Luonnonvoimat vastakkain

BEASTS OF THE SOUTHERN WILD * * * * 

2012 (USA)

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Ben Zeitlin

Käsikirjoitus: Lucy Alibar ja Ben Zeitlin pohjautuen Lucy Alibarin näytelmään "Juicy and Delicious"

6-vuotias Hushpuppy (Quvenzhané Wallis) elää kahdestaan vakavista terveysongelmista kärsivän isänsä (Dwight Henry) kanssa rämeisellä suoseudulla. Paikan nimi on Bathtub ja se sijaitsee jossain Eteläisessä Louisianassa, kaukana kaikesta sivistyksestä. Bathtubin asukkaat ovat onnellisia omissa olosuhteissaan, syömistä riittää vesissä ja viinaa juodaan joka taloudessa. Myrskytulvat ovat kuitenkin tulossa ja alkaa kamppailu elossa säilymisestä sekä evakuointikäskyjen välttelystä.

Beasts of the southern wild on indie-elokuvaa parhaimmillaan. Se on rosoinen ja lämminhenkinen tarina erään pienen mutta rohkean tytön elämästä. Kuvaus on tehty suurimmalta osalta käsivaralta, mikä tuo heiluvine kuvineen aitouden tunnetta elokuvaan. Kuvat ovat muutenkin hyvin kauniita hämyisine valaistuksineen.

Luonto Bathtubissa on mutaista ja ankeaa, mutta pieni Hushpuppy lähestyy sitä niin tutkivasti ja estotta, että se tekee karustakin luonnosta hyvin kaunista. Tytön mielessä pyörivät alkuhärät ja lohkeavat jäävuoret ja siitä tulee hienoa symboliikkaa elokuvan ihmisistä, isän sairaudesta sekä luonnon voimasta.

Elokuva on kahminut kasan palkintoja ja ehdokkuuksia. Se on palkittu mm. Sundancen elokuvajuhlilla, Cannesissa ja sai kourallisen Oscar-ehdokkuuksiakin. Oscareissa tehtiin historiaa kun Quvenzhané Wallis oli nuorin naispääosan esittäjä, joka oli saanut Oscar-ehdokkuuden. Oscaria ei tullut, mutta se ei poista sitä faktaa, kuinka loistava tämä pieni näyttelijä on. Häntä ei voi edes kutsua näyttelijänaluksi, koska tällaista lahjakkuutta saa hakea vaikka mistä konkareista. Hänen tulkintansa tuntui joltakin luonnonvoimalta kun se oli niin aitoa ja itsestään virtaavaa.

Tämä oli myös ensimmäinen kokopitkä elokuva ohjaaja Ben Zeitliniltä ja mies on myös osallistunut käsikirjoittamiseen sekä myös säveltänyt elokuvaan musiikkia. Tämä taidonnäyte avaa varmasti ovia elokuvamaailmassa.

Beasts of the southern wild soljuu ja nytkähtelee eteenpäin hitaasti, mutta vangitsee huomion, lumoaa eikä päästä irti. Se työntää rumasta, mutaisesta maasta esiin jotain upeaa ja näyttää kaunista sielläkin missä ensin näkisi vain rähjäistä ja ällöttävää.

Ranskasta saapuvat apinat

2 PÄIVÄÄ NEW YORKISSA (Two Days in New York) * * 

2012 (Ranska, Saksa, Belgia) 

Kieli: englanti ja ranska 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Julie Delply 

Käsikirjoitus: Julie Delply, Alexia Landeau ja Alexandre Nahon 

2 Päivää New Yorkissa on jatkoa vuonna 2007 ilmestyneelle 2 Päivää Pariisissa elokuvalle.

Marion (Julie Delply) on eronnut pienen poikansa isästä Jackistä ja asuu nyt New Yorkissa uuden avokkinsa, radiotoimittaja Mingusin (Chris Rock) kanssa. Marion on valokuvaaja ja pian lähestyy hänen näyttelynsä avajaiset, jossa hän on julkisuustemppuna myymässä sielunsa eniten tarjoavalle ja odottaa tästä 10 000 dollaria vähintään. Marionin isä (Albert Delply), sisko Marion (Alexia Landeau) ja siskon poikaystävä Manu (Alex Nahon) ovat saapumassa Ranskasta vierailemaan heidän luonaan. Jo lentokentällä isä ratsataan, kun hän yrittää salakuljettaa maahan makkaroita. Marionin sisko kuljeskelee ympäriinsä ilman vaatteita ja hänen poikaystävänsä sotkee asioita minkä kerkeää. Katastrofin ainekset ovat valmiit. 

Elokuvassa nähdään myös Vincent Gallo esittämässä itseään sekä Daniel Brühl pienessä sivuroolissa. 

2 Päivää New Yorkissa on pienen budjetin elokuva, jossa käsikirjoittajakolmikko myös näyttelee keskeisiä rooleja. Julie Delplyn oikea oma isä näyttelee elokuvassa hänen isäänsä ja koska Delplyn äiti on kuollut vuonna 2009 on hän myös elokuvassa kuollut. Tarina sisältääkin paljon yhtymäkohtia Delplyn omaan elämään ja Marionin roolia on pidetty hänen alter-egonaan. 

Minä olisn todella halunnut pitää tästä elokuvasta. Pidän paljon Delplyn tyylistä ja työskentelystä, ranskankielisistä elokuvista, independent-elokuvien vapaasta tulkinnasta, rosoisesta eurooppalaisesta otteesta sekä boheemiuudesta elokuvassa.  Alkuasetelmat ja tarinan ensimmäiset käänteet olivat myös hauskoja. Mutta pian elokuva alkoi muuttua päättömäksi sekoiluksi jossa ei paljon muuta puhuttu kuin kakka, pissa ja pippeli -tyylisiä juttuja. Huutaminen ja sekoilu alkoi pahasti ahdistaa ja tympiä. Ymmärrän kyllä hahmon neuroottisuuden, mutta tässä vedettiin neuroottisuudessa ja tukan repimisessä niin överit, ettei hahmot tuntuneet enää aidoilta tai uskottavilta. 

Sekoilu harmittaa, koska näistä aineksista olisi saanut niin hyvän elokuvan. Näyttelijäntyössäkään ei ole muuta moitittavaa kuin se överi sekopäisyys. Jotain hauskojakin lohkaisuja elokuva sisälsi mutta niitä oli niin vaikea kalastella sieltä kökön seasta. Lupaava alku myös unohtui sikailua katsellessa.

Ohjaaja, käsikirjoittaja Julie Delply, mikä pettymys! Pystyisit varmasti parempaan!

Halvaantunut mies ei lumipalloja viskele

KOSKEMATTOMAT (Intouchables) * * * * ½

2011 (Ranska)

Kieli: ranska

Ikäraja: 12

Ohjaus ja käsikirjoitus: Olivier Nakache ja Eric Toledano

Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Valkoinen ja keski-ikäinen Philippe (François Cluzet) on miljonääri ja intellektuelli. Hän on myös neliraajahalvaantunut ja tarvitsee avustajaa. Työ on kuitenkin niin raskasta, että työntekijä vaihtuu usein. On taas tullut aika valita uusi avustaja. Erilaiset pätevät hakijat käyvät vuorotellen työhaastattelussa, jota Philippe pitää  assintenttinsa Magalien (Audrey Fleurot) kanssa. Monet hakijat tuntuvat kuitenkin kätkevän todelliset motiivinsa, eli ison tilipussin.

Sisään huoneeseen kiilaa senegalilainen ja syrjäytynyt Driss (Omar Sy), joka ei yksinkertaisesti enää jaksa odottaa. Hän on tullut vain hakemaan nimikirjoitusta, että on hakenut työtä, jotta on oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Drissillä ei ole kiinnostusta työtä kohtaan ja hän osoittaa sen suoran rehellisesti. Philippe pyytää Drissiä saapumaan seuraavana päivänä hakemaan allekirjoitusta.

Seuraavana aamuna Philippen lukaalissa käy ilmi, että Driss on saanut paikan. Hän ei sääli eikä pahoittele Philippen tilaa, vaan kohtaa hänet ihmisenä runsaalla huumorilla. Tämä miellyttää Philippeä. Eikä aikaakaan kuin nämä kaksi maailmaa kohtaavat ja epätodennäköisimmin ystävystyvistä miehistä tuleekin ystävät.

Koskemattomat on ehdottomasti hyvänmielen elokuva, johon mahtuu runsaasti komiikkaa sekä liikutusta. Oli hyvä, että jo alussa kerrottiin se itsestäänselvyys, että näistä kahdesta miehestä tulee ystävät kun kaverukset karauttivat Maseratillaan poliisia pakoon. Sitten katsojalle kerrottiin miten kaikki alkoi ja miten tästä elokuvan alkupuolen tapahtumasta tarina jatkui. Näin jo alussa tarinan painopiste oli erilainen ja kitkettiin pois yksi turha itsestäänselvyys ja se toi mukavaa eroavaisuutta moniin samankaltaisiin ystävyystarinoihin. Myös oli mukavaa, ettei elokuva loppunut niin kuin monet tämänkaltaiset elokuvat vaan siinäkin oli hieman yllätyksellisyyttä.

Aika paljon tarinaa on tietenkin rajannut sen tosipohjaisuus, tiettyjä elementtejä ei voinut muuttaa. Mutta elokuvaan on kirjoitettu paljon huumoripitoisia kohtauksia ja paljon on jäänyt tilaa myös improvisaatiolle. Elokuvan huumori on monin paikoin mustaa ja kipeille asioille nauramista. Se on kuitenkin hyväntahtoista eikä siinä osoitella sormella ketään. Elokuvaan mahtui myös paljon liikuttavia ja surullisiakin kohtauksia, joskus tällaiset kohtaukset oli sijoitettu jotenkin sinne hauskuuden keskelle, mikä teki elokuvan tunneskaalasta laajakirjoisemman ja yllätyksellisemmän. Huumorinkin on hauskempaa kun lohkaisut tulevat puun takaa.

Elokuvan tosielämän esikuvat ovat nimeltään Phillippe Pozzo di Borgo sekä Abdel Sellou. Abdel oli algerialainen ja koska ohjaaja-käsikirjoittaja -kaksikko Nakache ja Toledano oli aikaisemmin työskennellyt Omar Sy:n kanssa, haluttiin hyvää yhteistyötä jatkaa ja Omar sai osan. Ulkonäköseikat eivät vain Omarilla tukeneet algerialaisuutta ja siksi Abdelista tuli Driss ja Algeria muuttui Senegaliksi.

Pisteet myös elokuvan kuvanneelle Mathieu Vadepiedille. Kuvaus oli tehty taidokkaasti ja hyödyntäen epätavallisiakin kuvakulmia ja sai elokuvan näyttämään kauniilta sen kauniin sisällön lisäksi.

Ainoa pieni miinus elokuvan lopusta. Kaikki tapahtuu liian äkisti ja ihmisten motiivit jäävät selittämättä. Elokuvan kesto 112 min olisi kyllä kestänyt muutaman minuutin pidemmän lopun ja olisi kyllä sen ansainnut.

Koskemattomat on todella mukava ranskalainen yllätys. Se saa katsojan nauramaan niin, että mahaan sattuu ja myös kaivamaan nenäliinoja silmien pyyhkimiseen. Se on kaunis, koskettava, rohkea ja päättäväinen pieni tarina ystävyydestä, kumppanuudesta, rakkaudesta, menetyksestä, surusta, perheestä ja elämän jatkumisesta. Suosittelen lämpimästi.

Charmantti herra DiCaprio

KULTAHATTU - THE GREAT GATSBY * * * ½ 

2013 (Australia, USA)  

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12  

Ohjaus: Baz Luhrman 

Käsikirjoitus: Baz Luhrman ja Craig Pierce pohjautuen F.Scott Fitzgeraldin samannimiseen, vuonna 1925 julkaistuun romaaniin

Tarina alkaa kun elokuvan kertojana toimiva Nick Carraway (Tobey Maguire) alkaa kertoa tarinaa suurmiehestä nimeltä Jay Gatsby (Leonardo DiCaprio). Nick saapuu keskilännestä New Yorkiin pörssimeklariksi ja asettuu asumaan Gatsbyn suuren kartanon naapuriin. Lahden toisella puolella asuu Nickin serkku Daisy Buchanan (Carey Mulligan) poolonpelaajamiehensä Tomin (Joel Edgerton) kanssa. Heidän seurassaan liikkuu myös Daisyn ystävätär Jordan Baker (Elizabeth Debicki), jonka kanssa Nick ystävystyy.

Perhe Buchanan ovat tunnetusti kovia juhlimaan ja viettämään pintaliitoelämää. Daisya vaivaa tomin suhde toiseen naiseen, autokorjaajan vaimoon Myrtle Wilsoniin (Isla Fisher) ja Daisylla itselään tuntuu olevan jokin yhteinen menneisyys kultahattu Gatsbyn kanssa. Gatsbyn menneisyys onkin kaikille suuri mysteeri ja hänestä liikkuu jos minkäkinlaisia huhuja.

Kävin katsomassa tämän elokuvan ennenkuin olin lukenut kirjan. Isäni mielestä Kultahattu kuuluu jokaisen yleissivistykseen ja hän lainasi minulle omansa, jotta lukisin sen. Mielenkiintoista oli kirjaa lukiessa kuinka yksi yhteen kirja ja elokuva kävivät. Tottakai elokuvassa oli Baz Luhrmanille omintakeinen visuaalinen ja kerronnallinen kädenjälki, mutta repliikit ja kaikki muukin tuntui noudattavan pilkuntarkasti kirjan tekstiä. Muutamia poikkeuksia toki mahtui mukaan hiusten väreissä ja ihmisten painoissa, kun esim. Myrtle Wilson oli kuvattu kirjassa pyyleväksi, kun elokuvassa häntä taas esitti sutjakka Isla Fisher.

Baz Luhrmanin Kultahattu on hänelle tyypillisesti hyvin visuaalinen. Alku on yhtä juhlaa, serpentiiniä ja shampanjaa nykyajan Rn'b:n rytmittäessä 20-luvun charleston-tanssia. Mutta alun visuaalinen suitsutus tuntui jatkuvan loputtomiin ja elokuva pääsi varsinaisesti käynnistymään vasta puolessa välissä.

Elokuvan alkupuoli on maanista juhlaa visuaalisin keinoin, johon myös äänimaailma tuo oman erikoisen lisänsä. Sulassa sovussa soivat Bachin Toccata Beyoncén, Jay-Z:n, Alicia Keysin, Kanye Westin, Frank Oceanin, Lana Del Rayn sekä Will i Amin kanssa. Elokuvan loppupuoli taas tuo herkempiä, seesteisempiä ja syvällisempiä aineksia pöytään.

Luhrmanin Gatsbyä on kritisoitu siitä, ettei se tuo esiin sitä 20-luvun jazz-henkeä, joka niin vahvasti kirjasta välittyy. Mielestäni nykyajan musiikin tuominen tähän elokuvaan oli nerokas veto. Siinä ei olisi mitään uutta, että välitettäisiin vain orjallisesti 20-luvun tunnelmia, kun kultahatusta on tehty jo niin monta elokuva-versiotakin. Rn'b musiikilla Baz Luhrman tuo tarinan vahvasti meidän aikaamme ja rinnastaa tuon maailman nousukiitoa meidän pinnalliseen aikaamme. Yhtymäkohtia kun on paljon.

F.Scott Fitzgeraldin romaani ilmestyi vuonna 1925, kolme vuotta ennen Wall Streetin pörssiromahdusta ja se tuntui olevan edellä aikaansa kun siinä kritisoitiin 20-luvun nousukiitoista, pinnallista ja sisällötöntä elämää. Romaania ei arvostettu juurikaan omalla ajallaan, vaan sen nerokkuus löydettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Nyt eletään myös nousukiitoista elämää monilta osin, vaikka taloudellinen taantuma ilmoitteleekin olemassaolostaan ja suuremmasta tulemisestaan. Silti ihmisten elämä tuntuu olevan pinnallisempaa kuin ikinä.

Elokuvassa oli myös vahvat roolisuoritukset. Leo DiCaprio tuntui olevan parhaassa roolissaan moniin vuosiin. Yhteistyö Baz Luhrmanin kanssa selvästi sopii hänelle. Viimeksi he ovat tehneet yhteistyötä vuoden -96 Romeo + Julia elokuvassa. Luhrman on saanut palautettua sen viattoman silmien tuikkeen ja tunteiden kirjon takaisin Leonardon kasvoille ja hän tuntui häikäisevän charmikkaalta roolissaan. Gatsbyn rooli antaa myös paljon hyvälle näyttelijälle kun tunteita pitää näyttää äärilaidasta toiseen.

Muutenkin Kultahatusta tuli väkevästi mieleen Luhrmanin Romeo ja Julia. Tarinassa oli paljon samankaltaisuutta, toki myös päinvastaisuutta, mutta Luhrmania tuntuu kiehtovan erilaiset, traagiset rakkaustarinat. Lisäksi kerronassa ja visuaalisuudessa oli myös yhtäläisyyksiä.

Oli myös virkistävää nähdä tässä elokuvassa näyttelijöitä jotka ovat suurelle yleiselle kovin tuntemattomia. Esim. Elizabeth Debicki salaperäisenä Jordan Bakerina on melko uusi kasvo ja toi elokuvaan tuoreen säväyksen. Myös Tom Buchanania näyttelevä Joel Edgerton ei ole minulle ennestään tuttu, vaikka miehen ansioluettelo tv-kasvona on jo parikymmenvuotinen. Edgerton teki vakuuttavaa jälkeä intohimoisena Tomina ja onnistui hyvin vangitsemaan katsojan huomion, vaikka ruudussa olisikin esiintynyt samanaikaisesti DiCaprio.

Ainoa pienoinen pettymys oli Toby Maguire kertoja Nickinä. Maguire kun on yhden ilmeen ja yhden, samanlaisen roolin näyttelijä. Maguiren olisi miellään vaihtanut johonkin toiseen näyttelijään. Vaikkakin tähän elokuvaan hänen tyylinsä sopikin verkkaisena, kaikkea tarkkailevana ja ihmettelevänä, lahjomattomana nuorena miehenä. Myös kemia toimi hyvin DiCaprion kanssa ja lukuisat yhteiset otokset tuntuivat vakuuttavilta. No, ovathan kaverukset hyviä ystäviä jo nuoruudestaan lähtien.

The Great Gatsby - Kultahattu on monista erilaisista aineksista koostuva keitto, josta päähämmentäjä Baz Luhrman on tehnyt omannäköisensä. Se on paikoin viihdyttävä ja paikoin tunnelmallinen kuvaus suuresta romaanista, mutta ei ihan onnistu 100 % olemaan molempia vaan jää hieman vaille. Silti se onnistuu olemaan mielenkiintoinen kuvaus hedonismista, materialismista ja kunnianhimosta, eikä sitä ole helppo unohtaa.

Aikamatkustus 1800-luvulle

LINCOLN * * * 

2012 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Steven Spielberg 

Käsikirjoitus: Tony Kusher pohjautuen Doris Kearns Goodwinin kirjoittaman elämänkertateokseen.

Elokuva kertoo Abraham Lincolnin elämästä sisällissodan loppuvaiheiden aikoihin sekä taistelusta Yhdysvaltain edustajanhuoneessa perustuslain 13. lisäyksen puolesta. Lisäys koski orjien vapauttamista.

Nimiroolissa nähdään Daniel Day-Lewis, hänen vaimonaan Mary Todd Lincolnina nähdään Sally Field ja heidän poikanaan Robertina Joseph Gordon-Levitt. Muissa rooleissa nähdään mm. James Spader (Strargate, Wallstreet), David Strathairn (Medusan Perintö, Sneakers, Villi joki) , Tommy Lee Jones ja Michael Stuhlbarg (MIB3, Hugo).

Lincoln elokuva on eeppinen historiateos. Elokuvan tapahtumat kuuluvat yleissivistykseen ja jo siksi se kannattaa katsoa. Mutta jos ei ole mitään hajua eikä kiinnostusta tuon ajan tapahtumista; Jenkkilänmaan sisällissodasta ja orjien vapauttamisesta, tuntuu elokuva varmasti vain puisevan tylsältä. Elokuva Lincoln kulkee eteenpäin verkkaisen varmoin askelin aivan kuten esikuvansakin.

Elokuvan parhautta on ehdottomasti roolityöskentelyt. Siinä vaiheessa kun ei tajua katsovansa näyttelijätyöskentelyä, on näyttelijä todella sisäistänyt hahmonsa. Alunperin Liam Neesonin piti näytellä nimirooli, mutta jättäytyi projektista pois ajatellen olevansa liian vanha näyttelemään 55-vuotiasta Lincolnia. Onneksi näin, koska en voisi kuvitella ketään muuta onnistuvan paremmin tässä roolissa kuin Daniel Day-Lewisin. Ruumiinrakennekin kun vastaa esikuvaansa ja metodinäyttelijänä hän ui todella syvissä vesissä hahmonsa nahkoissa. Myös elokuvan muut konkarinäyttelijät takaavat vahvan ja varman roolityöskentelyn. On varmasti jo tekovaiheessa ollut hyvin selvää, että tämä elokuva tulisi kahmimaan valtavan määrän Oscar-ehdokkuuksia (yhteensä 12) vaikkakaan kovin montaa Oscaria ei kuitenkaan elokuva onnistunut nappaamaan. Daniel Day-Lewisin pysti oli kyllä ansaittu, mutta olisi voinut sille Jonesin Tommy Leellekin pystin antaa vahvasta sivuosasuorituksesta.

On myös mukavaa, että elokuva piirtää inhimillisen kuvan Abraham Lincolnista ja hänen elämänsä viimeisistä vaiheista eikä välitä kuvaa täydellisestä kansallismarttyyristä, millaisena hänet usein nykyään vain nähdään.

Elokuvan tylsyydestä huolimatta, kuuluu se niihin tarinoihin, jotka on täytynyt tehdä. Aihe ansaitsee tulla kerrotuksi myös meille eurooppalaisille, joille Amerikan historian vaiheet eivät ole kovin tuttuja.

"Sitä tylsyyttä katselin silmät kii"

VUONNA 85 * * 

2013 (Suomi)

Kieli: Suomi

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Timo Koivusalo ja Riku Suokas

Käsikirjoitus: Riku Suokas, Heikki Syrjä, Heikki Vihinen

Elokuva perustuu musikaaliin, joka on pyörinyt teatterilavoilla pitkään Tampereella ja on nähty myös Pyynikin kesäteatterissa.

80-lukulainen ja ajalleen klisemäisen tyypillinen Lokomon duunariporukka elää täysillä ja iloitsee elämästä. Palle (Mikko Nousiainen) ottaa lopputilin perustaakseen trendikkään ravintolan, jonka kehonrakennusta rakastavaa portsaria, Jyrki Boyta näyttelee Martti Syrjä. Elokuvan keskiössä nähdään Tommi Turmiola (Reino Nordin), joka rakastuu elämäniloiseen ja spontaaniin Karoliinaan (Malla Malmivaara), tiellä on vain tyttöystävä Ellu (Miina Maasola), joka on kylän kivikasvoisen poliisi Pepposen (Tapio Liinoja) tytär. Pepposen poika, Mauno (Topi Kohonen) on myös samaa kaveriporukkaa  ja hän haaveilee muusikon urasta ja ammentaa Karatekid -elokuvista pukeutumista myöden. Lokomon tiiviissä kaveriporukassa nähdään myös   Ruba (Jussi Lampi), Tapparan mies (Jari Salmi) ja iloinen juoppo Iso G (Heikki Silvennoinen). Suurimassa roolissa nähdään kuitenkin 80-luku.

Vaikka elokuva Vuonna 85 pohjautuu musikaaliin, se ei silti ole musikaali. Elokuvassa voi silti kuulla useita 80-luvun suomihittejä, vaikkakin elokuvan äänimaailma ihmetyttää. 99 % elokuvan kappaleista kuuluu tunkkaisen kumeana, ikäänkuin jostain peltipurkista. Tämä toimisi loistavana tehokeinona yhden tai kahden kappaleen osalta, mutta näin useissa kappaleissa tunkkainen ääni rupeaa tympimään. Kyseessä kun on kuitenkin musiikin varaan rakennettu elokuva. Ainoina poikkeuksina oli elokuvan Maunon eli Topi Kohosen esittämät kappaleet: Kitara taivas ja tähdet sekä Vuosi -85. Nämä toivat selvää plussaa elokuvalle.

Muutenkin Kohosen debyyttirooli oli virkistävää ja tuoretta katsottavaa. Elokuvan ehdotonta parhautta. Suurin osa rooleista taas ei sisältänyt mitään uutta, yllätyksellistä eikä mielenkiintoista. Suurin pettymys oli ehkä Reino Nordinin rooli, jonka hän veti läpi yhdellä ilmeellä kulmat kurtussa. Tapio Liinojan yksi-ilmeisyys ja vakavat kasvot taas eivät ärsyttäneet lainkaan, se kun sopi loistavasti kivikovan poliisimies Pepposen rooliin ja toi siihen sanatontakin komiikkaa. Myös Mikko Nousiaisen rooli hieman niljakkaana juppi Pallena toimi hyvin takatukkaa, muuta puvustusta ja komiikkaa myöden. Oli hauska nähdä Nousiainen tällaisessa, hieman erilaisessa roolissa.

Elokuvassa oli paljon potentiaalia mutta toteutus on valitettavan suurpiirteistä ja jäänyt puolitiehen. Olisi odottanut paljon enemmän, suhteessa jo siihen kuinka elokuvaa on mainostettu. Elokuvan värimaailma oli onnistuneimpia yksityiskohtia elokuvassa, mutta esim. puvustus olisi voinut ottaa enemmän irti älyttömästä 80-luvusta ja hieman revitellä. Suurimmat puutteet ovat kuitenkin käsikirjoituksen puoella. Päähenkilöiden soutaminen ja huopaaminen rupeaa ärsyttämään, hahmot tuntuvat toimivan ilman minkäänlaista järjellistä selitystä tai motiivia ja joka kulman takaa yllättävät väärinymmärrykset tylsistyttävät. Musikaalissa tämä olisi varmasti ihan ok, siihen kun kuuluu tietty yliampuvuus, mutta elokuvassa se ei oikein toimi. Elokuva on kaikenkaikkiaan pienoinen pettymys.

Kuusi laukausta, viisi uhria

JACK REACHER - TAPPAJAN JÄLJILLÄ (Jack Reacher)  * * * ½

2012 (USA)

Kieli: englanti 

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie Lee Childin 2005 julkaistusta romaanista Tappaja

Pittsburghissa mies ajaa parkkihalliin puiston ja joen läheisyydessä, lataa tarkkuuskiväärinsä, valitsee viisi uhria ja ampuu heidät. Sitten mies pakenee pakettiautollaan surmapaikaltaan. Pian löytyneet tarkat todisteet osoittavat USA:n armeijan entiseen tarkka-ampujaan James Barriin. Barrin luota löytyvät todisteet surmateosta ja Barr pidätetään. Hänelle tarjotaan kaksi vaihtoehtoa: kuolemantuomio tai elinkautinen vankeusrangaistus jos hän tunnustaa teon. Barr vaikenee mutta kirjoittaa: "Hakekaa Jack Reacher".

Jack Reacher (Tom Cruise) on entinen USA:n armeijan huippukoulutettu etsivä, jota on kuvailtu haamuksi, koska häntä ei voi jäljittää. Jack on aluksi vakuuttunut Barrin syyllisyydestä, mutta löytääkin pian pieniä palapelin palasia, jotka eivät sovi kokonaiskuvaan. Reacher aloittaa toiminnantäytteisen etsiväntyön Barrin puolustusasianajajan, Helen Rodinin (Rosamund Pike) kanssa.

Jack Reacher hahmona tuntuu hieman epätodellisen karikatyyrimäiseltä. Mutta jos tämän seikan yrittää unohtaa on hahmo melko mielenkiintoinen. Sherlock Holmsmainen nyanssien ymmärrys ja päättelykyky yhdistettynä ylivoimaisiin taistelutaitoihin, niistä on Jack Reacher tehty. Elokuva muistuttaa paikoin vanhoja salapoliisisarjoja ja tarjoaa mukavia käänteitä vaikka joitakin kliseitäkin on mahtunut joukkoon. Elokuva onnistuu kuitenkin yllättämään. Tarinan symppauspisteet eivät myöskään ole kovin herkästi jaossa, kun elokuvan uhri ei vaikutakaan niin puhtoiselta.

Tom Cruise on tehnyt viisaasti viimeaikoina elokuvauransa suhteen, kun hän on panostanut toimintaan. Fyysiset suoritukset sopivat hänelle hyvin, vaikkakin joka rooliin hän tuo omat, tutut maneerinsa. Plussaa myös siitä tiedosta, että Cruise on tehnyt itse kaikki omat autolla-ajostunttinsa. Pienessä sivuosaroolissa nähdään 82-vuotias Robert Duvall, hatunnoston  arvoinen suoritus. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että pari Cruise-Duvall on viimeksi nähty yhdessä elokuvassa Days of Thunder - Ukkosta radalla.

Jack Reacher -elokuva on enemmän kuin tavallinen toimintaelokuva, mutta mitään kovin elokuvahistoriaa mullistavaa tai kulttuurillista lisää se ei tuo pelikentälle, mutta ei aina tarvitse tuodakaan,

Katherine Heigl ja sadannes elokuva samassa roolissa

ONE FOR THE MONEY * * ½ 

2012 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Julie Anne Robinson 

Käsikirjoitus: Stacy Sherman, Karen Ray ja Liz Brixius 

Stephanie Plum (Katherine Heigl) on työtön ja korviaan myöten veloissaan. Raha houkuttelee hänet palkkionmetsästäjäksi ja edessä odottaa haaste napata kiinni  Jason O'Maran esittämä entinen poliisi, jota epäillään murhasta ja jonka kanssa Stephaniella on ollut sutinaa menneisyydessä.

Alkuasetelmat ja elokuvan ensimetrit tuovat vahvasti mieleen 2010 valmistuneen elokuvan: The Bounty Hunter (suomeksi Exän jäljillä), jota tähdittivät Gerard Butler sekä Jennifer Aniston. Ajattelinkin aluksi, että onkohan tämä sama elokuva mutta käännettynä vain sukupuoliroolit toisin päin. Alkuasetelman jälkeen kuitenkin elokuvan luonne muuttuu.

Elokuvaa on mainostettu romanttisena komediana ja sellaisena se alkaakin. Pian kuitenkin ruumiita alkaa tipahdella eri suunnista ja elokuvan kulku muuttuu toimintapainotteiseksi. Loppua kohden ei romantiikasta tai komediasta ole esillä nimeksikään.

One for the moneyn sankaritar tuntuu epäinhimilliseltä. Rahanahneus motiivina riskeerata oma elämä tuntuu päälleliimatun epärealistiselta, olisitko sinä valmis kuolemaan muutaman tonnin takia?? Monissa kohtauksissa sankaritar tuntuu uhkarohkean typerältä sekä luonnottoman kuolemattomalta.

Katherine Heigl ei tuo mitään kovin erikoista elokuvaan, Heiglin tähdittämiä romanttisia komedioita on 13 tusinassa ja aina roolit tuntuvat samanoloisilta. Rutiininomainen yllätyksettömyys hieman ärsyttää hänen suorituksissaan. Niin myös tässä. Irkkunäyttelijä Jason O'Mara tuntuu raikastavan tuoreelta kasvolta tässä elokuvassa, mies kun ei ole pahemmin elokuvarooleissa kasvojaan kuluttanut.  O'Maran näyttelijäntyössä on uskottavuutta (sikäli kun se tämäntyyppiselle elokuvalle on mahdollista) sekä mukavaa silmäkulmanpilkettä. Elokuvan hauskin hahmo on ehdottomasti Daniel Sunjatan esittämä Ranger, joka hallitsee aseet, kamppailulajit kuin mitkä tahansa muutkin eteen tulevat fyysiset haasteet.

One for the money on ihan ok, kevyttä ja tv-sarjamaista viihdettä, jos unohdetaan taiteelliset ja kulttuurilliset ambitiot. Se onnistuu yllättämään toiminnallisuudellaan ja varmasti se saa varmasti myös monet miehet seuraamaan elokuvaa. Elokuva sopii siis niin toiminnan kuin ihmissuhdehömpänkin ystäville. Kovaan romanttisten elokuvien nälkään tätä ei kannata kuitenkaan katsella, siinä jäisi nuolemaan vain näppejään. Mitään kovin syvällisiä teemoja se ei tarjoile eikä aiheuta minkäänlaisia pohdiskeluja elokuvan jälkeen, hyvä jos muistaa nähneensä koko elokuvan. Hieman jäi hajuton ja mauton jälkimaku.

Jännityksen mestari pyörisi haudassaan tylsyydestä

HITCHCOCK * * ½

2012 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 7

Ohjaus: Sacha Gervasi 

Käsikirjoitus: John J. McLaughlin Stephen Rebellon kirjasta

Elokuva Hitchcock perustuu tositapahtumiin ja Stephen Rebellon kirjaan Alfred Hitchcock and the making of Psycho. Elokuva siis keskittyy Psykon ohjaamisen ajankohtaan ja kuvaa herra ja rouva Hitchcockin dramaattista elämää elokuvan tekemisen aikaan. Nimiroolissa nähdään Anthony Hopkins, rouva Hitchcockia eli Alma Revillea näyttelee Helen Mirren. Pyskon pääosanesittäjien rooleissa nähdään Scarlett Johansson esittämässä Janet Leightä, James D'Arcy Anthony Perkinsin roolissa sekä Jessica Biel esittämässä Vera Milesia. Täytyypä vielä mainita, että oli hassua nähdä Ralph "Karatekid" Macchio pienenpienessä roolissa esittämässä Psykon käsikirjoittajaa, Joseph Stephanoa.

Elokuva Hitchcock ei ole täyttä faktaa vaikka se perustuukin tositapahtumiin. Keskiössä on kuvitteellinen kolmiodraama Hitchcockin pariskunnasta sekä eräästä käsikirjoittajasta. Kuvitteellisen lisädraaman tuominen elokuvaan ärsyttää jonkin verran. Materiaalia olisi riittänyt vaikka kuinka itse elokuvan valmistuksesta sekä Hitchcockin persoonasta. En ole lukenut Stephen Rebellon kirjaa, jonka pohjalta elokuvan käsikirjoitus on tehty, vaikkakin olen lukenut muutaman Hitchcockin elämänkerran sekä tutustunut erinäisiin haastatteluihin ja videomateriaaleihin Alfred Hitchcockin elämästä sekä persoonasta. Sen verran on siis Hitchcock-pohjaa, että elokuvan faktapuutteet tökkivät pahasti. Joitakin kuuluisia lausahduksia muiden elokuvien teosta on tuotu tähän Psykon kuvausvaiheisiin ja jotkin niistä jopa laitettu Alman suuhun.

Jos et jaksa lukea pikkuasioista nillittämistä, jätä välistä seuraavat neljä kappaletta ja siirry kirjoituksen loppuun! Seuraa siis pilkun hyväilyä ja pienenpieniä yksityiskohtia...

Elokuvassa Hitchcockin työskentely on tehty näyttämään suurpiirteiseltä roiskimiselta vaikka hän oli kuuluisa pikkutarkkuudestaan sekä suunnitelmallisuudestaan. Psykon kuuluisa suihkukohtauskin on saatu näyttämään impulssiiviselta tuohtumiselta, vaikka suihkukohtauksen kuvaussuunnittelusta on oikeasti vastannut huippugraafikko Saul Bass ja itse Hitchin tiedetään suunnitelleen tarkkaan suklaakastikkeen valumisen viemäriin, mustavalkoelokuvassa se nimittäin näytti aidommalta vereltä kuin mitkään punaiset väriaineet.

Tuohon suihkukohtaukseen liittyy myös muita pieniä yksityiskohtia, jotka eivät vastanneet elokuvan esitystä asiasta. Esim. kun tuota kohtausta näytettiin ensi-iltayleisölle, oli yleisö pidellyt korviaan. Bernard Hermannin nerokas sävellystyö kuulosti teräviltä veitseniskuilta ja se oli yleisölle aivan yhtä karmaisevaa ellei kamalampaa kuin itse veitseniskujen näyttäminen. Tässä elokuvassa niin ei tapahtunut... Ehkä turhaa pilkun hyväilyä ja nillitystä pikkuasiasta, mutta kun on kuitenkin kyseessä pilkuntarkan ohjaajan muotokuva, niin luulisi pilkkuasioiden olevan kunnossa.

Bernard Hermannista tuli mieleen, että olisi tietysti ollut mukava nähdä elokuva, jossa olisi kuvattu historian tunnetuin ohjaajan ja säveltäjän yhteistyö, nyt kun säveltäjänero vain näyttäytyy pikkuriikkisessä roolissa. Mutta ymmärrän kyllä, että elokuvan Hitchcock pääpaino on Alman ja Hitchin välisessä suhteessa. Elokuvasta tosin ei välity se tiivis parisuhde ja perhedynamiikka, josta on saanut niin monesta lähteestä lukea. Elokuvassa ei edes mainita kertaakaan pariskunnan tytärtä, joka nähtiin pienissä rooleissa isänsä elokuvassa ja mm. Psykossa, josta tämä elokuva kertoo. Kolmikon suhde oikeassa elämässä oli tiivis ja he tekivät kaiken yhdessä. Hitch oli hyvin perhekeskeinen mies, eikä edes elokuvat menneet perheen edelle.

Jotkut ovat tämän elokuvan nähtyään tuohtuneet siitä kuinka suuressa osassa Alman kuvattiin olleen Hitchcockin elokuvia suunnittelemassa. Totuus on, että Almalla on saattanut olla vieläkin suurempi rooli. Hän oli nerokas elokuvien leikkaaja ja käsikirjoittaja ja Hitchcock kunnoitti suuresti hänen mielipiteitään.

Helen Mirren tekee vahvan roolin Almana ja oikeastaan pelastaa koko elokuvan, kun Hopkins tuntuu jotenkin ylinäyttelevän pääroolissaan. Hopkinsin roolisuoritus tuntuu enemmän jonkun hupisarjan imitaatiosketsiltä eikä ohjaajaneron syvin olemus välity Hopkinsin kautta. Yksi positiivinen yllätys elokuvaan kyllä mahtui roolituksen osalta. James D'Arcy tavoitti hienosti herkän ja erikoisen Anthony Perkinsin olemuksen ja välitti syviä, rivienvälisiä ajatuksia miehen psyyken kiemuroista.

En ymmärrä miten tällä näyttelijäkaartilla ja mehukkaalla aiheella on saatu kokoon näin laiha yritelmä. Toki elokuva kannattaa katsoa jo silkasta mielenkiinnosta, mutta ei kannata odottaa mitään kovin ihmeellistä.

Totuus on tarua ihmeellisempää

ARGO ****½

2012 (USA)

Kieli: englanti, vähän persiaa

Ikäraja: 12

Ohjaus: Ben Affleck

Käsikirjoitus: Chris Terrio Tony Mendezin kirjan ja Joshuah Bearmanin lehtiartikkelin pohjalta.

4.11.1979 Iranin Tehranin USA:n suurlähetystössä kuohuu kun Iranin vallankumouslaiset valtaavat sen ottaen paikassa työskennelleet amerikkalaiset panttivangeikseen. Kuusi amerikkalaista pääsee pakenemaan Kanadan suurlähettilään (Victor Garber) luokse. Alkaa pohdinta miten paenneet saadaan takaisin kotiin ja hätiin kutsutaan pelastusoperaatioihin erikoistunut CIA-spesialisti Tony Mendez (Ben Affleck).

Paras idea mikä olisi toteutettavissa on rakentaa peiteoperaatio elokuvan varjolla ja apua saadaan Hollywood-ammattilaisilta Lester Siegeliltä (Alan Arkin) ja John Chambersilta (John Goodman). Peiteoperaation elokuvaksi valikoituu Argo-niminen scifi-seikkailu, jonka kuvamaisema sopisi täydellisesti Teheraniin kuvattavaksi. Pienetkin yksityiskohdat on osuttava nappiin ja elokuvaprojekti täytyy valmistella porsaanreijättömäksi. Samalla silmukka kiristyy kun vallankumoukselliset ovat selvittämässä puuttuvien suurlähetystön henkilöstön henkilöllisyyksiä.

Argo on tosipohjainen elokuva ja on mielenkiintoista kuinka tämäkin tarina on ollut vielä 80-luvulla salaista materiaalia ja nyt siitä on tehty elokuva meidän iloksemme. Minkäänlaista tylsyyttä tai pitkäveteisyyttä ei tähän elokuvaan liity vaan se tarjoaa jännitystä alkumetreiltä aina loppukliimaksiin saakka, vaikka lopputulos onkin jo selvillä ennen elokuvan katsomistakin.

Argo voitti parhaan elokuvan Oscarin, eikä syyttä, mutta olisihan mielellään sen parhaan ohjauksenkin pystin antanut Affleckille, joka on tehnyt aivan loistavaa työtä. Affleckin itsensä roolityöskentelykin on hienovaraisen uskottavaa. Tony Mendez vaikuttaa anti-Bondilta yrittäessään liikkua ja toimia mahdollisimman huomaamattomasti ja matalalla profiililla. Mutta se tekee elokuvasta entistäkin uskottavampaa.

Myös elokuvan puvustus ja lavastus tuovat aitoa retrotunnelmaa aina viimeiseen viiksikarvaan ja silmälasin sankaan asti. Tunnelma ja kuvat ovat selvästi aistittavissa.

Tämä poliittinen muilutusoperaatioelokuva on parasta trilleriä mitä on vähään aikaan tehty ainakaan tosipohjalta ja kyllä minun kynteni lyhenivät olemattomiksi tyngiksi tätä katsoessa. Suosittelen!

She's out of his mind

RUBY SPARKS ***½

2012 (USA)

Kieli: englanti, ranska

Ikäraja: 12

Ohjaus: Jonathan Dayton, Valerie Faris

Käsikirjoitus: Zoe Kazan

Calvin Weir-Fields (Paul Dano) on nuori, lahjakas kirjailija, jolle on kasaantunut niin suuret paineet menestyneistä julkaistuista romaaneistaan, ettei kirjoitus tahdo enää sujua. Blokin lisäksi mikään muukaan Calvinin elämässä ei oikein suju. Hänellä on paineita sosiaalisista tapaamisista, eteenkin naisista ja ainoa ystävä on hänen veljensä (Chris Messina), jota hän kyllä tapaa säännöllisesti.

Calvinin mielikuvitus on kuitenkin omaa luokkaansa ja unessaan hän tapaa unelmiensa naisen, josta hän inspiroituu kirjoittamaan liuskakaupalla tekstiä kirjaansa. Hän on luonut naiselle menneisyyden ja antanut nimeksi Ruby Sparks. Eräänä päivänä Ruby (Zoe Kazan) putkahtaa Calvinin asuntoon ja kaikki mitä Calvin kirjoittaa Rubysta kirjaansa, toteutuu oikeassa elämässä.

Calvinin äitiä näyttelee Anette Bening ja tämän miesystävää Antonio Banderas. Calvinin terapeuttia taas näyttelee Elliot Gould ja kirjan kustantajaa Steve Coogan.

Ruby Sparks on mielenkiintoinen elokuva. Sen surrealistinen idea tuntuu virkistävän erilaiselta. Vielä mielenkiintoisemmaksi elokuvan tekee sekin seikka, että se on lähtenyt näyttelijätär Zoe Kazanin kynästä ollen hänen ainokaisensa käsikirjoitustyö.

Elokuvaa on verrattu paljon Little Miss Sunshine -elokuvaan, varmasti siksikin että elokuvien ohjaajapari on sama. Elokuvia yhdistää myös Paul Dano, joka tekee Ruby Sparksissa hyvin Woody Allenmaisen roolin neuroottisuudessaan ja sosiaalisessa kömpelyydessään. Danon roolihahmo on muutenkin kiinnostava, ei niin perinteinen romenttisen komedian miespääosahahmo. Ruby Sparks tuntuu yhdeltä Woody Allenin parhaista elokuvista olematta kuitenkaan hänen elokuvansa.

Elokuvan budjetti on ollut vaatimattomat 2,5 miljoonaa kun esim. Little Miss Sunshinenkin budjetti oli 8 miljoonaa vaikkei sekään ole paljon Hollywoodmittakaavassa. Vaatimaton budjetti on varmasti vaikuttanut siihen, ettei sitä ole markkinoitu kovin paljoa ja jäänyt siten monilta huomaamatta.

Vaikka Ruby Sparksin idea onkin tuore ja alkuasetelmat mehukkaat, tuntuu elokuva puolen välin jälkeen junnaavan samaa rataa ja tämä aiheuttaa pitkästymistä. Surrealistisen elokuvan kompastuskivenä on tietysti elokuvan päättäminen yhtä mielenkiintoisesti kun se on alkanutkin, eikä se ole helppo tehtävä. Loppuun olisi siis kaivannut jotain yllätyksellistä ja erikoista sen perinteisen romanttisen elokuvan lopun sijasta.

Kaikenkaikkiaan Ruby Sparks on älykästä komediaa, se ei päästä katsojaa helpolla ja tarjoaa syvällisiäkin teemoja pohdittavaksi. Kuinka paljon itseasiassa haluammekaan muuttaa kumppaniamme mielemme mukaiseksi ja onko se pidemmän päälle kannattavaa?

Melankolisten kääpiöiden koti-ikävä

HOBITTI - ODOTTAMATON MATKA (The Hobbit: An Unexpected Journey) * * ½

2012 (USA, Uusi-Seelanti)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Peter Jackson

Käsikirjoitus: Fran Walsh, Philippa Boyens, Peter Jackson ja Guillermo del Toro J.R.R. Tolkienin kirjasta Hobitti

Hobitti - Odottamaton matka on Hobitti -elokuvatrilogian ensimmäinen osa, kun koko trilogia pohjautuu J.R.R. Tolkienin fantasiaromaaniin Hobitti eli sinne ja takaisin. Kerronnallisesti elokuva sijoittuu 60 vuotta ennen Taru Sormusten Herrasta -trilogiaa.

Elokuva käynnistyy kuvilla vuoren sisällä asuvasta vauraasta kääpiökuningaskunnasta, joita johtaa kääpiö Thorin (Richard Armitage). Pian kaupunkiin hyökkää voimakas lohikäärme Smaug ja kääpiöt pyytävät apua haltioilta, mutta nämä eivät halua sekaantua asiaan eivätkä siis riennä avuksi.  Smaug tuhoaa kaupungin asukkaita ja ottaa rikkaudet haltuunsa. Osa kääpiöistä pääsee pakenemaan.

Kaukana rauhallisessa konnussa Gandalf (Ian McKellen) houkuttelee Bilbo Reppulin (Martin Freeman) pitämään pidot riehakkaalle kääpiöjoukolle, jotka ovat lähdössä matkaan vuorelle. Myös Bilboa tarvitaan matkalla, joten hänet houkutellaan mukaan.

Hobitti - Odottamaton matka jatkaa visuaalisesti samaa huikeaa rataa kuin Taru Sormusten Herrasta -trilogia. Yksityiskohdat on mietitty tarkkaan, maisemat ovat kauniita ja tarina näyttää uskottavalta. Myös tarinan alku on mukaansatempaava ja odotukset ovat korkealla.

Valitettavasti koko elokuva tuntuu olevan alkua ja sitä vain kaikenaikaa odottaa, milloin päästään itse asiaan ja sitten tulevatkin jo lopputekstit. Odottamaton matka tuntuu siksi vahvasti vain prologilta elokuvatrilogian muille osille.

Elokuvan kesto on 169 minuuttia, mutta sen olisi voinut hyvin typistää alle tuntiin. THS -fanit varmasti jaksavat istua koko 169 minuuttia elokuvan äärellä imien yksityiskohtia, mutta meille muille elokuva sisältää liikaa turhaa tilkettä ja jahkaamista. Peter Jackson on tunnettu tarkkuudesta ja rakkaudesta yksityiskohtiin, mutta tuntuu, että yksityiskohtiin on kiinnitetty liikaa huomiota ja kokonaiskuva on päässyt hukkumaan.

Elokuvan mielenkiintoisin kohtaus on ehdottomasti Bilbon ja Klonkun kohtaaminen ja kuinka Bilbo sai valtasormuksen haltuunsa huijattuaan sen Klonkulta. Myös kääpiöt suuressa melankolisuudessaan tuntuvat kotoisen suomalaisilta ja siksi tavallaan helposti samaistuttavilta.

Hobitti trilogian ensimmäinen osa on kuitenkin varmasti sellainen elokuva, jonka haluaa katsoa jo silkasta mielenkiinnosta ja uteliaisuudesta. Onhan sitä kohkattu jo niin pitkan aikaa. Odotuksia ei kuitenkaan kannata pitää korkealla ja varata elokuvan ajaksi paljon kahvia, jotta pysyy hereillä tai sitten vain välillä painella >> -nappia.

Kohtaloa harhauttamassa

KOHTALON VALVOJAT - THE ADJUSTMENT BUREAU ***

2011 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: George Nolfi

Käsikirjoitus: George Nolfi, Philip K.Dickin novellista "Adjustment team"

Politikko David Norris (Matt Damon) tapaa yllättäen impulsiivisen kaunottaren nimeltään Elisa Sellas (Emily Blunt). Pari tapaa yllättäen myös uudestaan ja tuntee vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa. Samalla Davidin elämään ilmestyy hattupäisiä kohtalonvartioita, jotka kertovat, että Davidin elämään on suunniteltu paljon hienoja asioita politiikan huipulla johon ei kuulu lahjakas tanssijatar Elisa. David on eri mieltä ja ryhtyy kapinoimaan kirjoitettua kohtaloaan vastaan.

Adjustment Bureau on hassu sekoitus sci-fiä ja romanttista draamaa. Käänne alun romanttisen elokuvan introsta sci-fi -toiminnaksi on hieno hetki, maton vetäminen katsojan alta tuntuu pienenä värähtelynä. Osin elokuva tarjoaakin juonenkäänteitä, mutta paikoin mennään sekavuuden ja selittelyn puolelle.

Elokuvan paras elementti on ehdottomasti loistavat näyttelijät sekä heidän yhteinen kemiansa. Suloisen Emily Bluntin ja vakaan Matt Damonin roolisuoritukset pelastavat paljon ja saavat katsomaan läpi sormien elokuvan salahautoja ja kömpelyyksiä.

Nostan kohtalonvalvojan hattua kahden erityylisen genren yhdistämisestä, vaikka elokuva hieman paikoin lässähtääkin vahvan alun jälkeen. Eteenkin loppuratkaisu tuntui Hollywoodhöttöiseltä ja liian helposti ansaitulta, kuin tekijät olisivat saaneet filkasta tarpeekseen ja päättäneet sen vain seinään. Mutta plussaa elokuvalle tuli jännityksestä, harvoin elokuvan vastapuoli on niin askeleen edellä kaiken aikaa. Ehdottomasti positiivista oli myös se, ettei Kohtalonvalvojissa ollut selvää vakiopahista, vaan vain erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä.

Jälkeenpäin oli vaikea päättää pitikö elokuvasta vai ei. Lopun kökkömaku jäi maistumaan liian pitkäksi aikaa suuhun vaikka elokuvassa oli pajon hyvääkin. Mukavaa oli kyllä se, että erilaisten genrejen yhdistäminen antoi vähän kaikkea erilaisten elokuvien ystäville.. romanttista höttöä, pientä (tosin kömpelöä) pohdintaa, toimintaa, jännitystä ja tieteiselokuvalle tyypillistä surrealismia.

Vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan

RAKKAUDESTA, UNELMISTA JA KALOISTA (Salmon Fishing in the Yemen) * * ½

2012 (Englanti) 

Kieli: englanti, arabia 

Ikäraja: 7 

Ohjaus: Lasse Hallström 

Käsikirjoitus: Simon Beaufoy Paul Tordayn kirjasta 

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista perustuu Paul Tordayn vuonna 2007 julkaistuun samannimiseen romaaniin. 

Skotlantiin usein kalareissuille matkusteleva jemeniläinen sheikki (Amr Waked) on päättänyt viedä lohikalastuksen kotimaahansa tarkoituksenaan rakentaa rauhaa sekä yhteyttä ihmisten ja luonnon välillä. Sheikin edustaja Harriet Chetwode-Talbot (Emily Blunt) päättää palkata kalastusasiantuntia, tohtori Fred Jonesin (Ewan McGregor) konsultiksi hankkeeseen Fredin vastaanhangoittelusta huolimatta. Samalla Brittien pääministerin pr-nainen Bridget Maxwell (Kristin Scott Thomas) näkee hankkeessa paljon hyödynnettävää pääministerin julkisuuskuvaan

Suurin ongelma lienee se, etteivät lohet elä eivätkä kude lämpimissä ja kuvissa paikoissa vaan nimenomaan Pohjois-Euroopan kylmissä joissa. Fredin rutiineihin urautunut elämä ja muutosten vastaisuus joutuu koetukselle sheikin optimististen visioiden edessä. 

Elokuvan ohjaaja Lasse Hallström on tunnettu lämminhenkisistä ja syvällisistä ihmisyyden tutkielmistaan ja tavallaan sellainen on myös Rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Sen perusidea on hauska ja raikas ja se sisältää paljon symboliikkaa katsojan oivallettavaksi. Se ei aliarvioi katsojaa selittämällä puhki asioita, mutta paikoin elokuvan hahmojen motiivit ovat hukassa, eteenkin elokuvan loppupuolen ratkaisut ihmetyttävät.

Plussaa elokuvalle on myös hyvin mietitty visuaalinen ja tunnelmallinen puoli. Kamerakulmat, puvustus ja lavastus toimii hyvin ja tuo omalta osaltaan mukavaa tunnelmaa.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista -elokuvaa on vaikea lokeroida mihinkään genreen, koska se sisältää draamaa, komiikkaa, romantiikkaa, poliittista satiiria ja luontodokumenttia. Tämä on tavallaan myös elokuvan heikkous, kun juonenkäänteet jäävät toistensa jalkoihin ja tarina hajoaa liian sirpaleiseksi. 

Ewan McGregor hoitaa hienosti roolinsa kuivakkana ja tapoihinsa urautuneena kalamiesbyrokraattina. Emily Blunt tekee perusvarmaa työtä melko samantyyppisessä suloisessa roolissaan kuin ehkä miljoonassa muussakin roolissa.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista on ihan mukava ja lämmin elokuva, mutta kuitenkin melko hajuton ja mauton paketti, jonka oivalluksia tai opetuksia ei jää miettimään moneksikaan minuutiksi elokuvan katsottua. Hallströmiltä ei siis tässä tapauksessa kannata odottaa Gilpert Grape tai Pieni Suklaapuoti tasoista pohdintaa ja tarinan kerrontaa.

Sielunsukulaisten yhteinen matka

TIE POHJOISEEN ***  

2012 (Suomi) 

Kieli: suomi 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Mika Kaurismäki 

Käsikirjoitus: Mika Kaurismäki, Sami Keski-Vähälä 

Timo Porala (Samuli Edelmann) on menestynyt konserttipianisti, jonka isä jätti hänet ja äitinsä kun Timo oli 3-vuotias. Nyt isä, Leo (Vesa-Matti Loiri) palaa poikansa elämään ja vie hänet automatkalle kohti pohjoista tapaamaan mielenkiintoisia paikkoja ja ihmisiä menneisyydestä.

Muissa rooleissa nähdään mm. Peter Franzén, Mari Perankoski, Eila Roine, Irina Björklund, Elina Knihtilä sekä Aakke Kalliala.

Elokuvan alkuasetelma herättää mielenkiinnon. Kaksi menestynyttä ja karismaattista suomalaista tähteä esittämässä isää ja poikaa. Jotenkin olen aina mieltänyt Edelmannin ja Loirin olevan jotenkin samanlaisia hahmoja, tosin omat erilaiset polkunsa valinneet, mutta kuitenkin komedian ja väkevän draaman taitavia näyttelijöitä jotka vieläpä osaavat laulaa, tai oikeammin tulkita tekstejä laulun avulla. Lisäksi heistä molemmista välittyy tietty rikkinäisyys ja yksinäisyys mikä piilottelee siellä karsimaattisen ja hauskankin kuoren alla. On siksi minusta oikeutettua, että parivaljakko pääsee vihdoin omiin rooleihinsa isänä ja poikana.

Edelmannin hahmo, Timo on järkevän oloinen suorittaja ja menestyjäluonne, jossa kuitenkin pilkottaa isänsä Leon huithapelimainen herrasmieshuijari ja väkevä temperamentti. Pari laulaa myös elokuvassa dueton, tottakai, eihän Edelmannia ja Loiria voisi näyttää elokuvassa jos miehet eivät laulaisi. Ja olihan se kyllä yksi elokuvan parhaista kohtauksista.

Elokuvan puutteet ovatkin käsikirjoituksen puolella. Se nimittäin ei ole kummoinen. Onhan se mukava tarina juuriinsa tutustumisesta ja isäsuhteen luomisesta aikuisiällä, mutta mitään kovin ihmeellistä, yllättävää, mielenkiintoista tai erikoista se ei sisällä. Ainoa elokuvan yllätysmomentti onkin ehkä se, että se on niin yllätyksetön Mika Kaurismäen elokuvaksi.

Tie pohjoiseen on perus road trip -elokuva ja vaikkakaan se ei sisällä mitään yllättävää eikä erikoista, sisältää se silti ihan mukavan tunnelman ja välittää sen hyvin katsojallekin. Suosittelen kyllä katsomaan, jos ei muuten niin ainakin Loirin ja Edelmannin yhteistyön ja musiikkikohtauksen takia.