esittämä Stacee Jaxx. Cruise on ominut rokkikukon maneereita selvästi mm. Jim Morisonilta ja onkin onnistunut hienosti rakentaessaan hahmoaan. Ainoana pienenä miinuksena Cruisen uskottavuuteen on hänen lihaksikuutensa, rockstarat kun ovat yleensä vähän kapoisempaa mallia vaikka lihaksia olisikin. Stacee Jaxx on älykäs mutta loputtoman tylsistynyt toteuttaessaan rock-maneereita ollen juuri sellainen kuin häneltä odotetaan sekä veivatessaan vuodesta toiseen samoja iänikuisen vanhoja kappaleitaan. Stacee Jaxxin hahmo kertoo musiikkiteollisuuden ikävämmästä orjuuttavasta puolesta kun taustalla häärii vielä hänen ärsyttävän niljakas managerinsa, jota esittää oivallisesti Paul Giamatti. Elokuvassa on myös irvailtu poikabändi-ilmiölle ja tuon bändin poikien nimetkin on melkein samat kuin takavuosien New kids on the blockilla.

Rock of Agesissa kaikki näyttelijät esittävät itse kappaleensa ja musiikki onkin elokuvan onnistuneimpia puolia. Tutut rock-klassikot Bon Jovilta, Def Lepparidilta, Twisted Sistersilta, Joan Jetiltä, Guns n' Rosesilta, David Lee Rothilta, Foreignerilta, Whitesnakelta vievät tarinaa eteenpäin ja huvittavasti seuraavan kohtauksen käänteineen pystyykin jo ennakoimaan kun musiikki pärähtää soimaan. Esim. kun mies ja nainen kohtaavat ja taustalta alkaa vahvistua "I wanna know what love is" ei paljoa tarvitse päätä vaivata kun tietää mitä tuleman pitää.

Hauskana suomalaisbongauksena oli nähdä Drewn huoneen seinällä valtavan kokoinen juliste, jossa komeili Mike Monroen kasvot.

Elokuvan perusidea sekä jotkin hahmot ovat niin makeita, että niistä aineksista olisi ehkä saanut paremmankin kaksituntisen kyhättyä, mutta Rock of Ages onnistuu kuitenkin ihan kohtalaisesti tuomaan Broadway musikaalin valkokankaalle. Elokuva  nojautuu niin vahvasti kasarirockmusiikkiin, että luulen sen toimivan myös vedenjakajana kuinka itse elokuvaan suhtautuu. Jos kasarirock ei kiinnosta, tuskin elokuvakaan sykähdyttää. Mutta jos sattuu pitämään tuon genren musiikista, toimii elokuva erittäin viihdyttävänä ja saa aikaan halun etsiä vanhan prätkärotsin komeron uumenista.

"Silloin yritettiin vaikuttaa asioihin, nyt vain halutaan Olla tärkeitä"

RAUTAROUVA (The Iron Lady) * * * *

 

2011 (Iso-Britannia, Ranska)


Ohjaus: Phyllida Lloyd

Margaret Thatcher on kiistelty hahmo. Hän hallitsi Iso-Britanniaa pääministerinä vuodesta 1979 aina 11 vuotta. Hän oli läntisen maailman ensimmäinen naispääministeri eikä hänen valtaannousunsa kuten ei myöskään hänen hallituskautensa ollut helppo. Hän teki vaikeita päätöksiä ja sai paljon vihamiehiä, mutta myös ihailua.

Elokuvan ohjaaja Phyllida Lloyd on kokenut teatteriohjaaja, hänen työtään oopperan parissa on ylistetty mutta elokuvien ohjaamisesta hänellä on kokemusta vain yhdestä elokuvasta tämän lisäksi ja sekin päänäyttelijänään Meryl Streep, nimittäin Mamma Mia! Elokuvan Rautarouva on käsikirjoittanut Abi Morgan.

Elokuva esittelee nykyhetken Margaretin, dementoituneen vanhuksen joka käy mielikuvituksellista keskustelua edesmenneen miehensä kanssa, jota näyttelee sympaattisesti loistava Jim Broadbent. Margaret unohtuu välillä muistelemaan menneitä aikoja ja Margaretin mieli toimiikin elokuvan kuljettajana ajassa. Takaumien avulla valotetaan hieman aikaa ennen sotaa ja sen aikana sekä esitellään pieniä hetkiä Margaretin poliittisen uran alusta. Elokuva keskittyy nykyhetkeen sekä aikaan ennen pääministeriyttä Margaretin ollessa opetusministeri, kuvaamaan niitä ponnisteluja ja muutoksia joita hän teki päästäkseen pääministeriksi sekä pääministerikautta aina Falklandin sotaan ja pääministerikauden loppuun saakka.

Rautarouva varoo ottamasta kantaa aiheisiin poliittisesti eikä se syyllisty sormen osoitteluun eikä jalustalle nostoon. Se esittää inhimillisen tarinan naisesta, perheen äidistä ja vaimosta. Osaltaan olisi voinut ehkä toivoa hieman väkevämpää näkemystä Thatcherin uraan, mutta tällä tyylillä tarina keskittyy hahmoihin, ihmisiin, näyttelijäsuorituksiin, mitkä ovatkin koko elokuvan rautainen ydin. Meryl Streep ei turhaan voittanut kolmatta Oscar-pystiään tästä roolista eikä häntä ole turhaan tituleerattu aikamme suurimmaksi näyttelijäksi. Streep ei vain pyri matkimaan Thatcheria, hän ON Thatcher. Jopa niin vahvasti, että välillä ei edes tajua katsovansa näyttelijätärtä työssään eikä elokuvaa. Nuorta Margaretia näyttelee Alexandra Roach.

Ymmärrän myös hyvin miksi Streep on tehnyt tämän vahvan vaikuttajanaisen roolin ja tämä rooli kiistellystä Thatcherista sopiikin hänelle hyvin. Tunnen joukon miehiä, jotka eivät voi sietää Meryl Streepiä työssään vaan jättävät väliin kaikki hänen elokuvansa. Streep on myös voimakkaita tunteita herättävä, vahva nainen, johon taas naisten on helppo samaistua. Sellainen jota jotkut miehet saattavat pitää uhkaavana ja sellainen oli varmasti myös Thatcher. Ilman Meryl Streepin roolisuoritusta tämä elokuva ei olisi mitään enkä voi edes kuvitella kuka muu olisi täyttänyt nämä valtavan suuret korkokengät.

Etukäteen Thatcherin perhe oli vastaan elokuvahanketta ainakin aluksi ja Thatcherin dementian kuvausta myös arvosteltiin. Elokuva kuvaa sairautta kuitenkin kunnioittaen ihmistä ja Rautarouva -elokuvan koskettavimmat sekä kauneimmat hetket ovatkin nykyisyydessä.

Rautarouva on elokuva, mikä on ehdottomasti nähtävä. Se on lämmin ja koskettava kuvaus entisestä suurnaisesta tulkkinaan yksi suurnainen itsekin. Jos ei Thatcher ja 70-80 -luvun tapahtumat kiinnosta niin elokuva kannattaa katsoa jo näyttelijäsuoritusten takia.

Ei niin turvaisa turvatalo

TURVATALO (Safe House) * * *

2012 (Usa, Etelä-Afrikka)


Ohjaus: Daniel Espinosa

Matt Weston (Ryan Reynolds) on nuori CIA agentti, joka hinkuaa toiminnallisempiin tehtäviin, mutta jonka tylsähkö työ on turvatalon isäntänä Etelä-Afrikan Kapkaupungissa, jossa harvoin tapahtuu. CIA käyttää turvataloja säilyttääkseen asiakkaitaan eli tärkeitä vankeja jatkokuljetuksia sekä kuulusteluja varten.

Westonin hoteisiin tuodaan entinen CIA:n huippuagentti Tobin Frost (Denzel Washington), joka on ollut pakosalla kymmenen vuotta koska on aiheuttanut korvaamatonta vahinkoa myymällä salaisia tietoja. Nyt hän on antautunut viranomaisille koska pelkää menettävänsä henkensä kantamiensa salaisuuksien ja tulenarkojen tietojen vuoksi. Kun kyseenalaiset CIA:n kuulustelut alkavat, hyökkää taloon kourallinen palkkasotureita, joten Westonin ja Frostin on pakko paeta yhdessä. Parivaljakko yrittää selvittää kuka on hyökkäyksen takana, jokin terroristijärjestö vai oman firman pojat. Frost on loistava manipuloija ja ohjailee nuorta agenttia mielensä mukaan kylväen epäilyksen siementä työnantajaansa kohtaan, eikä Weston enää tiedä kehen voisi luottaa.

Turvatalo on perus toimintaelokuva, joka ei sisällä mitään ennennäkemätöntä ja uutta vaikka se onkin astetta syvällisempi kuin muut genrensä elokuvat. Elokuva on ruotsalaisen Daniel Espinosan ensimmäinen Hollywood elokuva. Edellisellä, vuonna 2010 valmistuneella ruotsalaistrillerillä "Rahalla saa" hän keräsi paljon tunnustusta Ruotsissa. Elokuvan on käsikirjoittanut David Guggenheim, joka on varsin tuore käsikirjoittajatapaus.

Elokuvan heikkous on, että juoni jää hieman rymistelyjen jalkoihin, kun hahmoista voisi irrota niin paljon mehukasta kerrottavaa, kuten CIA-luopio, Frostin vaiheista. Elokuvassa nähdään paljon takaa-ajokohtauksia sekä pyssy- ja nyrkkitappeluita. Toiminnan tarkoitus ei kuitenkaan selvästikään ole viihtyvyys vaan tietty realismi. Kun joku ampuu vatsaan, sitä sinnitellään henkitoreissaan eikä vain jatketa sankarina eteenpäin. Loppupuolella ampumista ja verta vuodatetaankin jo siihen malliin, ettei katsojaa todellakaan ole ajateltu viihdyttää. Kiinnostavaa elokuvassa on kuitenkin CIA:n oikeellisuuden sekä metodien kyseenalaistaminen, mitä en muista nähneeni kovin monessa Hollywood-elokuvassa ainakaan ihan tällä tasolla.

Turvatalon kantavana voimana on ehdottomasti Ryan Reynoldsin esittämä hahmo. Hahmo on todentuntuinen jännityksineen sekä pelkoineen. Reynolds esittää rooliaan sellaisella intensiteetillä ja haavoittuvuudella, että ei voi kuin ihailla hänen työskentelyään. Hän jättää varjoonsa jopa konkari Washingtonin, jonka rooli lähinnä vain tukee Reynoldsin näyttelijäntyötä.

Muissa rooleissa elokuvassa nähdään Vera Farmiga sekä Brendan Gleeson esittämässä CIA-pomoja, ranskalainen näyttelijäkaunotar Nora Arnezeder Westonin tyttöystävänä sekä ruotsalaiskomedioista "Jalla! Jalla!" sekä "Kops" tuttu Fares Fares, joka tekee näkyvän mutta repliikittömän roolin palkkatappajana.

Turvatalo varmasti tule koskaan olemaan mikään elokuvaklassikko edes genressään, mutta ihan mielenkiintoinen vaihtoehto elokuvailtaan.

Agenttikaverukset samaa typyä jallittamassa

KEINOJA KAIHTAMATTA (This Means War) * * *

2012 (USA)


Ohjaus: McG

CIA:n huippuagentit sekä parhaat kaverukset Tuck (Tom Hardy) ja FDR (Chris Pine) rakastuvat samaan naiseen, Laureniin (Reese Witherspoon). Tuck on juuri eronnut n. 10-vuotiaan pojan isä, joka kaipaa naista rinnalleen. FDR on taas vauhdikas poikamies, jolle naiset ovat vaihtuva luonnonvara. Kun molempien ihastuksen kohteeksi selviää sama nainen, on kaveruksien ystävyys koetuksella eikä CIA:n huipputeknologian käyttöä myöskään säästellä. Tuck ja FDR vakoilevat, manipuloivat sekä sabotoivat toisiaan omaksi hyödykseen eikä Laurenilla ole mitään hajua siitä, että tapailee kaveruksia. Nainen ei osaa päättää kumman ihquista miehestä itselleen valitsisi, joten hän päättää tapailla molempia ja tehdä sitten valinnan kun on tutustunut miehiin.

Toiminnan ja agenttiseikkailun tuominen romanttiseen elokuvaan on selkeästi tarkoitettu kalastelemaan mieskatsojia, joita ei romanttiset elokuvat yleensä kiinnosta. Perusidea on sinänsä ihan hyvä. Myös romanttisten komedioiden tuttua ennalta-arvattavaa kaavaa on pyritty rikkomaan, kun ei ole niin selvää kumman miehen kainaloon tytsy lopulta päätyy. Keinoja kaihtamatta on epärealistinen, eettisesti arveluttava ja pinnallinen elokuva. Mutta tarvitseeko tämän tyypin elokuvan olla syvällinen ja opettavainen tarina kun se kuitenkin onnistuu viihdyttämään? Kaverusten sabotointiyritykset tuovat mieleen vanhat Repe Sorsan ja Väiski Vemmelsäären piirretyt, joiden farssiset yhteenotot ja toisen esiintymisen sabotointi kasvaa huimiin mittoihin. Keinoja kaihtamatta parodioi niin romanttisia komedioita kuten myös Tappava ase -tyylisiä räiskintä-toimintapätkiä, jossa pomo huutaa ja läksyttää. Huutavaa pomoa tässä elokuvassa esittää näyttelijätär Angela Bassett

Näyttelijöiksi tähän elokuvaan on valittu nimekkäitä tähtiä. Tuckin roolissa nähdään Tom Hardy, joka on ollut viimeaikoina ehtivä mies. Miehen  näyttelijäntyötä voi ihailla mm. elokuissa Inception, Pappi Lukkari Talonpoika Vakooja, Warrior, Lawless sekä tulevassa Christopher Nolanin ohjaamassa Batman-trilogian päätöselokuvassa Yön Ritarin paluu, jossa Hardy näyttelee superpahis Banea. Näihin elokuviin suhteutettuna on rooli Keinoja kaihtamatta -elokuvassa hyvin erikoinen valinta, ehkä jonkinlaista irrottautumista muista näyttelijälle vaativammista rooleista kenties??

Hardyn aisaparina FDR:nä nähdään Chris Pine, joka on monille ehkä tutuin vuoden 2009 Star Trek -filmatisoinnista, jossa hän näytteli kapteeni Kirkiä. Sekä Hardy että Pine tekevät rooleissaan ihan hyvää työtä, mutta Reese Witherspoon Laurenin roolissa ei tunnu kovin kummoiselta. Witherspoon ei ole mielestäni tässä niin lumoava kuin monissa muissa vastaavanlaisissa rooleissa, eikä siksi oikein pysty samaistumaan mitä nämä molemmat miehet hänessä näkevät ja miksi he kilpailevat Laurenin suosiosta. Chelsea Handler tekee elokuvan hauskimman roolin Laurenin parhaana ystävättärenä Trishinä, joka yrittää tuoda eloa omaan elämäänsä antamalla Laurenille seksivinkkejä. Handlerin rooli holtittomana kotiäitinä, joka juo vodkaa lasten juomamukeista ja heittelee ruokottomia kommentteja on hervotonta ja hauskaa katseltavaa.

Tarinan juoni ja käsikirjoitus on köykäistä tavaraa. Asioita tapahtuu nopeassa tahdissa ilman motiivien ym. perusteluja ja tämä tekee elokuvasta pinnallisen. Pienenä tarpeettomana sivujuonena tarinassa kulkee pahiksen kiinninappaaminen, jonka olisi hyvin voinut jättää kokonaan elokuvasta pois. Osaksi elokuvan käsikirjoitus on myös naivia.

Jos haluat suuria ja syvällisiä elokuvallisia kokemuksia ei Keinoja kaihtamatta ole sinua varten, mutta jos haluat viihdettä "aivot narikkaan" -tyyliin, voin suositella niin miehille kuin naisillekin.