Kohtaloa harhauttamassa

KOHTALON VALVOJAT - THE ADJUSTMENT BUREAU ***

2011 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: George Nolfi

Käsikirjoitus: George Nolfi, Philip K.Dickin novellista "Adjustment team"

Politikko David Norris (Matt Damon) tapaa yllättäen impulsiivisen kaunottaren nimeltään Elisa Sellas (Emily Blunt). Pari tapaa yllättäen myös uudestaan ja tuntee vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa. Samalla Davidin elämään ilmestyy hattupäisiä kohtalonvartioita, jotka kertovat, että Davidin elämään on suunniteltu paljon hienoja asioita politiikan huipulla johon ei kuulu lahjakas tanssijatar Elisa. David on eri mieltä ja ryhtyy kapinoimaan kirjoitettua kohtaloaan vastaan.

Adjustment Bureau on hassu sekoitus sci-fiä ja romanttista draamaa. Käänne alun romanttisen elokuvan introsta sci-fi -toiminnaksi on hieno hetki, maton vetäminen katsojan alta tuntuu pienenä värähtelynä. Osin elokuva tarjoaakin juonenkäänteitä, mutta paikoin mennään sekavuuden ja selittelyn puolelle.

Elokuvan paras elementti on ehdottomasti loistavat näyttelijät sekä heidän yhteinen kemiansa. Suloisen Emily Bluntin ja vakaan Matt Damonin roolisuoritukset pelastavat paljon ja saavat katsomaan läpi sormien elokuvan salahautoja ja kömpelyyksiä.

Nostan kohtalonvalvojan hattua kahden erityylisen genren yhdistämisestä, vaikka elokuva hieman paikoin lässähtääkin vahvan alun jälkeen. Eteenkin loppuratkaisu tuntui Hollywoodhöttöiseltä ja liian helposti ansaitulta, kuin tekijät olisivat saaneet filkasta tarpeekseen ja päättäneet sen vain seinään. Mutta plussaa elokuvalle tuli jännityksestä, harvoin elokuvan vastapuoli on niin askeleen edellä kaiken aikaa. Ehdottomasti positiivista oli myös se, ettei Kohtalonvalvojissa ollut selvää vakiopahista, vaan vain erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä.

Jälkeenpäin oli vaikea päättää pitikö elokuvasta vai ei. Lopun kökkömaku jäi maistumaan liian pitkäksi aikaa suuhun vaikka elokuvassa oli pajon hyvääkin. Mukavaa oli kyllä se, että erilaisten genrejen yhdistäminen antoi vähän kaikkea erilaisten elokuvien ystäville.. romanttista höttöä, pientä (tosin kömpelöä) pohdintaa, toimintaa, jännitystä ja tieteiselokuvalle tyypillistä surrealismia.

Vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan

RAKKAUDESTA, UNELMISTA JA KALOISTA (Salmon Fishing in the Yemen) * * ½

2012 (Englanti) 

Kieli: englanti, arabia 

Ikäraja: 7 

Ohjaus: Lasse Hallström 

Käsikirjoitus: Simon Beaufoy Paul Tordayn kirjasta 

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista perustuu Paul Tordayn vuonna 2007 julkaistuun samannimiseen romaaniin. 

Skotlantiin usein kalareissuille matkusteleva jemeniläinen sheikki (Amr Waked) on päättänyt viedä lohikalastuksen kotimaahansa tarkoituksenaan rakentaa rauhaa sekä yhteyttä ihmisten ja luonnon välillä. Sheikin edustaja Harriet Chetwode-Talbot (Emily Blunt) päättää palkata kalastusasiantuntia, tohtori Fred Jonesin (Ewan McGregor) konsultiksi hankkeeseen Fredin vastaanhangoittelusta huolimatta. Samalla Brittien pääministerin pr-nainen Bridget Maxwell (Kristin Scott Thomas) näkee hankkeessa paljon hyödynnettävää pääministerin julkisuuskuvaan

Suurin ongelma lienee se, etteivät lohet elä eivätkä kude lämpimissä ja kuvissa paikoissa vaan nimenomaan Pohjois-Euroopan kylmissä joissa. Fredin rutiineihin urautunut elämä ja muutosten vastaisuus joutuu koetukselle sheikin optimististen visioiden edessä. 

Elokuvan ohjaaja Lasse Hallström on tunnettu lämminhenkisistä ja syvällisistä ihmisyyden tutkielmistaan ja tavallaan sellainen on myös Rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Sen perusidea on hauska ja raikas ja se sisältää paljon symboliikkaa katsojan oivallettavaksi. Se ei aliarvioi katsojaa selittämällä puhki asioita, mutta paikoin elokuvan hahmojen motiivit ovat hukassa, eteenkin elokuvan loppupuolen ratkaisut ihmetyttävät.

Plussaa elokuvalle on myös hyvin mietitty visuaalinen ja tunnelmallinen puoli. Kamerakulmat, puvustus ja lavastus toimii hyvin ja tuo omalta osaltaan mukavaa tunnelmaa.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista -elokuvaa on vaikea lokeroida mihinkään genreen, koska se sisältää draamaa, komiikkaa, romantiikkaa, poliittista satiiria ja luontodokumenttia. Tämä on tavallaan myös elokuvan heikkous, kun juonenkäänteet jäävät toistensa jalkoihin ja tarina hajoaa liian sirpaleiseksi. 

Ewan McGregor hoitaa hienosti roolinsa kuivakkana ja tapoihinsa urautuneena kalamiesbyrokraattina. Emily Blunt tekee perusvarmaa työtä melko samantyyppisessä suloisessa roolissaan kuin ehkä miljoonassa muussakin roolissa.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista on ihan mukava ja lämmin elokuva, mutta kuitenkin melko hajuton ja mauton paketti, jonka oivalluksia tai opetuksia ei jää miettimään moneksikaan minuutiksi elokuvan katsottua. Hallströmiltä ei siis tässä tapauksessa kannata odottaa Gilpert Grape tai Pieni Suklaapuoti tasoista pohdintaa ja tarinan kerrontaa.

Sielunsukulaisten yhteinen matka

TIE POHJOISEEN ***  

2012 (Suomi) 

Kieli: suomi 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Mika Kaurismäki 

Käsikirjoitus: Mika Kaurismäki, Sami Keski-Vähälä 

Timo Porala (Samuli Edelmann) on menestynyt konserttipianisti, jonka isä jätti hänet ja äitinsä kun Timo oli 3-vuotias. Nyt isä, Leo (Vesa-Matti Loiri) palaa poikansa elämään ja vie hänet automatkalle kohti pohjoista tapaamaan mielenkiintoisia paikkoja ja ihmisiä menneisyydestä.

Muissa rooleissa nähdään mm. Peter Franzén, Mari Perankoski, Eila Roine, Irina Björklund, Elina Knihtilä sekä Aakke Kalliala.

Elokuvan alkuasetelma herättää mielenkiinnon. Kaksi menestynyttä ja karismaattista suomalaista tähteä esittämässä isää ja poikaa. Jotenkin olen aina mieltänyt Edelmannin ja Loirin olevan jotenkin samanlaisia hahmoja, tosin omat erilaiset polkunsa valinneet, mutta kuitenkin komedian ja väkevän draaman taitavia näyttelijöitä jotka vieläpä osaavat laulaa, tai oikeammin tulkita tekstejä laulun avulla. Lisäksi heistä molemmista välittyy tietty rikkinäisyys ja yksinäisyys mikä piilottelee siellä karsimaattisen ja hauskankin kuoren alla. On siksi minusta oikeutettua, että parivaljakko pääsee vihdoin omiin rooleihinsa isänä ja poikana.

Edelmannin hahmo, Timo on järkevän oloinen suorittaja ja menestyjäluonne, jossa kuitenkin pilkottaa isänsä Leon huithapelimainen herrasmieshuijari ja väkevä temperamentti. Pari laulaa myös elokuvassa dueton, tottakai, eihän Edelmannia ja Loiria voisi näyttää elokuvassa jos miehet eivät laulaisi. Ja olihan se kyllä yksi elokuvan parhaista kohtauksista.

Elokuvan puutteet ovatkin käsikirjoituksen puolella. Se nimittäin ei ole kummoinen. Onhan se mukava tarina juuriinsa tutustumisesta ja isäsuhteen luomisesta aikuisiällä, mutta mitään kovin ihmeellistä, yllättävää, mielenkiintoista tai erikoista se ei sisällä. Ainoa elokuvan yllätysmomentti onkin ehkä se, että se on niin yllätyksetön Mika Kaurismäen elokuvaksi.

Tie pohjoiseen on perus road trip -elokuva ja vaikkakaan se ei sisällä mitään yllättävää eikä erikoista, sisältää se silti ihan mukavan tunnelman ja välittää sen hyvin katsojallekin. Suosittelen kyllä katsomaan, jos ei muuten niin ainakin Loirin ja Edelmannin yhteistyön ja musiikkikohtauksen takia.

Palkkatappajan kohteena hän itse...

LOOPER * * * 

2012 (USA, Kiina)

Kieli: Englanti

Ikäraja: 16

Ohjaus ja käsikirjoitus: Rian Johnson

Vuonna 2074 aikamatkustus on kiellettyä ja mafia pyörittää maailmaa. Ihmisten listiminen on kuitenkin tulevaisuudessa hieman mutkikkaampaa, joten mafia lähettää tiellensä tulleet ihmisesteet 30 vuotta ajassa taaksepäin. Vuodessa 2044 uhria odottaa Looperiksi kutsuttava palkkatappaja, joka juuri oikealla hetkellä posauttaa uhrin taivaan tuuliin eikä hänestä jää enää jälkiä tulevaisuuteen. Kun Looper päätetään jättää eläkkeelle hänen looppinsa suljetaan lähettämällä tulevaisuuden minä takaisin Looperin itsensä päiviltään posautettavaksi. Silloin uhriin on sidottu kultaharkkoja tavallisen pienen hopeisen sijasta ja Looper voi viettää aineellisesti rikasta elämää elämänsä loppuun eli ne 30 vuotta.

Tarinan keskiössä on tiukasti Looper-sääntöjä noudattava, 25-vuotias Joe Simmons (Joseph Gordon-Levitt), jonka elämä mutkistuu kun ystävä Seth (Paul Dano) epäonnistuu Looppinsa sulkemisessa. Mutkien kautta Joen oma Looppi lähetetään kultaharkkojen kera vuoteen 2044...

Vanhempaa Joeta näyttelee Bruce Willis ja muissa rooleissa nähdään mm. Jeff Daniels ja Emily Blunt.

Elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja Rian Johnson on suhtellisen kokematon alallaan, mutta sitä ei kyllä Looperissa ole pahemmin havaittavissa. Elokuvasta ei puutu yllätyksiä eikä se sorru ennalta-arvattavuuksiin eikä lajityypilleen tunnusomaisiin filosofisiin selittelyihin. Joitakin hieman häiritseviä aukkoja ja mahdottomuuksia tarinassa toki on, mutta ei se tunnu haittaavan elokuvan seuraamista. Elokuva kulkee tietyllä painolla alussa, ja jossain vaiheessa tuudittautuu siihen miten asiat varmaankin soljuvat. Tuudittautumiseen ei kuitenkaan ole aihetta kun puolivälissä elokuva saa yllättäviä käänteitä ja uusia, keskeisiä hahmojakin esitellään. Elokuvan kokonaisuuden ymmärtäminen vaatii jonkin verran pinnistelyä koska siinä luotetaan katsojan havaintokykyyn ja muistiin. Osaltaan jossain vaiheessa tämä saa tarinan vaikuttamaan paikkapaikoin hieman sekavalta.

Rian Johnson on kirjoittanut elokuvan pääosan Joseph Gordon-Levittille enkä ihmettele miksi. Gordon-Levitt on muuntautunut hienosti sitcom-sarjan lapsinäyttelijästä vakavastiotettavaksi, laaja-alaiseksi näyttelijälahjakkuudeksi. Mies tehtaili vuonna 2012 rooleja yhteensä neljään kokopitkään elokuvaan ja on osoittanut taipuvansa toimintapätkistä ja komediasta vakavaan draamaankin. Looperissa Gordon-Levitt näyttelee nuorta Bruce Willisin hahmoa ja hän onkin ominut hienosti Brucen tyypillisiä maneereita sortumatta kuitenkaan imitointiin tai yliyrittämiseen. Meikkauksen ansiosta Gordon-Levittiä ei meinaa oikein edes tunnistaa omaksi itsekseen.

Ainoa asia, mikä Looperissa häiritsi oli sen väkivaltaisuus. Eikä oikeastaan se välivallan määrä vaan sen laatu. Elokuvassa tosin veri ei roisku eikä elokuvan keskiössä olevalla ampumisellakaan mässäillä, mutta elokuva sisältää joitakin sellaisia kohtauksia, joissa väkivaltaa ei näytetä, mutta jossa se on luettavissa rivien välissä. Ja juuri ne rivien välit, päähenkilöidenkin suorittamat teot, tuntuvat erittäin häiritseviltä.

Looperissa on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta omaperäisyyttä ja yllättävyyttä siitä ei puutu. Sci-fi -fanien aikamatkustusnälkää elokuva tuskin tyydyttää, mutta se onnistuu kyllä provosoinnissaan ja jännityksessään.

Huonosti käyttäytyviä aikuisia ja hamsterin kohtalo

CARNAGE * * * 

2011 (Ranska, Saksa, Puola, Espanja)

Kieli: englanti

Ikäraja: 7

Ohjaus: Roman Polanski

Käsikirjoitus: Yasmina Reza, Roman Polanski, käännöstyö Michael Katims

Carnage pohjautuu Yasmina Rezan näytelmään Le Dieu du Carnage, josta hän on työstänyt elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Roman Polanskin kanssa.

Aivan tarinan alussa kaksi 11-vuotiasta poikaa on tapellut, niin että toiselta on irronnut kaksi hammasta. Lasten vanhemmat tapaavat toisensa ajatuksenaan selvittää mitä on tapahtunut. Huoneiston sisällä käyttäydytään ensin hillityn kohteliaasti mutta kun aikaa kuluu, käytöstavat unohtuvat.

Pariskunta Longstreetia esittävät Jodie Foster sekä John C. Reilly, toista pariskuntaa eli Cowaneita esittävät Christoph Waltz sekä Kate Winslet.

Carnagesta tulee kyllä vahvasti mieleen teatteri, oikeastaan katkelma jostain näytelmästä. Koko elokuvassa ei ole muita näyttelijöitä päänelikon lisäksi, jos ei oteta lukuun poikalaumaa jota näytetään alussa ja lopussa kaukaa. Ranskankielisenä näytelmänä Le Dieu du Carnage menestyi hyvin, mutta englanniksi käännettynä se ei ole oikein menestynyt näytelmänä eikä nyt Polanskinkaan elokuvaversiona. Poikalauman yhteydessä näytetään puistoa, muuten koko elokuva keskittyy pariskunta Longstreetin asuntoon. Elokuvan keskittyminen vain yhteen huoneistoon on hieno tehokeino, vaikkakaan tässätapauksessa se ei tuo ahdistavia tunnelmia pintaan.

Näyttelijäntyöstä ei ole mitään negatiivista sanottavaa. Jokainen lahjakkuus hoitaa homman kotiin alleviivaamatta tai ylinäyttelemättä. Tarina tuntuu aidolta ja uskottavalta. Näin voisi tapahtua missä vaan ja milloin vain. Jodie Fosteria näkee nykyään enää vain hyvin harvoissa elokuvissa, siksi on aina mielenkiintoista nähdä minkälainen tarina on saanut hänen lähtemään kuvauksiin. Christopher Waltziakaan harvemmin näkee missään tavallisen miehen rooleissa, joten siltäkin osin elokuva herätti mielenkiinnon.

En tiedä sitten onko tarinan tavallisuus juuri sen kompastuskivi, kun suurelta osin elokuva pääsi pitkästyttämään. Kenellekään toiminnan ystävälle en missään tapauksessa tätä suosittelisi sen yhteen paikkaan sijoittuvan kuvauksen ja hissukseen etenevän juonen takia, mutta verkkaisemmankin, nyansseja ja rivienvälejä lukevan ihmisen tarina pääsi hieman tylsistyttämään. Eteenkin alkupuoliskon kuka sanoi ja mitä sanoi -kiistely alkoi enemmän jo ärsyttää pitkästyttävyydellään. Elokuvan on mainostettu alkavan hiljaisesta kohteliaisuudesta ja päättyvän kaaokseen. Kaaos jäi kyllä toteutumatta tai tietysti miten sen kukakin ottaa, mutta minä en vielä kutsuisi kukkapuskan lyömistä pöytään kaaokseksi. Mielenkiintoisemmaksi elokuva kuitenkin muuttuu kokoajan loppua kohti sitä mukaan kun pariskunnilta alkaa kohteliaisuuden ote lipsua.

Paljon on myös kätketty näyttelijöiden non-verbaaliseen viestintään ja erilaiset jännitteet ovat helposti havaittavissa pariskuntien välillä. Elokuvaa jäi myös pitkälle pohtimaan sen katsomisen jälkeen ja se onnistui tavoittamaan syvällisempiä kerroksia ihmisluonnosta.

Hullun hauskaa!

UNELMIEN PELIKIRJA (Silverlinings Playbook) * * * * ½

2012 (USA) 



Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: David O.Russel 

Käsikirjoitus David O.Russel Matthew Quickin kirjasta 


Unelmien pelikirja pohjautuu Matthew Quickin samannimiseen romaaniin. Pat Solitano (Bradley Cooper) vapautuu mielisairaalasta vain jos hän suostuu asumaan jälleen lapsuuden kodissaan isän ja äidin valvovan silmän alla. Pat kärsii bipolaarisesta mielialahäiriöstä ja joutui pakkohoitoon pahoinpideltyään vaimonsa rakastajan henkihieveriin. Nyt hänellä on kuitenkin suunnitelma vaimonsa voittamiseksi takaisin ja aikoo samalla vakuuttaa muutkin uudella otteellaan ja elämänhallinnallaan. Pian Pat tapaa erikoisen, nuoren lesken, Tiffanyn (Jennifer Lawrence), joka samalla mutkistaa tilanteita mutta samalla avaa Patille uusia mahdollisuuksia vaimonsa takaisinjallitukseen.

Unelmien pelikirja noudattaa romanttisten komedioiden klassista kaavaa, mutta romanttiseksi elokuvaksi se on hyvin vinksahtanut. Elokuva kahmi kasan Oscar-ehdokkuuksia tänä vuonna ja teki ennätyksiä isojen ehdokkuuksien nappaamisesta, vaikkakaan itse pystejä ei napsahtanut kuin herttaiselle Jennifer Lawrencelle naispääosasta.

Elokuvan näyttelijävalinnat ovat osuneet kymppiin. En ole aikaisemmin oikein lämmennyt Bradley Cooperille ja hänen samantyyppisille kaksiulotteisille hahmoilleen. Tässä elokuvassa Cooper kuitenkin yllättää positiivisesti ja tekee aivan huikean suorituksen kun hän heittäytyy kahelin hahmonsa nahkoihin ja saa katsojan haluamaan lisää tätä hulluutta. Patin äitiä näyttelee Jacki Weaver ja pakkoneuroosista isää Robert DeNiro. Chris Tucker näyttelee Patin patologisesti valehtelevaa mielisairaalakaveria. Jennifer Lawrenceakaan ei paikoin edes tunnista samaksi näyttelijäksi kuin esim. Nälkäpelissä, mutta tämäkin mielestäni kertoo positiivista sanomaansa näyttelijöiden heittäytymisestä rooleihinsa.

Elokuvan parhautta roolihahmojen lisäksi on ehdottomasti itse tarina. David O.Russel on muokannut Matthew Quickin kirjasta kepeällä ja naksahtaneella tavalla elämää ja erilaisia psyykensairauksia tarkastelevan draaman. Russel on myös ohjannut elokuvan ja kun ottaa huomioon elokuvan teeman, tuntuu, että Russel olisi tehnyt elokuvan pohjautuen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Russel on nimittäin hyvin erikoinen ja välillä jopa agressiivinenkin Hollywood-ohjaaja. Hänen tiedetään hyökänneen mm. mukavan miehen maineessa olevan George Clooneyn kurkkuun kiinni kesken kuvausten. Tällainen arvaamaton pakkaus on myös elokuvan Pat. Hahmojen dialogi, kohellukset ja ihana kahjous loksauttelevat suuta auki välillä yltäen jopa huutonauruun. Elokuvan jokainen hahmo on jollain lailla nyrjähtänyt ja se näyttäisi osoittavan, että jokaiselle ihmiselle liikenisi jokin psykiatrinen diagnoosi, jos lähtisi kaivelemaan. Patin isän voimakkaat pakkomielteetkin jätetään katsojien havaittaviksi ja muutaman vitsin aiheeksi, mutta mitään ei osoitella sormella eikä tuomita.

Unelmien pelikirja on hyvänmielen elokuva olematta sitä klassisessa mielessä, vaan se tarjoaa oikeasti hauskaa viihdettä, suloisen kaheleita hahmoja ja nautittavaa katsottavaa. Suosittelen lämpimästi.

Teiniunelmia

MISS FARKKU-SUOMI * * * ½

2012 (Suomi, Ruotsi, Irlanti)

Kieli: suomi

Ikäraja: 12

Ohjaus: Matti Kinnunen

Käsikirjoitus: Matti Kinnunen Kauko Röyhkän romaanista

Välde (Mikko Neuvonen) on erilainen nuori, joka ei istu tavallisen vuoden -77 oululaisnuoren mittaan vaan pukeutuu omalla tavallaan, ihailee Lou Reedia ja ajattelee asioita kyynisinä kokonaisuuksina. Välde ihailee myös luokkansa kaunotarta, Pikeä (Sanni Kurkisuo), joka on ehdokkaana Suosikki-lehden järjestämässä Miss Farkku-Suomi -kilpailussa. Pian Välde tapaa myös tavallaan erikoisen ja kapinallisen Sasun (Elias Gould), joka tutustuttaa Välden bänditoimintaan. Kun Pike ryhtyy hengailemaan uuden porvaripoikaystävänsä kanssa, päättää Välde ryhtyä uudeksi rock-ikoniksi ja muuttaa persoonansa, ulkomuotonsa ja menneisyytensä tuon tavoitteen mukaiseksi. 

Tarina on Kauko Röyhkän mukaan omaelämänkerrallinen, vaikkakin asiat eivät ole välttämättä tapahtuneet niin nopeasti ja vain hänelle itselleen. Tarina on yhdistelmä faktaa, fiktiota, omia ja kavereiden kokemuksia sekä dramatisointia. Elokuvan kertomus on mielenkiintoinen ja se onnistuu nostattamaan monenlaisia tunteita huumorillaan ja myös liikuttavuudellaan.

Elokuva toimii hyvin visualisestikin. Tuntuu, että 70-lukulainen retrohenki on hyvin tavoitettu puvustuksen värimaailmasta ja kampauksista aina tunnelmaan ja asenteisiin saakka. Näyttelijät ovat hienosti tavoittaneet myös oululaisuuden murteen muodossa ja nämä seikat tuovat henkilökohtaisesti minulle hyvin nostalgisen ja kotoisen tunnelman, koska äitini on kotoisin Oulun seutuvilta. Oulun uskonnollisuus erityisesti lestadiolaisuus on elokuvassa läsnä, tuoden mukavaa huumoria palettiin mutta elokuva ei silti tuomitse eikä irvaile uskonnollisille vakaumuksille.

Parasta Miss Farkku-Suomessa on kuitenkin näyttelijävalinnat. Siinä missä monet muut elokuvat valitsevat palkkalistoilleen ne samat kuluneet naamat kuluneine maneereineen, on tämä elokuva positiivinen yllätys. Näyttelijät ovat uusia tuttavuuksia ja tuovat kiehtovan ja raikkaan lisän elokuvaan. Pieniä poikkeuksia tosin joukkoon mahtuu mm. pienessä sivuosaroolissa nähty  22 pistepirkon P-Keräsen valinta rooliin ihmetyttää. Tuntuu, että joku rockari on pitänyt rock-elämästä kertovaan elokuvaan valita vaikka suoritus olisi kuinka pökkelömäinen tahansa. Pääosaa esittävä Mikko Neuvonen tekee hienoa työtä heittäytyen haastavaan rooliinsa ja taipuu moneen tunnetilaan syrjäänvetäytyvästä "friikistä" rock-kukkoon. Naapurin pienet lestadiolaispojat ovat myös elokuvan suola komiikantajuineen ja hassuine huumoreineen.

On hienoa, että elokuvan yksi päähenkilö eli rock-musiikki on niin hienosti huomioitu elokuvassa. Yksi ehdottomasti parhaista suomen rock-elämää ruotivista elokuvista kuten myös vuoden 2012 suomielokuvien parhaimmistoa. 

Ekspressionistinen kuvaus klassikkotarinasta

ANNA KARENINA * * * * 

2012 (Englanti) 

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Joe Wright

Käsikirjoitus: Tom Stoppard Leo Tolstoin romaanista

Anna Karenina on tottakai elokuva Leo Tolstoin kuuluisasta klassikkoromaanista Anna Karenina. Tarina seuraa 1800-luvun loppupuolen venäläisten aristokraattien seurapiirielämää kertoen oikeastaan kahdenlaisesta rakkaustarinasta. Anna Karenina (Keira Knightley) on nuorena avioitunut seurapiirirouva, jonka aviomies Aleksei Karenin (Jude Law) on kunnollinen ja vakaa mies, mutta heidän avioliittonsa on rutinoitunut järkiavioliitto. Anna matkustaa Pietarista Moskovaan veljensä perheen luokse tyynnyttelemään veljensä vaimoa Dollya (Kelly Macdonald), joka on tuohtunut miehensä eli Annan veljen Stivan (Matthew Macfadyen) naisseikkailuista. Matkalla Moskovaan Anna tapaa nuoren Kreivi Vronskin (Aaron Taylor-Johnson), joka on puolestaan saapunut kosiskelemaan Dollyn siskoa Kittyä (Alicia Vikander).

Kitty on niin Vronskin lumoissa, että hylkää hyvän, vakaan ja periaatteen miehen Kostja Levinin (Domhnall Gleeson) kosinnan. Vronski ei kuitenkaan huomioi Kittyä tanssiaisissa vaan keskittää kaiken huomionsa Annaan, murtaen Kittyn sydämen. Anna on hämmentynyt Vronskin huomiosta sekä omista tunteistaan, pian Anna kuitenkin heittäytyy suhteeseen Vronskin kanssa miehensä Kareninin ollessa kaikenaikaa tietoinen juoruista parin ympärillä. Karenin pyytää vaimoaan palaamaan luokseen, mutta Vronskin intohimo tuntuu Annasta liian vetoavalta ja Anna soutaa ja huopaa kahden miehen välillä.

Samaan aikaan Kostja Levin päättää hylkää elitistisen seurapiirielmän ja keskittää huomionsa ideologiaansa sekä ruumiilliseen työhön, mutta ei silti pysty unohtamaan Kittyä.

Anna Kareninasta on vuosien kuluessa tehty lukuisia elokuvaversioita ja nimiroolia ovat esittäneet monet legendaariset näyttelijättäret kuten Vivien Leigh sekä Greta Garbo. Ohjaaja Joe Wright on tehnyt aivan uudenlaisen versionsa klassikkotarinasta. Elokuva on kuvattu taiteellisen nerokkaasti ikäänkuin teatterikulisseissa ja jotkin kohtaukset on korostettu tahallisen teatraalisiksi ihmisjoukkojen yhteisin liikkein ja äänin. Myös hienona tehokeinona on käytetty ihmisjoukkojen liikehdintää, tanssia ja jopa katoamista. Mm. Annan ja Vronskin tanssiaiskohtauksessa ympäristön ihmiset jähmettyvät erikoisiin tanssiasentoihinsa ja lopulta katoavat kokonaan ympäriltä. Tämä hienosti toteutettu symboliikka korostaa Annan ja Vronskin rakastumista ja kuinka kaikki muu katoaa. Kohtaus heijastelee symboliikallaan myös koko elokuvan teemaa ja auttaa ymmärtämään pääparin motiiveita, tunteita ja myöhempiä ratkasuja.

Elokuvan pääkolmikko aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Annan tunteisiin on tavallaan helppo samaistua, mutta samalla hahmossa on jotain tummaa ja julmaa, johon taas ei mielellään samaistu. Sympatiat on ehdottomasti Jude Lawn esittämän Annan aviomiehen puolella ja toivoisi Annan palaavan miehensä luo, vaikka samalla Aaron Taylor-Johnsson tuntuu vetoavalta kiihkeänä Vronskina. En ole aikaisemmin huomannut ihailevani kenenkään miehen viiksiä, mutta Taylor-Johnsson saa viiksetkin näyttämään seksikkäältä.

Brittinäyttelijöiden casting on sujunut hienosti ja näyttelijät tuntuvat istuvan hyvin hahmoihinsa. Oli mielenkiintoista nähdä Jude Law niin eleettömän ja tunneköyhän miehen roolissa, vaikkakin hän oli löytänyt hahmostaan haavoittuvuutta ja herkkyyttä. Aaron Taylor-Johnsson on nuori näyttelijälahjakkuus, joka tuntuu taipuvan monenlaisiin rooleihin. Vronskin roolissa hän on valkoisiin pukeutunut musta, arvaamaton hevonen ja eläytyy intohimoisesti ailahtelevaan mutta määrätietoiseen rooliinsa. Keira Knightley on nyt viime vuosina löytänyt tyylinsä ja suoriutuu hienosti roolissaan ristiriitaisena Annana. Kaikkein samaistuttavin hahmo elokuvassa lienee Domhnall Gleesonin esittämä sympaattinen Levin, jonka Gleeson tulkitsee pehmesti mutta vakaasti.

Kovin syvälle tämä versio ei mene alkuperäisisessä Leo Tolstoin yhteiskuntakritiikissä ja pohdinnoissa, vaikkakin teemat ovat kyllä läsnä rivien väleissä. Elokuvan toteutus on myös teatterimaisuudessa ja näyttävyydessään sellainen, ettei se istuisi ahdistavaan ja raskaaseen pohdintaan, vaikka elokuva muuttuukin tummasävyisemmäksi loppuaan kohden. Elokuvan loppupuolella on kuitenkin omat heikkoutensa, kun loppupuolen sekavan toteutuksen takia tarina pysyy juuri ja juuri kasassa. Tämä tekee elokuvan loppupuoliskon paikoin myös hieman tylsäksi.

Anna Karenina on ennenkaikkea visuaalisesti huikea elokuva. Yksi suuri osatekijä elokuvan visuaalisuudessa teatterilavasteiden ja kattokruunujen lisäksi on nainen ja pukusuunnittelija Jacqueline Durran. Elokuvan pukujen silhuetit ja materiaalit ovat tarkkaan mietityn oloisia ja kaikki Keira Knightleyn elokuvassa pitämät lukuisat korut ovat aitoja timantteja ja helmiä Chanelin korukokoelmasta.

Wrightin kuvaus Anna Kareninasta on ekspressionistinen ja kokeellinen kuvaelma ja lopputulos on vahvasti kahdesta eri ajasta, nykyhetkestä ja 1800-luvulta. Ehdottomasti yksi vuoden 2012 mielenkiintoisimmista elokuvista.

Pissi-poika ja bengalin tiikeri merihädässä

PIIN ELÄMÄ (Life of Pi) * * *

2012 (USA, Kiina)

Kieli: Englanti (osin myös tamil sekä ranska)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Ang Lee

Käsikirjoitus: David Magee Yann Martelin romaanista

Elokuva pohjautuu Yann Martelin samannimiseen, vuonna 2001 julkaistuun bestselleriin. Elokuvan keskiössä on ranskalaisen uima-altaan mukaan nimetty intialaispoika Piscine Molitor Patel, lempinimeltään Pii. Pii on syvällisesti ajatteleva nuori mies, joka etsii kaikkeudesta vastauksia kysymyksiinsä sekä Jumalaa tai jumalia. Pii kasvaa hindulaisessa perheessä ja tutustuu muutamiin uskontonsa jumaliin, pitäen niitä vahvoina sarjakuvahahmoina. Teini-iässä Pii ottaa selvää myös kristinuskosta sekä islamilaisuudesta ja sekoittaa näistä kaikista oman maailmankatsomuksensa.

Eräänä päivänä Piin isä pakkaa perheensä laivaan matkustaakseen Kanadaan, koska laskeskelee, ettei perheen elinkeinona toimiva eläintarha tule kannattamaan enää kovin kauan. Mukaan isä pakkaa myös eläimet myydäkseen ne määränpäässä. Matkalla laiva osuu kuitenkin kovaan myrskyyn ja Pii pelastautuu haaksirikolta pelastusveneeseen yhdessä hyeenan, orangin, seepran ja Richard Parker -nimisen bengalin tiikerin kanssa. Alkaa taistelu luonnonvoimia vastaan varoen samalla samassa pelastusveneessä olevia petoeläimiä.

Elokuvassa Piin tarinaa kertoo nuorelle kirjailijalle jo keski-ikään ehtinyt Pii, joten on selvää, että Pii selviytyy haaksirikosta. Aikuista Piitä esittää loistava Irrfan Khan, joka on monille tuttu mm. Terapiassa-sarjan kolmannelta kaudelta, jossa hän esitti ahdistunutta intialaismies Sunilia. On hienoa, että Khan valittiin tähän rooliin, koska hänen kykynsä kertoa tarinaa ja eläytyä siihen pienillä eleillä ja tunteella on vertaansa vailla. Isoimman ja fyysisimmän roolin tekee kuitenkin Suraj Sharma merellä kamppailevana Piinä. Muut roolit jäävät hyvin pieniksi, koska tarina keskittyy n. 85 % tuohon kamppailuun. Mutta mm. Gérard Depardieu nähdään pienessä laivan kokin roolissa.

Elokuvan on ohjannut kauniista kuvauksistaan tunnettu Ang Lee, jonka aikaisempia töitä ovat mm. Hiipivä Tiikeri Piilotettu Lohikäärme sekä 1995 valmistunut Jane Austen filmatisointi Järki ja Tunteet. Piin elämää on hyvin visuaalinen ja kaunis elokuva. Monet sen kohtaukset on tehty satumaisen kauniisti ja se tarjoilee upean näköisiä kohtauksia, joihin antaa lisäpotkua elokuvateatterin iso valkokangas.

Elokuva alkaa myös mukaansatempaavasti ja hauskasti. Piin lapsuutta ja kommelluksia on mukava seurata ja elokuva vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kun laivan haaksirikko tapahtuu, tapahtuu myös elokuvan juonessa ja mielenkiintoisuudessa kääänne ja tarina alkaa vaikuttaa enemmän iltasadulta unettavuutensa vuoksi. Piin yksinäinen seilaaminen merellä ja kohtausten pitkittäminen tuntui tappavan tylsältä ja meinasin nukahtaa useaan otteeseen. En ole muutenkaan mikään katastrofi- tai eläinelokuvien ystävä, mutta tämän elokuvan tylsyys oli kyllä aivan omaa luokkaansa. Eikä missään tapauksessa elokuvan pitkä keskiosio vastannut mukavasti eteenpäin nytkähtänyttä alkuosaa.

Elokuvan loppu olikin jotain aivan muuta kuin tylsä keskiosio. Se tarjoili yllättävän käänteen ja teki paketista loppujen lopuksi mielenkiintoisen ja syvällisen. Vaikka aluksi uskontojen tuominen tarinaan vaikutti lähinnä päälleliimatulta ja tarpeettomalta, toi lopun sanoma sille hieman pohjaa ja merkittävyyttä vaikka mitään ei katsojalle tuputettukaan. Elokuvan symboliikka oli nerokasta ja elokuvan sanomaa sekä tarinan yllättävyyttä jäi kyllä pohtimaan pitkäksi aikaa elokuvan katsomisen jälkeen.

Bournea ilman Bournea

MEDUSAN PERINTÖ (The Bourne Legacy) * * * 

2012 (USA)

Kieli: Englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Tony Gilroy

Jason Bournen ilmaantuminen on osoittanut monien USA:n salaisten osastojen mädännäisyyden ja näistä halutaan kertaheitolla eroon. Osastojen agentteja halutaan eliminoida, mutta Aaron Cross (Jeremy Renner) osoittautuu vaikeammaksi nistittäväksi kuin kolleegansa. Alkaa ajojahti ja moni Bournea autaneen pää on myös pölkyllä.

Medusan perintö jatkaa tuttua Medusa eli Jason Bourne elokuvatrilogian sarjaa ja osa elokuvan hamoista on tuttuja mm. Rachel Weisz geenitutkijan roolissaan, mutta mukaan on mahtunut myös uusia hahmoja kuten Edward Nortonin esittämä Eric Byer, joka johtaa peittely-yritysten listimisjoukkoja.

Medusan perintö jatkaa tuttua Medusa/Bourne -elokuvasarjaa joka suhteessa. Medusan perintö on tiivistunnelmainen trilleri ja agenttiseikkailu, jossa ei voi luottaa oikeastaan kehenkään. On myös jännä seurata elokuvan päähenkilön ratkaisevan katsojaa vaivaavat kysymykset ja mustat aukot.

Medusan perintöä tulee väistämättä verranneeksi sarjan edellisiin elokuviin ja oli mukava yllätys, että Jeremy Renner on lähtenyt niin eri lähtökohdista työstämään hahmoaan. Rennerin hahmo ei ole niin tuskan lävistämä ja itseään piinaava kuin Matt Damonin Jason Bourne, vaan suoraviivaisempi ja tavallaan myös fyysisempi. Aaron Crossin hahmo tuntuu luontaiselta Rennerille ja on myös hyvin miellyttävää katseltavaa. Myös Nortonin hiljaisen pahiksen rooli on hyvin istuva sekä vakuttavaa katseltavaa.

Vaikka Medusan perintö -elokuva viittaa vahvasti edellisiin elokuvan osiin, on se silti aivan oma elokuvansa, vaikkakin eteenkin elokuvan alkupuoliskon ymmärtämistä edellisten elokuvien näkeminen auttaa suuresti, muuten elokuva saattaa varmasti vaikutta sekavalta sekä pirstaleiselta. Rennerin medusa on fyysisempi ja tavallaan intohimoisempi kuin edelliset sarjan elokuvat, vaikka varsinaista intohimoa ei sormella osoitellakaan. Rooli on tavallaan jatke Rennerin edellisiin rooleihin Avengersin Haukansilmänä tai Mission Impossiblen toimistosihteeri/agentti Brandtina.

Elokuva ei osoittele sormella muitakaan yksityiskohtia vaan tukeutuu katsojan ymmärryskykyyn sekä muistiin edellisistä elokuvasarjan jaksoista. Elokuvan alkuopuolisko loppua kohden vaikuttaa mielenkintoiselta, jännältä sekä motiiveiltaan ymmärrettävältä, mutta loppua kohden tarina hieman lässähtää. Ehdottomasti jatko-osia odotellen, erityisesti jos Matt Damon saataisiin houkuteltua takaisin Bournen rooliin, olisi mielenkiintoista nähdä hänen yhteistyönsä Jeremy Rennerin rinnalla.

Tarinoita petoksesta

 KOLME OPPITUNTIA RAKKAUDESTA (Manuale d'am3re) * * 

2011 (Italia)

Kieli: Italia (hieman myös ranskaa ja englantia)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Giovanni Veronesi

Elokuva kertoo kolme tarinaa rakkaudesta, jotka on nimetty: Nuoruus, aikuisikä ja vanhuus. Elokuvan ensimmäinen tarina kertoo kohta avioituvasta asianajajasta, Robertosta (Riccardo Scamarcio), joka työkomennuksellaan törmää kauniiseen ja provokatiiviseen Micoliin (Laura Chiatti), johon koko kylän miehet ovat rakastuneet. Pian Roberto ajautuu kiihkeään suhteeseen Micoliin ja skypellä iltaisin soitteleva tyttöystävä alkaa jäädä unholaan.

Toisessa tarinassa keski-ikäinen, kaljuuntunut uutisankkuri Fabio (Carlo Verdone) aloittaa suhteen nuoreen Elianaan (Donatella Finocchiaro) 25 uskollisen avioliittovuoden jälkeen. Pian suhde saa oudot piirteet eikä Fabio enää pääsekään Elianasta niin vain eroon.

Kolmas kertomus pitää keskiössään amerikkalaista eläkkeelle jäänyttä professoria, Adriania (Robert De Niro) ja ystävyyssuhdetta naapuriinsa ja eteenkin naapurin kauniiseen tyttäreen, Violaan (Monica Bellucci).

Elokuvaan on yritetty kyhätä yhdistävä hahmo, taksia ajava Cupido (Vittorio Emanuele Propizio), joka nitoo kolme tarinaa yhdeksi. Cupidon hahmo tuntuu päälleliimatulta ja paperiselta ja elokuva toimisi paljon paremmin ilman tätä hahmoa.

Elokuvan vahvuus on ehdottomasti eläväinen italian kieli ja kulttuuri sekä kauniit maisemat ja tunnelmalliset italialaiskylät. Vaikka elokuvan visuaalinen puoli on hyvin vetoavaa, samaa ei voida sanoa kömpelöstä tarinasta. Kolme oppituntia rakkaudesta voisi olla hyvin nimetty Kolme oppituntia petoksesta -nimiseksi. Elokuva keskittyy kuvailemaan puolison sekä ystävän pettämistä. Se tehdään vielä niin kevyin ottein, että tarinasta jää naivin yksioikoinen jälkimaku. Sen lisäksi, että tarina on moraalisesti arveluttava, se on myös poliittisesti sekä eettisesti epäkorrekti. Tarina on kaikissa piirteissään hyvin yksioikoinen sekä perspektiivitön kuvaus ihmissuhteista.

Elokuvan kolmas kertomus on vahvin osuus tarinassa kun Robert De Niro ja Monica Belluccin vahva roolityöskentely heittää pienen pelastusrenkaan koko elokuvalle. Tarina ei kolmannessakaan osiossa ole kovin kaksinen, mutta onpahan hämmentävän hauskaa katsella De Niron keikaroivan kalsareissaan musiikin tahtiin vaivaantuneen näköisenä.

10 kertaan nähdyt alapääsketsit

VARASTO * ½

2011 (Suomi)

Ikäraja: 12

Ohjaus: Taru Mäkelä

Varasto perustuu Arto Salmisen samannimseen romaaniin. Käsikirjoituksen elokuvaan on tehnyt Veli-Pekka Hänninen.

Varasto kertoo maalikaupan varastosta jossa häärivät Rousku (Kari-Pekka Toivonen), hänen työkaverinsa Raninen (Aku Hirvniemi), jota ei ole älynlahjoilla siunattu sekä Karita (Minttu Mustakallio), joka kelpaa kyllä sinkkuelämästä nauttivan Rouskun sänkyyn, muttei elämänkumppaniksi. Karitalla on kuitenkin suunnitelmansa Rouskun jallittamiseksi.

Sivurooleissa nähdään myös Vesa-Matti Loiri, Hannele Lauri, Juha Muje, Vesa Vierikko, Esko Salminen ja Jope Ruonansuu.

Elokuvaa on mainostettu kaunistelemattomaksi duunarikomediaksi. Ja sitä se onkin, pitäen tarinan keskiössä Kari-Pekka Toivosen esittämää Rouskua ja hänen kasvuaan ihmisenä. Elokuva rakentaa hahmoistaan stereotypiset karikatyyrit ja yrittää pitää kiinni näistä mielikuvista ilman yllätyksiä. Tämä tekee Varastosta melko tylsän katsottavan.

Myöskään pääosan esittäjät Mustakallio ja Toivonen, eivät tuo mitään uutta tarinaan vaan vetävät roolit samalla rutiinilla kuin minkä tahansa muun sketsin. Jos siis olet nähnyt yhden sketsin tai hahmon, tuntuu Varasto enemmän kuin tutulta. Mustakallio ja Toivonen ovat esittäneet pääosia jo kourallisessa suomalaisia elokuvia ja Varaston riskittömyys asettaa nämä näyttelijät pääosiin ihmetyttää. Elokuvan vahvuus on ehdottomasti raikkaat sivuosahahmot. Mielellään olisi nähnyt enemmänkin Karitan äitiä ja hänen miesystäväänsä esittävien Hannele Laurin sekä Vesku Loirin roolityöskentelyä. Hahmot kun olivat hyvin herkullisia kuvauksia tavallisista mutta myös tavallaan surullisista ihmisistä. Myös Putouksessa loistanutta Aku Hirviniemeä on näkynyt harvoin pitkissä elokuvissa ja Varasto olisi tuntunut jo kovinkin paljon tuoreemmalta jos esim. Hirviniemi olisikin esittänyt Toivosen roolia.

Myös elokuvan pelkästästään seksin ja alapääjuttujen seuduilla pyörivät vitsit ja juoni rupeaa puuduttamaan eikä tunnu enää edes hauskalta. Paljon myös ihmetyttää Varaston saamat positiiviset arvostelut ja huikeat katsojaluvut. Toivottavasti tämä ei ole suomalaisen elokuvan tuleva suunta. 

Parempia suomalaiselokuvia odotellessa...

Psykoanalyysin isät kilpasilla

A DANGEROUS METHOD * * *

2011 (Englanti, Kanada, Saksa, Sveitsi)

Kieli: Englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: David Gronenberg

Elokuvan A Dangerous Method on käsikirjoittanut David Cronenberg ja se perustuu Cronenbergin näytelmään: The Talking Cure ja näytelmä taas perustuu John Kerrin kirjoittamaan kirjaan: The Most Dangerous Method: Story of Jung, Freud and Sabina Spielrein.

Eletään ensimmäisen maailman sodan kynnyksellä Sveitsin Zürichissä ja Carl Jungin (Michael Fassbender) hoitoon mielisairaalaan tuodaan hysteriasta kärsivä venäläissyntyinen juutalaisnainen Sabina Spielrein (Keira Knightley). Jung kokeilee Sabinaan Freudin radikaalia ja uutta hoitomuotoa, keskusteluterapiaa käyttäen apunaan sana-assosiaatiota ja unien tulkintaa.  Hoito alkaa tehota Sabinaan ja lapsuuden kokemusten vaikutus alkaa myös hahmottua. Sabina on hyvin älykäs ja alkaa osoittaa kiinnostusta tätä uutta hoitomuotoa kohtaan samalla kun hänellä herää toive aloittaa opinnot lääkäriksi. Pian Jungin ja Sabinan välille kehittyy intohimoinen romanssi ja Jung ajautuu myös törmäyskurssille oppi-isänsä, Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) kanssa.

Dangerous Methodin tekee mielenkiintoiseksi sen tosipohjaisuus. Sabina Spielrein oli tosiaan Jungin potilas ja hänestä tuli myöhemmin lastenlääkäri sekä yksi maailman ensimmäisistä naispsykoanalyytikoista. Hänellä ja Jungilla oli myös rakkaussuhde. Elokuva valottaa myös hienosti Jungin ja Freudin läheistä työtoveruutta ja keskinäistä kunnioitusta sekä tapahtumia jotka ovat osaltaan vaikuttaneet Jungin ja Freudin välirikkoon vuonna 1912. Toki elokuva sisältää myös fiktiota ja väritystä oikealle tarinalle.

Elokuvan suurin vahvuus ovat kuitenkin näyttelijäsuoritukset. Olen pitänyt Keira Knightleytä suhteellisen tylsänä, yhden ilmeen näyttelijättärenä ja olin positiivisesti yllättynyt, että tässä elokuvassa nämä ajatukset karisivat täysin. Knightleyn kouristukset ja kohtaukset edellyttivät täyttä heittäytymistä rooliin ja hän tekee äärimmäisen vahvan, luihin asti läpitunkevan suorituksen roolissaan. Viggo Mortensen myös näyttää kykynsä hahmojen sielunelämän tulkkina ja erityisesti hänen ja Michael Fassbenderin yhteiset kohtaukset tuntuvat pitävän sisällään valtavan jännitteen.

Elokuvan suurimmat puutteet ovat kuitenkin käsikirjoituksessa ja itse tarinassa. Elokuva alkaa mielenkiintoisesti, mutta jossain vaiheessa tarinan yksiulotteisuus ja pelkän seksuaalisen tarkastelun yksipuolisuus saa katsojan kyllästymään ja menettämään mielenkiintonsa. Hahmot tuntuvat liian pelkistetyiltä eikä motiiveja valoteta juuri lainkaan. Elokuvasta jää myös kovin steriili loppumaku, vaikka sen pitäisi aiheensa myötä uppoutua syvälle ihmismielen liikkeisiin. Silti A Dangerous Method on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen paketti, josta Keira Knightleyn roolisuoritus on merkittävässä osassa.

"Ihmiset eivät muutu"

YOUNG ADULT * * * 

2011 (USA)

Kieli: Englanti 

Ikäraja: 12

Ohjaus: Jason Reitman

Mavis Gary (Charlize Theron) on alkoholisoitunut ja eronnut 37-vuotias nainen, joka haikailee lukioaikaisia parhaita päiviään, jolloin hän oli koulun suosituin tyttö. Mavis lähtee matkalle pieneen kotikaupunkiinsa missionaan valloittaa takaisin lukioaikaisen poikaystävänsä, Buddyn (Patrick Wilson). Ongelmana on vain, että Buddy on onnellisesti naimisissa sekä pienen vastasyntyneen tyttären ylpeä isä.

Mavis törmää matkallaan entiseen koulukaveriinsa Matt Freehaufiin (Patton Oswalt), joka rampautui aikoinaan kovaotteisesta koulukiusaamisesta. Matt ja Mavis ystävystyvät kun he huomaavat elämän kyynisyyden ja negatiivisen ajattelun yhdistävän heitä.

Young Adult on ennenkaikkea musta komedia, joka on hyvin melankolinen ja ahdistavakin kuvaus ongelmallisista ihmisistä. Tarinan päähenkilö, Mavis on jämähtänyt nuoruusvuosiinsa 90-luvulle, eikä osaa tarttua enää tähän päivään. Charlize Theron tekee jälleen loistavaa työtä esittäessään tätä epätoivoista naista. Mavis laahustaa päivät huppareissaan ja toimii nuorten kirjasarjan haamukirjoittajana, jota hänen oma elämänsä tuntuu heijastelevan. Mavisin hahmo on kaikkea muuta paitsi samaistuttava. Mavis on itsekeskeinen, narsistinenkin jopa, ilkeä, kyyninen ja hyvin surullinen hahmo. Hän ei tajua omaa surkeaa tilaansa vaan on fiksautunut omaan menneisyyteensä ja paremmuuteensa.

Elokuvan käsikirjoittaja Diablo Cody on tehnyt hienoa työtä luodessaan Young Adultin hahmot. Tarinassa on mukana joitakin ennalta-arvattavuuksia ja stereotypioita, mutta elokuva on silti melankolisuudessaan varsin raikas ja ennalta-arvaamaton paketti. Diablo Cody sekä elokuvan ohjaaja Jason Reitman ovat työskennelleet yhdessä aikaisemmin elokuvan Juno tiimoilla.

Patton Oswalt esittää juuri sellaista nörttiä hahmoa kuin missä tahansa muussa roolissaan elokuvissa tai tv:ssä. Silti Oswaltin huumorintaju tuntuu toimivan ja kemia Charlize Theronin kanssa tuntuu varsin onnistuneelta yhdistelmältä.

Mikään perinteinen romanttinen komedia, Young Adult ei ole, eikä se tarjoile mukavaa viihdettä katsojilleen. Mutta se kyllä tarjoaa pohdiskeltavaa ihmisen perusluonteesta ja sen muuttumattomuudesta sekä menneisyyteen jämähtämisestä. Young Adult ei jätä mukavaa jälkimakua vaan pikemminkin hieman ahdistavan ja kyynisen tunteen.

Leipää ja Sirkushuveja

NÄLKÄPELI (The Hunger Games) * * *

2012 (USA)

Kieli: Englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Gary Ross

Elokuva pohjautuu Suzanne Collinsin samannimiseen menestysromaaniin. Nälkäpeli sijoittuu tulevaisuuteen ja Panem-nimiseen diktatuuriin, mikä sijaitsee nykyisen Pohjois-Amerikan paikalla. Panem on jaettu 13 vyöhykkeeseen ja vyöhykkeet nousivat aikoinaan kapinaan maan pääkaupunkia Capitolia sekä sen hallitsijoita vastaan. Syttyi tuhoisa sota, jonka seurauksena 13. vyöhyke hävitettiin. Rauhan solmimisen edellytyksenä oli myös, että joka vuosi 12 jäljelle jäänyttä vyöhykettä lähettävät yhden tytön ja yhden pojan taistelemaan Capitolissa pidettävään Nälkäpeli-ohjelmaan. Pelin ideana on, että nuoret taistelevat metsässä luontoa ja toisiaan vastaan ja vain yksi voi voittaa ja säilyttää henkensä. Voittanut saa palkaksi mainetta ja mammonaa, mutta hopeaa pronssia ei jaeta vaan häviäminen merkitsee varmaa kuolemaa.

Tarinan keskiössä on 12. vyöhykkeellä elävä Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence), joka hankkii ruokaa perheelleen metsästämällä eläimiä jousipyssyllään. Sankarittaren pikkusisko Primrose (Willow Shields) on ensimmäistä kertaa mukana Nälkäpeliin osallistuvien arvonnassa ja tottakai nalli napsahtaa juuri hänelle. Katniss tarjoutuu kuitenkin siskonsa puolesta vapaaehtoiseksi pelaajaksi, tribuutiksi ja poikapelaajaksi valitaan Peeta Mellark (Josh Hutchersson), joka on jäänyt Katnissin mieleen menneisyydestä. Pari matkustaa Capitoliin valmennettavaksi ja Nälkäpeli voi alkaa. Elokuvan muissa rooleissa nähdään mm. Woody Harrelson, Lenny Kravitz, Toby Jones, Stanley Tucci, Liam Hemsworth, Donald Sutherland sekä Wes Bentley.

Tarinan juoni on mielenkiintoinen ja pinnan alla piilee syvällisiä teemoja. Alun peliin osallistuvien arvonta toi vahvasti mieleen kuvat toisen maailmansodan keskitysleireistä. Tarinassa on piirteitä kreikkalaisesta mytologiasta ja se pohdiskelee nykykulttuurin tosi-tv -formaattien raadollisuutta. Elokuvan tulevaisuusmaailma on vain vienyt tosi-tv:n astetta pidemmälle kun siihen osallistuvat joutuvat kamppailemaan hengestään viihdyttääkseen parempiosaisia ihmisiä. Mutta kyllä nykypäivänäkin realityohjelmat ratsastavat siihen osallistuvien henkilökohtaisella tragedialla kutsuen sitä viihteeksi ja saaden siitä lisää katsojia sarjoilleen.

Nälkäpeli pohdiskelee myös yhteiskuntaluokkien eroja sekä ihmisen ahneutta. Köyhän, tavallisen väestön ja Capitolissa elävän pienen elitistisen, hyvin toimeentulevan ryhmän erot ovat hyvin havaittavissa. Siinä kun tavallinen kansa kamppailee joka päivä ruokansa eteen nuhjuisissa 50-luvun henkisissä vaatteissaan, pukeutuu porvaristo pröystäillen hullunkurisiin vaaatteisiin ja peruukkeihin kuin Marie-Antoinette parhaina päivinään. Elokuvan diktatuurin nimi 'Panem' kätkee myös selvästi taakseen merkityksen, kun se tuo vahvasti mieleen muinaisen Rooman käyttämän latinankielisen lausahduksen 'Panem et Circenses' eli Leipää ja Sirkushuveja. Nälkäpelin maailma nojautuukin vahvasti tuolle lauseelle, kun se ylläpitää rauhaa tarjoamalla kansalle väkivaltaa viihteeksi.

Vaikka elokuvan tarinapuoli onkin kohdallaan, on silti elokuvassa puutteensa. Suurimmat puutteet lienevät toteutuksessa. Paikoin Nälkäpeli ei tuntunut hyvin tuotetulta elokuvalta vaan kameratyöskentely vaikutti nopeasti hutaistulta ja jopa tarkoituksettoman tv-sarjamaiselta. Elokuvassa oli myös jotain sekavia sekä pitkästyttäviä kohtia, joita olisi voinut saada yhtenäisemmäksi ja tiiviimmäksi kunnon editoinnilla. Elokuvan juoni, jännitys ja tapahtumien sijoittuminen tulevaisuuteen tarjoaa kaikki herkulliset mahdollisuudet upeaan elokuvaan, joita ohjaaja Gary Ross ei oikein ole osannut hyödyntää. Jännitys ja shokkielementit on jätetty minimiin eikä henkilöillekään ole paljon annettu mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä.

Elokuva on myös melko ennalta-arvattava vaikka sen nopea loppuminen jättääkin joitakin kysymyksiä auki. Käsittelemättömät asiat ja tukahdetut tunteet tuovat mieleen, että elokuvalle olisi suunnitteilla jatko-osia.