Enemmän kuin illuusio!... (tai rakastunut ja piesty Robert Pattison)

VETTÄ ELEFANTEILLE (WATER FOR ELEPHANTS) * * * *

2011(USA)

Ohjaus: Francis Lawrence

Iltamyöhään sirkuksen ulkopuolella liikkuu vanhus, jonka epäillään olevan kadonnut läheisestä vanhainkodista. Mies vaikuttaa kuitenkin ihan skarpilta ja alkaa kertoa menneestä elämästään sirkusmaailmassa. Hän kertoo olleensa mukana sirkushistorian suurimmassa tuhossa vuonna 1931.

Tästä katsojaa lähdetään kuljettamaan miehen mukana 30-luvun Yhdysvalloissa. Mies on eläinlääkäriksi opiskeleva Jacob Jankowski (Robert Pattison), joka menettää hetkessä vanhempansa sekä kotinsa. Jacob ahdistuu, lähtee pois kotikaupungistaan ja mutkien kautta päätyy sirkuksen työntekijäksi. Sirkuksen omistaja, August (Christoph Waltz) johtaa seuruettaan rautaisella ja julmalla kädellä. Hänen vaimonsa, Marlena (Reese Witherspoon) on taas sydämellinen, lämmin, sädehtivä ja eläinrakas. Ja tietysti Jacob rakastuu pomonsa vaimoon.

Elokuvan ensimmäinen kohtaus ja sirkuksen tuhon mainitseminen tuo varjon tarinan ylle ja sitä vain jännityksellä odottaa miten asiat alkavat kehkeytyä. Ei tarvitse olla Einstein, jotta ymmärtää, että jotenkin tämä kolmiodraama omistajan, hänen vaimonsa sekä nuoren eläinlääkärikokelaan välillä olisi jotenkin yhteydessä mainittuun tuhoon.

Vettä elefanteille pohjautuu Sara Gruen samannimiseen romaaniin. Sen ohjaajan, Francis Lawrencen historia menestyksekkäänä musiikkivideoiden ohjaajana näkyy elokuvassa positiivisesti. Kuvat ovat hyvin kauniita ja tuntuu, että jokainen yksityiskohta ja kuvakulma on mietitty tarkkaan. 

Näyttelijävalinnat on myös tehty tarkoin. Christoph Waltz tekee taas loistavaa työtä äkkipikaisena, arvaamattomana, mustasukkaisena, julmana ja ristiriitaisenakin hahmona. Sekä Witherspoon että Pattison vakuuttavat sydämellisissä rooleissaan. Huomion arvoista on myös Rosie -norsun (oikealta nimeltään Tai) yhteistyökyky. Aivan kuin sillä olisi huumorintajua ja pelisilmää, mutta ainakin näyttelijänlahjoja Tailla täytyy olla sillä tämä on jo toinen Tain suuri elokuvarooli. Viimeksi Tai on nähty Bill Murrayn komediassa Yllätysperintö vuodelta 1996.

Elokuvan markkinoinnista sekä mainoskuvista voisi päätellä, että Vettä elefanteille olisi puhdas romanttinen elokuva. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan perinteinen romantiikka näyttäytyy lähinnä vain sivuroolissa, siksi elokuvaa voi hyvin suositella myös miehille.

Vettä elefanteille tuo katsojalle realistista kontrastia elämästä. Elämä on sellaista kuin me itse siitä teemme. Jos olemme paatuneita kyynikkoja, näyttäytyy elämä meille astetta raaempana, mutta jos etsimme viattomuutta, rakkautta ja lämpöä, näyttäytyy elämä myös sellaisena meille. Vettä elefanteille on suuri ja kaunis elokuva inhimillisyydestä, toivosta ja toisista mahdollisuuksista ottaen samalla kantaa siihen, miten eläimiä tulisi kohdella ja mitä niiden kohtelu kertoo ihmisen luonteesta. Vettä elefanteille on kaikinpuolin viihdyttävä, mutta myös syvällinenkin kokonaisuus.

Epäuskottavia kylmänsodan agentteja 2000-luvun Washingtonissa

THE DOUBLE * *

2011 (USA)

Ohjaus: Michael Brandt

Senaattorin murhasta epäillään vanhaa, kylmän sodan aikaista salamurhaajaa, Cassiusta, jonka on uskottu jo kuolleen. Eläkkeelle jäänyt CIA-agentti Paul Shepherdson (Richard Gere) on ainoa, joka voi auttaa roiston nappaamisessa, koska hän on tuhrannut koko elämänsä  jäljittäessään Cassiusta pitkin Eurooppaa.

Paul saa parikseen uuden ja innokkaan FBI-tutkijan, Ben Gearyn (Topher Grace) ja yhdessä he sukeltavat vaaralliseen ajojahtiin.

The Double onnistuu yllättämään katsojan muutamilla juonenkäänteillään, mutta mikään erityisen ihmeellinen jännitys- tai toimintaelokuva se ei ole. Jotain pientä tuoreutta ja hahmojen inhimillisyyttä on tuotu elokuvaan, mutta käsikirjoitus ei ihan yllä sinne mihin on kurkotettu. Käsikirjoitus tuntuu väkisin tehdyltä, kuin olisi haluttu vain saada jännitystä aikaan ilman uskottavuutta ja hahmojen motiivit jäävät hämärän peittoon kuten myös heidän ratkaisunsa eivät ole kovin vakuuttavia.

Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin ihan osuvia vaikkakaan Geren tai Martin Sheenin karisma ei pääse elokuvassa erityisemmin kukkimaan. The Double ei ole mikään häkellyttävä lajityyppinsä edustaja mutta on silti ihan ok katsottavaa.

Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Minne olen menossa?

SIEPATTU (ABDUCTION) * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: John Singleton

Opiskelijapoika Nathan (Taylor Lautner) saa selville internetistä, ettei hänen vanhempansa olekaan oikeasti hänen biologiset vanhempansa vaan hänet on siepattu lapsena. Naapurin tyttö Karenin (muusikko Phil Collinsin tytär Lily Collins) kanssa alkaa kiihkeä ajojahti, jossa ei voi luottaa oikeastaan kehenkään.

Siepatussa pääsee Twilight ihmissusi Taylor Lautner ensimmäistä kertaa näyttämään kyntensä pääroolissa. Minua helpottaa suuresti, etten ole kyseistä saagaa nähnyt, joten tähän elokuvaan ei kytkeydy minkäänlaisia mielleyhtymiä tuosta elokuvasarjasta. Mielestäni Lautner tekee ihan mukiinmenevän roolisuorituksen tulevan polven toimintasankarina.

Siepattu pitää sisällään trillerinomaista toimintaa teiniromantiikalla höystettynä. Mitään kovin syväluotaavaa siinä ei kuitenkaan ole, enkä tiedä onko se tarpeellistakaan. Hahmojen kerronnassa ei myöskään uloteta pintaa syvemmälle eikä inhimillisille tunteillekaan jää paljon sijaa, ottaen kuitenkin huomioon elokuvan alkuasetelman.

Mukavaa tässä elokuvassa on nähdä suuria tähtiä pienissä rooleissa kuten: Sigourney Weaver sekä Alfred Molina. Loppukohtauksesta voisi myös päätellä, että elokuva saisi myöhemmin jatko-osia tarinalleen. 

Siepattu ei ole tarinana kovin uskottava, mutta se on ihan viihdyttävä, jännä ja jollain lailla tuore actionpätkä.

Tavallinen herra Clooney

THE DESCENDANTS * * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: Alexander Payne

The Descendants pohjautuu Kaui Hart Hemmingsin samannimiseen romaaniin. Se on elämänmakuinen sekä tragikoominen kertomus Havajin saarella asuvasta, kiireisestä asianajaja Matt Kingistä (George Clooney), joka yrittää luovia arjessa samalla kun hänen vaimonsa on veneturman takia vajonnut koomaan. Matt yrittää rakentaa jälleen suhdettaan kahteen tyttäreensä 17-vuotiaseen Alexandraan (Shailene Woodley) sekä 10-vuotiaaseen Scottyyn (Amara Miller) ja kasvattaa heitä parhaan kykynsä mukaan. Ongelmitta tämä ei tietenkään suju. Näiden perhesotkujen lisäksi Mattin pitäisi ratkaista kenelle pitäisi myydä suvun omistuksessa oleva luonnonkaunis ja koskematon ranta-alue. Tästä päätöksestä riippuu myös koko saaren tulevaisuus.

Varsinainen pommi on kuitenkin Alexandran paljastus siitä, että heidän äidillään oli suhde toisen miehen kanssa. Tästä alkaa pieni yhden miehen sekä kahden tyttären seikkailu.

On hienoa, ettei elokuvan nimeä ole lähdetty suomentamaan, koska muuten siitä katoaisi nimen kaksoismerkitys. Descendants tarkoittaa suomeksi jälkeläisiä. Tässä elokuvassa jälkeläisillä ehdottomasti viitataan Mattin tyttäriin, mutta myös siihen suureen serkusparveen, kuninkaallisten esi-isien jälkeläisiin, joiden olisi ratkaistava sukuperintönsä kohtalo.

The Descendants jatkaa Alexander Paynen tuttua linjaa Sidewaysin sekä About Schmidt elokuvien kanssa. Se on hauskaa olematta silti komedia. Elokuvan hauskuus pohjautuu hyvin arkisiin ja jokapäiväisiin asioihin ja nyansseihin. Payne on antanut hienosti tilaa näyttelijöille ja The Descendants nojautuukin lähes täysin näyttelijäsuorituksiin. George Clooney tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan näyttäen kerrankin aivan tavalliselta kuolevaiselta. Eivätkä elokuvan nuoret tähdet -Amara Miller, Shailene Woodley sekä Alexandran poikaystävää, Sidiä näyttelevä Nick Krause  - jää myöskään suuren tähden taakse vaan hahmot ovat aitoja sekä uskottavia.

Elokuva näyttää myös hyvin realistista kuvaa havajilaisten arjesta. Se ei ole lainelautailua, drinkkejä ja jatkuvaa juhlaa vaan aivan tavallista arkea tavallisine ihmisineen.

The Descendants on lempeä ja kaunis elokuva rakkaudesta, perhesiteistä, ystävyydestä sekä juurista.

Egoistinen viikinkijumala saapuu New Mexicoon!

THOR * * * *

2011(USA)

Ohjaus: Kenneth Branagh

Marvel marssittaa taas yhden sarjakuvahahmoistaan valkokankaalle. Ukkosen jumala Thor (Chris Hemsworth) kasvaa prinssinä Asgardissa veljensä Lokin (Tom Hiddleston) kanssa.  Heidän vanhempansa jumaläiti Frigg (Rene Russo) sekä jumalten kuningas, sodan, viisauden sekä kuoleman jumala Odin (Anthony Hopkins) yrittävät valmistaa poikiaan hyviksi kuninkaiksi.

Ukkosen jumala, Thor on kuitenkin kapinallinen, joten Odin karkottaa hänet Asgardista maan päälle, jossa hän kirjaimellisesti törmää kauniiseen astrofyysikko Jane Fosteriin (Natalie Portman) sekä hänen kollegoihinsa, joita esittävät Stellan Skarsgård sekä Kat Dennings.

Thorin ohjaaja Kenneth Branagh on ehtivä mies. Hän ohjaa, näyttelee, tuottaa ja käsikirjoittaa. Viimeksi hän loisti sivuosassa My week with Marilyn –elokuvassa, saaden suorituksestaan myös Oscar-ehdokkuuden. Thor-elokuvassa hän ei tosin itse näyttele, mutta tekee loistavaa työtä ohjaajana. Hänen aikaisempia projektejaan ovat mm. Mary Shelleyn Frankenstein sekä Hamlet filmatisointi vuodelta –96.

Kenneth Branaghilla on ilmiselvä shakespeareläinen draaman taju ja se näkyy hyvin myös tässä elokuvassa. Thor ei ole vain sarjakuva-action elokuva vaan se on myös hyvää draamaa sekä näyttelijäsuorituksia. Voimamittelökohtauksetkin on pidetty suhteellisen pienenä, jotta hahmojen kehitykselle ja kerronnalle jäisi riittävästi tilaa. Ja tämä toimii hyvin. 

On myös mielenkiintoista, että vaikka Thor on amerikkalaisen sarjakuvan kuvaelma viikinkitarusta, tungettu vielä Hollywood tuotannon myllyn läpi ja pääosaakin esittää australialainen Chris Hemsworth on Thor silti säilyttänyt skandinaaviset piirteensä ja otteensa.

Alkuperäisessä skandinaavisessa mytologiassa Thor on hieman tyhmä lihaskimppu, joka selvittää asiat mieluummin sotimalla ja taistelemalla kuin keskustelemalla. Tämäkin on hienosti tuotu valkokankaalle ja Chris Hemsworth tekee loistavaa työtä viikinkimäisenä, ylimielisenä ja egoistisena Thorina. Elokuva käsittelee joitakin asioita hienosti komiikan keinoin ja Hemsworthin komiikantaju ei petä.

Anhtony Hopkins esittää Odinia, viisasta vanhusta, mutta tällä kertaa ilman Hopkinsin erityistä ja tuttua karismaa. Tom Hiddleston taas tekee hienoa työtä salaperäisenä sekä arvaamattomana Lokina.

Thor on hyvin kirjoitettu, näytelty sekä toteutettu elokuva. Se on oikeasti hauska, liikuttava sekä viihdyttävä paketti.

Ranskalaisia brittiaksenteilla

KOLME MUSKETTISOTURIA (The three musketeers) * ½

2011 (Saksa, Ranska, Englanti, USA)

Ohjaus: Paul W.S. Anderson

Kolme muskettisoturia pohjautuu tottakai tuttuun Alexandre Dumasin tarinaan nuoresta wannabe-muskettisoturi D’Artagnanista (Logan Lerman) sekä kolmesta ihka oikeasta Ranskan puolustajasta, muskettisotureista nimeltään: Athos (Matthew Macfadyen), Porthos (Ray Stevenson) ja Aramis (Luke Evans). He kaikki yhdistävät voimansa ja taistelevat pahan Richelieun (Christoph Waltz) sekä ovelan Milady de Winterin (Milla Jovovich) juonia vastaan.

Kolme muskettisoturia on sekamelskaseikkailu pitäen sisällään ilmalaivoja, mission impossiblemaisia temppuja, hassuja hahmoja, synkistelyä sekä miekkojen kilistelyä.

Osin elokuva on puuduttavaa rymistelyä muuttuen välillä ”Musta Kyymaiseksi” brittikomediaksi ilman nokkeluuksia tai varsinaista komiikkaa. Elokuvan lienee tarkoitus olla myös hauska, mutta paikoin huumori tuntuu olevan tahatonta. Eikä se oikein istu elokuvan muuhun tunnelmaan.

Näyttelijäsuoritukset eivät vakuuta, vaan hahmot tuntuvat paperisilta. Poikkeuksena kuitenkin Orlando Bloomin näyttelemä Buckingham. Orlando Bloom suorastaan loistaa tässä hyvin epäbloommaisessa hahmossaan. Rockstaran elkein hän on ovela, hyvän ja pahan välimailla häilyvä pahis, joka ei kuitenkaan ole mikään liian ilmiselvä, stereotyyppinen arkkivihollinen. Ilman Orlando Bloomin loistavaa työtä tuskin olisin jaksanut katsoa tätä elokuvaa loppuun.

Elokuvan miekkailukohtauksetkaan eivät ole kovin vakuuttavia. Ne vaikuttavat vain lähinnä tanssikoreografioilta ilman voimaa tai oikean miekkailun tuntua. tällainen vaikutelma tuli eteenkin Logan Lermanin kohtauksista miekkailevana D’Artagnanina.

Kolme muskettisoturia on yliampuvaa, suureellista ja epäuskottavaa seikkailua. Se saattaa kyllä paikoin olla ihan viihdyttävääkin, jos sen epäuskottavuuden yrittää unohtaa. Katso, jos ei ole muutakaan tekemistä. Muuten on turha tuhlata siihen paria tuntia.

Odette, Odile ja sulkaselkäinen tyttö

BLACK SWAN * * * * ½

2010 (USA)

Ohjaus: Darren Aronofsky

Elokuvan päähenkilö on balettitanssija Nina Sayers (Natalie Portman), jonka elämään ei kuulu mitään muuta kuin tanssi. Nina asuu kahdestaan äitinsä (Barbara Hershey) kanssa, johon hänellä on epäkypsä riippuvuussuhde. Baletin johtaja ja koreografi Thomas Leroy (Vincent Cassel) osoittaa ovea entiselle suosikilleen Bethille (Winona Ryder) ja näin Nina saa elämänsä tilaisuuden tulla suureksi tähdeksi ja myös elämänsä haasteen tanssia joutsenkuningattaren kaksoisroolin. Nina on kuin juuri tehty herkän Odetten rooliin, mutta hänestä puuttuu Odilen intohimo mitä hän myös tarvitsee suoriutuakseen roolista. Tanssijajoukkoon liittyy viettelevä Lily (Mila Kunis), joka on taas kuin ilmetty musta joutsen Odile, intohimoinen ja spontaani.

Elokuva Black Swan on psykologinen trilleri, mutta se on myös ennen kaikkea nuoren naisen kypsymistarina, jossa hän tutustuu itseensä ja seksuaalisuuteensa ja löytää matkalla mustan joutsenen. Black Swan ei kerro kovin kaunista, lyyristä kuvaa balettimaailmasta vaan raottaa verhoa johonkin rumempaan. Ruhjeiden ja haavojen näyttämistä ei tässä elokuvassa säästellä. Alussa esitellään hahmot, mutta kovin syvälle niiden kerronnassa ei mennä. Katsoja saa tehdä itse havaintonsa ja lukea rivienvälit.

Paikoin elokuvan alkupuoli tuntuu hieman puuduttavalta vaikka monia kysymyksiä herääkin. Natalie Portman tekee hienoa työtä, enkä yhtään ihmettele miksi Portman sai juuri tästä roolista Oscarin. Mila Kunis tekee myös loistavaa työtä intohimoisena Lilyna.

Jos alkupuoli hieman laahasikin, antoi loppupuolisko anteeksi kaiken muun, eteenkin Mustan joutsenen tanssi oli huikea. Koko elokuvan ajan joutuu ihmettelemään mikä on totta ja mikä kuviteltua ja vasta lopussa katsoja päästetään otteesta kun hänelle tarjoillaan loppukohtaus ja sitten jätetään hämmennyksen valtaan. Elokuvan loppu nopeatempoisuudessaan nitoo palaset hienosti yhteen ja lopettaa kaiken niin äkisti, ettei katsoja voi muuta kuin ihmetellä, tähänkö se loppuikin ja mitä oikeastaan tapahtui. Lopun ymmärtäminen helpottuu kyllä huomattavasti jos Joutsenlampi on tarinana tuttu, koska hienovaraisin vihjauksin Darren Aronofsky tuo tuon tarinan hahmot nykypäivän New Yorkiin.

Elokuvan liikekieli oli paikoin erinomaista ja paikoin melko heikkoa. Lihasten liikettä on hienosti kuvattu sekä tanssijan arkea nivelien natinoineen. On tietysti ymmärrettävää etteivät näyttelijät yllä huippusuorituksiin baletissa pelkällä puolen vuoden harjoittelulla ja että siitä syystä kuva keskittyy paljon ylävartaloon ja käsiin. Mutta nämä ovat vain pieniä kauneusvirheitä muuten niin hienossa balettikuvauksessa. Natalie Portmanin liikekieli on upeaa ja vartalo sen mallinen, että hän menisi hyvin balleriinasta.

Elokuvasta jää hieman hämmentyneen tyhjä olo ja se jää mieleen pyörimään useiksi tunneiksi, jopa päiviksi ja tuntuu saavan enemmän merkitystä mitä enemmän sitä miettii. Mikään hyvän mielen elokuva Black Swan ei ole, mutta varmasti sellainen kokemus, mitä ei tule ikinä unohtamaan.

Sikalan kasvatti

SOVINTO (Svinalängorna) * * *

2010 (Ruotsi, Tanska, Suomi, Norja)

Ohjaus: Pernilla August

Elokuva pohjautuu Susanna Alakosken romaaniin Sikalat ja se on kertomus siirtolaisuudesta, kasvusta sekä alkoholismista.

Tarina lähtee liikkeelle nykyhetkestä kun päähenkilö Leena (Noomi Rapace) saa puhelun kotiinsa, että hänen äitinsä (Outi Mäenpää) on sairaalassa ja tekee kuolemaa. Leena lähtee vastentahtoisesti matkalle miehensä (Ola Rapace) sekä kahden tyttärensä kanssa. Matkalla Leena palaa muistoissaan 70-luvulle, aikaan jolloin he perheenä muuttivat Suomesta Ruotsiin ja kuinka asiat alkoivat luisua käsistä.

Alkuasetelmasta tulee vaikutelma, että Leenan lapsuus kätkee taakseen kipeitä asioita joita pikkuhiljaa tiputellaan katsojan mietittäväksi. Katsojalle tarjoillaan lähtöasetelma sekä lopputulos ja kysymykseksi jää vain, että miten sinne on päästy.

Päänäyttelijätär, Noomi Rapace löi itsensä läpi vahvassa roolissa Lisbeth Salanderina Millenium –trilogiassa. Sovinnossa Rapacen rooli ei ole niin raflaava, mutta hän onnistuu tälläkin kertaa luomaan uskottavan hahmon. Hänen suorastaan alkuvoimaista vimmaa ei voi kuin ihailla. Jopa pienissä eleissä, vain katseessa ja silmien liikkeessä on sellaista voimaa ja dynamiikkaa johon ei kyllä moni pysty. On myös mielenkiintoista katsella kuinka tosi elämän pariskunta näyttelee avioparia, kun Noomi Rapacen aviomies Ola Rapace näyttelee päähenkilö Leenan aviomiestä Johania. Ja hyvinhän se toimii. Ola tarjoaa turvallisen ja luotettavan tasapainon Noomin roolisuoritukseen.

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen näyttelevät Leenan vanhempia 70-luvun miljöössä. Heille onkin jo tuttua useista rooleista näytellä yhdessä avioparia ja tässäkin se tuntuu hyvin uskottavalta sekä varmalta. On ilo seurata sellaista ammattitaitoa. Myös lapsinäyttelijä Tehilla Blad tekee loistavaa työtä nuorena Leenana.

Sovinto on hyvin toteutettu sekä uskottava kertomus vastuunkantajalapsen selviytymisestä ruotsinsuomalaisessa alkoholistiperheessä ja se väläyttää katsojalle molempia näkökulmia elämään, juopuneen sekä selvän. Niiden erilaisuus kiteytettiin hienosti kun Outi Mäenpään hahmo, Aili kuiskasi tyttärelleen Leenalle ”Olihan meillä mukavaakin. Muistatko ne juhlat, juhlat joissa isä tanssi sambaa?” ja johon Leena vastasi: ”Ei ollut juhlia. Oli vain oksennusta ja paskaa”.

Syö mun kakkaa!

PIIAT (THE HELP) * * * *

2011 (USA, Intia, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat)

Ohjaus: Tate Taylor

Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen menestysromaaniin ja tarina sijoittuu 1960-luvun amerikkalaiseen lähiöön, jossa rotuerottelu voi ja elää hyvin. Afrikan amerikkalaiset kotiapulaiset hoitavat valkoisen keskiluokan koteja ja kasvattavat heidän lapsensa kestäen huonoakin kohtelua. Toimittaja Skeeter Phelan (Emma Stone) päättää kirjoittaa kirjan tuoden kotiapulaisten näkökulman yleiseen tietoon. Tämä ei ole mikään helppo tehtävä, koska laki kieltää tällaisen eri ”rotujen” välillä tasa-arvoon yllyttävän tekstin.

Piiat käsittelee rasismia, ystävyyttä, ihmissuhteita sekä monien mielissä vahvasti elävää eriarvoisuutta. Tätä tuodaan esille luonnollisesti eri ihon värin rasismista, mutta myös valkoisen keskiluokan sisällä vellovista ennakkoluuloista niitä kohtaan joita ei tunneta kovin hyvin.

Tate Taylor ja Kathryn Stockett ovat onnistuneet loihtimaan hyvin mehukkaan käsikirjoituksen sisältäen hyvin eteenpäin soljuvan tunnekirjon surusta, vihasta ja epätoivosta nauruun ja iloon. Monet elokuvan hahmot ovat herkullisia sekä moniulotteisia, joskin toiset hahmot jäävät stereotyyppisiksi ilkeilijöiksi. Esimerkiksi Bryce Dallas Howardin esittämä nuori ja manipuloiva hienostorouva, Hilly Holbrook  ei kykene kohtelemaan oikeastaan ketään hyvin ja oikeudenmukaisesti, ei näitä kotiapulaisia mutta ei edes ystäviään tai perheensä jäseniä. Minny Jackson on taas kirjoitettu hersyväksi hahmoksi, jota tulkitsee uskomattoman monieleisesti Octavia Spencer saaden roolistaan myös sivuosaoscarin. Jessica Chastain loisti tässäkin roolissa Marilynmaisena, höpsönä ja reiluna Celia Footena saaden sivuosastaan Oscar-ehdokkuuden. Viola Davis taas sai oikeutetusti Oscar-ehdokkuuden pääosastaan surumielisenä, mutta vahvana Aibileen Clarkina. Emma Stone teki yllätyksettömän perusroolin kapinallisena nuorena naisena, joka kypsyy matkalla yhteiskunnallisesti tietoiseksi toimittajaksi. 

Piiat on hyvin toteutettu ja viihdyttävä vahvojen naisten ja roolisuoritusten elokuva. Mistään naistenelokuvasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan sitä voi lämpimästi suositella aivan kaikille. Sen viaton, dramaattinen ja humoristinen kerronta ei katso ikään (K-7), sukupuoleen, ammattiin eikä yhteiskuntaluokkaan. Ehdoton hyvänmielen elokuva!

Raha on aikaa

IN TIME * * ½

2011 (USA)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Andrew Niccol

In Time sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat ikuisesti nuoria ja kauniita. 25-vuotiaana jokaisen ”kello” aktivoituu ja aikaa on annettu vielä vuosi. Kun kello pysähtyy, pysähtyvät myös ihmisen elintoiminnot ja hän kuolee. Palkka työstä maksetaan aikana jokaisen käsivarressa vilisevään aikalaskuriin eli kelloon. Köyhimmät saavat palkakseen vain päivän aikaa elinkustannusten jatkuvasti noustessa. Kun taas rikkaat pystyvät käytännössä elämään ikuisesti kunhan eivät hölmöile.

Will Salas (Justin Timberlake) on huonoksi onnekseen sattunut syntymään köyhimpään aikavyöhykkeeseen eli gettoon. Hän taistelee joka päivä hengestään ja on tottunut elämään viime hetkessä juosten. Yllättäen hän saa lahjaksi ylettömän määrän vuosia, joilla voisi käytännössä ostaa mitä vain, mutta Wilillä on missio, jota hän lähtee toteuttamaan. Peräänsä hän saa aikavahti Raymond Leonen (Cillian Murphy) ja tutustuu ökyperheen tyttäreen, jota näyttelee Amanda Seyfried.

In Time ammentaa ihmisen luonnollisesta halusta elää ikuisesti ja on tulevaisuuden Bonnie & Clyde –tarina. Elokuva käsittelee varsin tuttuja teemoja eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, joita Andrew Niccol käsitteli myös käsikirjoittamassaan ja ohjaamassaan tieteiselokuvassaan Gattaca (1997). Siinä missä Gattaca onnistui rakentamaan monikerroksisen tieteiskuvaelman tulevaisuuden geenimanipulaatioista ja siinä pyristelevistä persoonista inhimillisin ottein, jää In Time vain pieneksi toimintapätkäksi tulevaisuuden lavasteissa. In Timen idea ja lähtöasetelma ovat kyllä varsin herkulliset, mutta toteutus ei ole yltänyt ihan idean tasalle.

Näyttelijäsuoritukset tuovat mieleen kaurismäkeläisen lakoonisen sanojen pudottelun, mutta hahmot motiiveineen jäävät köykäisiksi eikä Justin Timberlakelle voisi pahemmin ruusuja viskellä tästä suorituksesta.

Jos In Timen ottaa puhtaasti vain viihteenä, on se ihan onnistunut scifi-action -elokuva. Ihan metsään eivät myöskään elokuvan pohdiskelut ole menneet, koska päällimmäiseksi jäi tunne siitä kuinka etuoikeutettu olen, ettei tarvitse elää vain päivää kerrallaan vaan, että minulla on vuosia jopa kymmeniä elinaikaa.

Top Gun goes vihreät trikoot!

GREEN LANTERN * * ½

2011 (USA)

Ohjaus: Martin Campbell

Sarjakuvien nousua elokuvamaailmaan ei voi kukaan estää. Yksi uusimmista tulokkaista on DC Comicsin Green Lantern.

Maailmankaikkeus on taas vaarassa ja missäpä muualla kisailua pahuuden ja hyvyyden välillä käytäisiin kuin maassa. Universumin rauhanturvaajat saavat uuden jäsenen, Hal Jordanin (Ryan Reynolds), joka sattuu tulemaan nuoresta ihmisrodusta. Paha Parallax hallitsee ja kasvaa pelon avulla, mutta Vihreän Lyhdyn joukot saavat voimansa tahdosta. Herää vain kysymys: riittääkö se? ja onko ihmisellä jotain annettavaa näille ylivertaisille humanoideille?

Vihreän lyhdyn alussa olisi voinut virheellisesti luulla katsovansa Top Gunin uudelleenfilmatisointia ja elokuva onkin ihan mukiinmenevä filmatisointi tutuista teemoista: Hyvyyden ja pahuuden välinen taistelu, valtasormukset, inhimillisyys, vihreät trikoot, vastuu ja yli-inhimilliset voimat. Jotain uuttakin tutussa ja turvallisessa sekoituksessa on sekä pieni määrä ironiaa. Hahmot jäävät kuitenkin ohuiksi eikä tuttua Ryan Reynoldsin charmia näy. Blake Lively täyttää kauniin kiintiönaisen paikkaa Hal Jordanin tyttöystäväkokelaana ja Mark Strong vetää yhden ilmeen roolin punanaamaisena Sinestrona. Upeaa roolityötä tekee kuitenkin Peter Sarsgaard tiedemies Hector Hammondin roolissaan.

Ihan ok viikonloppuiltojen viihdettä ja vauhtia eteenkin sarjakuvien tai scifin ystäville.

Kun kello lyö kaksitoista!

MIDNIGHT IN PARIS * * * *

2011 (Espanja, USA)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Woody Allen

Romanttisessa ja kauniissa Pariisissa aikaansa viettävät kihlapari Gil (Owen Wilson) ja Inez (Rachel McAdams) sekä Inezin vanhemmat (Kurt Fuller ja Mimi Kennedy). Inez omaa hyvin realistisen ja konservatiivisen elämänasenteen kun taas Gil haaveilee kirjailijan urasta ja haikailee kulta-ajan Pariisiin. Mystinen Pariisi raottaakin oveaan Gilille keskiyöllä ja poimii hänet matkalle, mikä vilisee Gilin omia esikuvia Hemingwaysta Salvador Daliin.

Woody Allen on onnistunut hyvin tasapainoillessaan nykyhetken sekä 1920-luvun Pariisissa tässä kiehtovassa fantasiatarinassaan. Midnight in Parisissa pääosaa näyttelee kaunis Pariisi, kiehtovat menneisyyden ikonit sekä intohimo ja sivuosassa näyttäytyy romantiikka. Mistään tavallisesta romanttisesta komediasta ei siis ole kysymys.

Dialogit ovat Allenin tyyliin nokkelia, ironisia ja meheviä, mitkä saavat pienen, humoristisen kierteen Owen Wilsonin narisevasta nasaaliäänestä. Myös näyttelijävalinnat ovat osuvia. Pääpari Wilson ja McAdams ovat tuttu pari myös komediasta Kuokkavieraat ja heidän komiikantajunsa ei petä tälläkään kertaa, joskin tulkinta on luonnollisesti erilaista. Corey Stollin esittämä Hemingway pudottelee dialogia runnoen sanat luihin sekä ytimiin ja pistää haistamaan, maistamaan ja koskettamaan ilmaisemiaan tunnetiloja. Marion Cotillard viettelee kauniina, taiteilijoiden muusana Adrianana.

Elokuva vilisee viittauksia taiteeseen, kirjallisuuteen sekä arkkitehtuuriin. Tuntuu, että Allen on nyt kirjoittanut sellaisen käsikirjoituksen jota hän on aina toivonut voivansa kirjoittaa ja sijoittanut sinne kaikki idolinsa Pariisin kultakauden boheemi-elämästä.

Midnight in Paris on lumoava ja kepeä pintaraapaisu menneisyyden stereotyyppisistä hahmoista pohdiskellen nykyajankin ihmiselle tuttuja teemoja: Minkälainen on minun täydellinen elämäni? Toteutanko haaveitani vai olenko järkevä ja teen uraa sekä rahaa? Allen kuljettaa hienosti tarinaa ajan eri kerroksissa sortumatta selittelyyn ja jättää oivalluksen katsojalle.

Midnight in Parisia voi suositella katsottavaksi, vaikkei yleensä Allenin tyylistä pitäisikään. Elokuva on raikas ja viaton tuulahdus, mikä tuo hyvän mielen sekä kaipuun Pariisiin.

Missä sinä olit?

THE TREE OF LIFE * * * *

2011 (USA)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick

Kantavana teemana Malickin elämänpuussa on kysymys: Miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Elokuva kuvaa Sean Pennin esittämän Jack O’Brienin kasvua ja muistoja lapsuuden maisemista nykyiseen varsin erilaiseen elämään. Jack kuulee nyt viisikymppisenä menettäneensä toisen veljistään, toisen hän oli menettänyt jo juuri ylitettyään täysi-ikäisyyden ja lapsuuden muistot ja arvot tulvivat mieleen.

Jessica Chastain tekee loistavaa roolityötä pehmeänä, herkkänä ja lapsiaan rakastavana äitinä ja Brad Pitt varsin erilaisessa roolissaan autoritäärisenä, lujana mutta rakastavana isänä.

Malick näyttää alussa pienen palan päähenkilömme vaiheita ja sitten kuva siirtyy universumiin, Hubble-kaukoputken ottamin kuvin. Taustalla soi voimakas ooppera samalla kun Malick kuvaa versiotaan kaikkeuden synnystä. Kohtausta kestää n. 30 min ja se on yliampuvaa, mutta toi vahvasti mieleen Kubrickin 2001 avaruusseikkailun.

Siinä missä Malickin Veteen Piirretyssä viivassa  maalailtiin välillä sotilaiden mielenmaisemia muistoin, unikuvin ja kuiskauksin, Elämän puussa se on vallitseva kerrontatyyli. Dialogi on vähäistä ja suurin osa vuorosanoista on kuiskauksia Jumalalle, luonnolle ja itselle. Tämä näyttää olevan Malickin tavaramerkki jonka The Tree of Life vie vielä astetta korkeammalle levelille.

Symboliikan sekä sanattomin ilmein ja vaikuttavin kohtauksin viedään elokuvaa eteenpäin mitään alleviivaamatta. Katsojan on itse ymmärrettävä asiayhteydet, nyanssit sekä tunteet. Tämä tekee Elämän puusta suuren elokuvan. Alun pitkäveteisyyden jälkeen, se ottaa otteeseensa eikä päästä irti. Se on lumoava ja ajatuksia herättävä. Se ei tarjoa vastauksia vaan ainoastaan kysymyksiä. Se matkustaa ajassa sekä avaruudessa, vieden hetkeksi nykyhetkeen, sitten taas menneeseen tai aivan alkupisteeseen, eksyttäen välillä unimaailmaan.

Malick käyttää taitavasti myös kontrasteja suuremmassa mittakaavassa dinosauruksien katoaminen vs. yhden viattoman ihmisen kuolema. Pienemmässä mutta minusta vaikuttavammassa mittakaavassa kontrastia tuodaan esille päähenkilön lapsuuden luonnonläheisestä kotimaisemasta nykyiseen betoniseen pilvenpiirtäjämetropoliin, jossa hän löytää pienen määrän vihreää heinää koristeena istutusastioista, antaa sormiensa hyväillä niiden pintaa ja mielessään vaipuu lapsuutensa heinäpellolle. Minkälaisen matkan ihmisenä kuljemme kohti aikuisuuden betonisia, kylmiä maisemia unohtaen kosketuksemme luontoon, itseemme ja jumalaamme.

Jos olet kiinnostunut kysymyksistä vailla vastauksia sekä etsit suurempaa taiteellista elokuvakokemusta, on The Tree of Life sinua varten. Jos haluat toimintaa ja vaarallisia tilanteita, älä katso, pitkästyisit.