Miksi natsit pommittivat Lontoota mutteivät Pariisia?

THE MONUMENTS MEN * * * 

2014 (USA, Saksa) 

Kieli: englanti (myös saksa, ranska, venäjä ja flaami)  

Ikäraja: 12 

Ohjaus: George Clooney 

Käsikirjoitus: George Clooney ja Grant Heslov pohjautuen Robert M. Edselin sekä Bret Witterin kirjoihin

Tositapahtumiin löyhästi pohjautuen yhdysvaltalainen luutnantti Frank Stokes (George Clooney) kerää erikoisjoukon II Maailmansodan aikana palauttaakseen natsien rosvoamat taideaarteet niiden oikeille omistajilleen. Tapahtumat sijoittuvat sodan loppuvaiheille, alkaen heinäkuussa 1944 heti Normandian maihinnousun jälkeen.

Stokesin erikoisjoukkoihin kuuluvat:
James Granger (Matt Damon)
Richard Campbell (Bill Murray)
Walter Garfield (John Goodman)
Jean Claude Clermont (Jean Dujardin)
Donald Jeffries (Hugh Bonneville)
Preston Savitz (Bob Balaban)
Sam Epstein (Dimitri Leonidas)

Lisäksi elokuvassa nähdään Cate Blanchett ransklalaisena taidemuseon kuraattorin, Claire Simonen roolissa.

Hollywoodin ehkä mukavin mies George Clooney ei  paljon joutune elokuviinsa tähtiä suostuttelemaan, niin helposti tuntuu suuren luokan näyttelijät lähtevän mukaan hänen projekteihinsa. The Monuments Men ei tee poikkeusta. Castingista aivan aluksi tuli mieleen Ocean's eleven ja jotain samantuntuista kaverihenkeä onkin tässä elokuvassa.

Muutaman salakuopan elokuva kuitenkin sisältää. Jos odotat perinteistä sotaelokuvaa, tulet pettymään. Jos haluat elokuvan tarjoilevan sinulle röhönauruja tai armotonta toimintaa, tulet pettymään. Ja jos kuvittelet, että The Monuments Men sisältää syväluotaavaa draamaa, tulet pettymään. The Monuments Men on hidastempoinen draama-komedia, jonka huumori on vivahteikasta rivien väleistä löytyviä hetkiä ja tilanteita. Mitään kovaa irroittelua tai selkeää ironiaa on elokuvasta turha etsiä. Elokuva ei myöskään ole mikään tyypillinen sotakuvaus, se ei keskity sodan kauheuksien kuvaamiseen vaan keskittyy taiteen rakastajien näkökulmaan. Mitään suurta taidekuvaelmaakaan elokuva ei tarjoile, taidetta kyllä näytetään ja siitä puhutaan, mutta se ei näyttele kovin suurta osaa elokuvassa, toisin kuin voisi lähtökohdista kuvitella.

The Monuments Menin ongelma onkin, että sitä on vaikea lokeroida. Mutta miksi pitäisi?

The Monuments Men ei ole saanut kovin hyviä arvosteluja eikä ole tahkonnut lippuluukuillakaan paljon budjettiaan enempää. Suurimmaksi osaksi luulen, että sille on ladattu tiettyjä odotuksia eikä ole osattu vain istua ja nauttia mitä tarjoillaan.

Elokuvan hahmoilla on kaikilla oma mielenkiintoinen menneisyytensä ja erilaisuutensa, mutta hahmojen kehittelyyn ei paljon paneuduta. Roolityöskentely on tähdiltä sellaista perusvarmaa, hieman yllätyksetöntä mutta pilke silmäkulmassa toteutettua työtä. Pienenä pettymyksenä täytyy kuitenkin mainita Cate Blanchett, jonka stereotypioihin ja huonosti toteutettuun aksenttiin kaatuva miehenkipeä, hiljainen vastarintalaishahmo ei tunnu vakuuttavalta.

Minä rakastan taidetta ja tunsin samaistuvani elokuvan kulttuuria varjeleviin hahmoihin. Tämä on saattanut värittää elokuvakokemustani verrattuna miten muut ovat sen kokeneet. Minä koin The Monuments Menin viihdyttävänä ja mukavana elokuvakokemuksena, jota voisin suositella niille jotka ottaisivat sen vastaan avoimin mielin eikä liian ryppyotsaisesti.

Täytyy vielä mainita elokuvan lopun liikuttava hetki kun George Clooneyn hahmoa, Frank Stokesia esitti hänen oma isänsä Nick Clooney.

Teini ei mahdu lokeroon

DIVERGENT: OUTOLINTU * * * ½ 

2014 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Neil Burger 

Käsikirjoitus: Evan Daugherty ja Vanessa Taylor perustuen Veronica Rothin samannimiseen menestyskirjaan 

Eletään tulevaisuuden dystopiassa, Chicagossa. Rauhan säilyttämiseksi ihmiset on lokeroitu viiteen eri ryhmään ominaisuuksiensa ja luonteenpiirteidensä perusteella: sopuisiin, vaatimattomiin, rehteihin, uskaliaisiin ja teräviin. Aikuisuuden kynnyksellä jokainen testataan, jotta hän voi valita oman ryhmänsä ja jotta tietäisi minne kuuluu. Motto on: "osasto ennen verta", joten eri osaston valinta, tarkoittaa yleensä hyvästejä perheelle, ystäville ja tutuille ympyröille.

Tris (Shailene Woodley) kuuluu vaatimattomiin ja on tullut päivä kun hän joutuu veljensä Calebin (Ansel Elgort) kanssa testeihin. Pian Tris saa kuulla, ettei sovi mihinkään joukkoon koska tulos on epäselvä ja tämän vuoksi hän on vaaraksi yhteiskunnalle. Trisin täytyy kuitenkin tehdä oma valintansa ja kätkettävä sisäinen erilaisuutensa jottei paljastuisi.

Muissa keskeisissä rooleissa nähdään mm. Kate Winslet, Ashley Judd, Tony Goldwyn sekä Theo James.

Viime vuosina on tullut muutamia filmatisointeja nuorille aikuisille suunnatuista kirjoista ja kirjasarjoista. Diverged on näistä yksi. Se käsittelee teinielokuville tyypillisiä teemoja mm. itsenäistymisestä, rakastumisesta, luottamisesta ja erilaisuuden tunteista. Tässä tapauksessa vain joukkoon kuulumattomuus voi tarkoittaa hengenlähtöä.

Diverged erottuu kuitenkin edukseen muista "teinielokuvista" ja onnistuu olemaan hyvin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava paketti. Perusasetelma ja tulevaisuuden maailma vaikuttaa kiinnostavilta, vaikka joiltakin stereotypioilta ei olekaan säästytty.

Casting on tehty huolella. Shailene Woodley on vakuuttava nuori draamanäyttelijätär, joka on monille tuttu mm. Alexander Paynen ohjaamassa The Descendants -elokuvasta, jossa hän näytteli George Clooneyn ahdistunutta tytärtä. On hienoa, että Woodley onnistuu olemaan niin tavallinen ja naapurintyttömäinen, koska se tekee hänen suorituksestaan helposti samaistuttavan.

Kate Winslet esittää Terävien johtajana tiukkaa mimmiä. Winslet oli elokuvan kuvausten aikana viidennellä kuulla raskaana, joten vain muutamissa kohtauksissa hänen koko vartaloaan näytetään ilman, että hän kanniskelee kirjoja, iPadejä ym. kun vatsa alkoi näkyä pian. Mitään kovin ihmeellistä ei Winslet rooliinsa tuo, hahmo jää kylmäksi, etäiseksi sekä paperin ohueksi. Olisi voinut odottaa jotain suurempaakin tämän tason näyteelijättäreltä.

Elokuvan yksi suurimmista positiivisista löydöistä on hurmaava Theo James uskaliaiden konkari Neljänä. Theo James on suurelle yleisölle melko tuntematon, mutta luulisin, tämän suorituksen poikivan paljon lisää töitä. Theon suoritus oli hyvin fyysinen, hän teki itse kaikki taistelukohtauksensa ilman stunttimiestä. Hänen läsnäolossaan elokuvassa oli jotain hyvin vangitsevaa ja fyysistä, raakaa intsensiteettiä.

Diverged - Outolintu on sarjassaan katsomisen arvoinen ja kestää useammankin katselukerran. Pian elokuviin ilmestyykin jo sarjan kakkososa Insurgent (suom. Outolintu-sarja: Kapinallinen). Jos Outolintua vertaa vaikkapa Nälkäpelin ykkösosaan, loistaa se kirkkaasti. Elokuva on hyvin tuotettu ja toteutettu kokonaisuus. Ja jos scifi taikka toiminta ei nappaa, niin ainahan voi ihailla Shailene Woodleyn eläytymistä sekä Theo Jamesia.

Scarlett Johansson ryhtyy niin älykkääksi, että heittää aivot narikkaan

LUCY * ½ 

2014 (Ranska) 

Kieli: englanti, ranska, korea 

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Luc Besson 

Käsikirjoitus: Luc Besson 

Lucy (Scarlett Johansson) sekaantuu hämäriin busineksiin ja joutuu keskelle uuden huumeen salakuljetusoperaatiota. Iso määrä huumetta joutuu hänen elimistöönsä, ja hänen aivokapasiteettinsa alkaa kasvaa huimiin lukemiin. Samalla mielessä siintää kosto hämärämiehille sekä yhteydenotto aivojen kapasiteettia tutkivaan professori Normaniin (Morgan Freeman), joka auttaa Lucya ymmärtämään kehossaan tapahtuvaa muutosta.

Luc Bessonilta ja Lucylta odotin paljon. Traileri on mielenkiintoinen ja vauhdikas ja Bessonin naishahmot ovat aina olleet vahvuuksissaan mielenkiintoisia. Mainittakoon, että herran ohaustyö Fifth Element on yksi lempielokuvistani.

Odotukset eivät kuitenkaan vastanneet todellisuutta. Lucy on ehdottomasti huonoin elokuva, jonka olen nähnyt pitkiin aikoihin. Besson on selkeästi tehnyt ohjaustaan mielessään 2001 avaruusseikkailu pienin simpanssiviittein ja tulipa mieleeni myös Terrence Malickin Tree of Lifekin. Välillä katsojalle välitetään kuvia loukkuun joutuvasta hiirestä sekä kissapedoista uhriaan vaanimassa. Nuo kuvat on mielestäni turhaa alleviivaamista ja katsojan aliarvioimista.

Elokuva myös yrittää olla älykäs ja filosofinen epäonnistuen siinä täysin. Absurdius ja muka-älykkyys huvittaa paikoin ja tulee väkisinkin mieleen, ettei tätä elokuvaa ole voitu tehdä tosissaan. Huumori tuntuu kuitenkin tahattomalta. Siinä missä Fifth element onnistui olemaan älykäs, hauska, satiirinen parodia tieteiselokuvista on Lucy vain laimea yritys. Ajatus siitä, että aivokapasiteetin kasvaessa katoaisi inhimillisyys on vielä hyvä lähtökohta mutta aivan pöljää olisi ajatella, että silloin muuttuisi viattomia ihmisiä surutta lahtaavaksi pökkelöksi ja aivokääpiöksi. Samoin ajatus, että muistat lapsuutesi syntymästäsi lähtien, tunnet aineenvaihduntasi ja veren virtaamisen suonissa tuntuu vielä ihan selitettävältä ja hauskalta, mutta kun aivokapasiteetin kasvamiseen yhdistyy kyvyt hallita magneettikenttiä, sähköä, toisten ihmisten sähkölaitteita ja luonnonvoimia alkaa taas naurattaa... ja itkettää.

Mitään hyvää sanottavaa ei löydy näyttelijätyöskentelystäkään. Lucy on ehdottomasti Scarlett Johanssonin huonoin roolityö ikinä. Alkupuoli vielä menetteli, mutta loppu on puuduttavaa tuskaa. Lähes samalla aivoton-ilmeellä mennään koko loppupuolisko muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja nekin tuntuvat laskelmoidun pökkelöiltä. Morgan Freeman vetää taas puolestaan sellaisen Morgan Freeman roolin, että voisi samantien näytellä tusinassa muussa Morgan Freeman elokuvassa eikä kukaan huomaisi eroa. Freemanin roolikin on lähinnä tuotu vain selittämään Lucyn tekosia ja selityksetkin tuntuvat pöljimmiltä ikinä.

Yhteenvetona Lucystä voisi sanoa, alkupuoli on mielenkiintoisin mutta sekin lopahtaa pian loputtomaan lahtaamiseen ja väkivallalla mässäilyyn. Keskikohta on puuduttavinta ikinä ja loppu varmasti olisi huippua ja ihmeellistä jos olisi huumehallusinatioissa, mutta muuten pelkkää vaivaannuttavaa sekopäisyyttä.


Mutta jos en ole mielestäsi vaan tajunnu tai olet muuten eri mieltä, kommentoi vapaasti!

Kohtauksia eräästä avioliitosta

GONE GIRL * * * * ½ 

2014 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 16

Ohjaus: David Fincher

Käsikirjoitus: Gillian Flynn pohjautuen romaaniinsa "Kiltti tyttö"

Nick Dunne (Ben Affleck) saapuu tavalliseen tapaansa työstään kotiin. Kotona on kamppailun merkkejä ja vaimo, Amy (Rosamund Pike) on hävinnyt tuhkana tuuleen. Nick soittaa poliisit apuun ja seuraavana päivänä odottaa vaimon katoamisen lehdistötilaisuus. Alkaa mediasirkus samalla kun selvitellään vaimon kohtaloa. Kaikki vihjeet vain alkavat osoittaa Nickin suuntaan. Tapppoiko hän vaimonsa vai kuka on syyllinen?

Jossain vaiheessa ajattelin, että luopuisin tästä blogista kokonaan, koska aikaa on nykyään niin vähän mihinkään. Mutta kun kävin katsomassa Gone Girlin sama tunne tuli kuin miksi tämän blogin alunperin perustinkin. Hirveä pakko purkaa jollekin tästä elokuvasta tulleita fiiliksiä ym. enkä halua hukuttaa läheisiäni leffapurkausmonologeihin, joten tuli taas pakko kirjoittaa.

Gone Girl on elokuva jolta odottaa todella paljon. Gillian Flynnin romaani "Kiltti tyttö" oli bestseller ja David Fincher on David Fincher. Toisaalta Fincherin nimi on kyllä pieni kompastuskivikin. Herra kun on tunnettu nerokkaista trillereistä, joissa matto pyyhkäistään pois katsojan alta. Siksi Gone Girlissä on joitain ennalta-arvattavuuksia elokuvan alkupuoliskolla.

Elokuvan alkupuolisko onkin jännittävää mysteeriä, mutta sitten keskikohdan jälkeen katsojalle kerrotaankin jo kaikki salaisuudet ja painopiste muuttuu. Tämä tekee Gone Girlistä hyvin Hitchcockmaisen elokuvan. Elokuva sisältää pitkän verelläläträyskohtauksen, jonka takia sen ikäraja on varmastikin nostettu kuuteentoista. Kohtaus oli etovaa katseltavaa ja elokuva pärjäisi hyvin ilman sitäkin, mutta toisaalta se tuo esille Fincherimäisen sairaan huumorintajun eikä kohtausta ja kohtauksessa esiintyviä hahmoja oikein enää voi ottaa niin tosissaan. Jos elokuvan alkupuolisko on loistavaa trilleriä, onkin loppuosa kipeää huumoria, satiiria, sekopäisyyttä ja juonenkäänteitä.

Elokuva kuvaa myös hyvin nykyajan mediaa kun Amyn katoaminen laukaisee massiivisen mediamyllytyksen, jonka jalkoihin aviomies jää. Ihmismassat tulkitsevat ja tuomitsevat sensaatiohakuiset median edustajat oppainaan. Elokuvassa pohdiskellaan myös syvällisesti nykypäivän avioliittoja sekä niitä sosiaalisia naamioita - joita me kaikki kannamme - sekä motiiveja näille naamioille ja millaisia ihmiset todella ovat naamioidensa alla.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet myös nappiin. Ben Affleckin hieman hölmö ja pökkelömäinen näyttelijäntyö istuu kerrankin ja tuntuu täysosumalta tätä elokuvaa ajatellen. Elokuvan kuitenkin varastaa lumoava Rosamund Pike jonka suoritus ei jätä ketään tunteettomaksi. Ihme on jos ei Pikelle ala tämän myötä tippua mielenkiintoisempia rooleja.

Gone girl on älykäs, jännittävä, kyyninen ja nyrjähtäneen kipeä elokuva. Se on ehdottomasti parasta Fincheriä pitkään aikaan ja parasta jännäriä mitä minä olen vähään aikaan nähnyt. Aivan elokuvan lopussa oli pieniä lässähdyksiä, mutta ne eivät silti latista Gone Girliä kokonaisuutena.

Mustasta aukosta Ukkosen jumalan syleilyyn

THOR: THE DARK WORLD * * * 

2013 (USA)

Kieli: englanti

Ikäraja: 12

Ohjaus: Alan Taylor

Käsikirjoitus: Christopher Yost, Christopher Markus ja Stephen McFeely pohjautuen Don Paynen ja Robert Rodatin tarinaan sekä Stan Leen, Larry Lieberin ja Jack Kirbyn sarjakuviin

Thor: The Dark World jatkaa siitä mihin jäätiin edellisessä Marvelin Thorissa sekä Avengersissa. Lue Filmiviikatteen Thorin arvostelu täältä ja Avengersin täältä.

Thorin (Chris Hemsworth) tehtävä ei taas ole helppo kun hän yrittää pelastaa rakastettunsa Jane Fosterin (Natalie Portman), maapallon sekä kaikki yhdeksän maailmaa. Jane Foster saa haltuunsa valtavan voiman Aetherin, joka on vanhempi kuin universumi ja muinaisen sodan hävinnyt Malekith (Christopher Eccleston) on täynnä kostonhimoa Asgardilaisia kohtaan. Thor tarvitsee myös häilyväisen adoptioveljensä Lokin apua ja edessä on myös kysymys voiko häneen luottaa. Rooleissa nähdään tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Odin = Anthony Hopkins, Loki = Tom Hiddleston, Frigga = Rene Russo, Erik Selvig = Stellan Skarskård.

Pidin älyttömästi edellisestä, Kenneth Branaghin ohjaamasta Thorista. Branaghin tuoma shakespeareläinen ote sopi täydellisesti Thorin teemoihin isä- ja äitisuhteista, veljellisestä monimutkaisesta kiintymyksestä ja palavasta, mahdottomasta rakkaudesta. Vahinko vain, ettei Branagh ohjannut tätä Thoria eikä Alan Taylorilla selvästikään ole samanlaista draaman tajua. Lähinnä TV-sarjoista kokemuksensa ohjaajana saanut Taylor on tosin saanut kurottua kasaan viihdyttävän paketin, mutta se ei valitettavasti pahemmin tee eroa runsaasta sarjakuvaelokuvatarjonnasta.

Thor: The Dark World tarjoaa upeita visuaalisia elämyksiä. Osa elokuvasta on kuvattu Islannissa ja joitain kohtauksia Asgardista Norjassa.

Tarinana tämä Thor ei ole kummoinen ja lähinnä on vain jatko-osa hyvälle elokuvalle, mutta täytyy silti hieman suitsuttaa roolisuorituksia. Eteenkin Tom Hiddleston Lokin roolissa tuntuu varastavan koko shown. Periaatteessa en ole objektiivinen arvioimaan Chris Hemsworthia Thorina, koska herra on vaan niin seksiä tihkuva ilmestys, että on vaikea keskittyä herran roolisuoritukseen. Chris Hemsworth on silti ilmetty ukkosen jumala Thor, en voisi kuvitella ketään muuta tähän rooliin. Ja on edelleen ihmetys miten tällainen aussitähti on tavoittanut niinkin skandinaavisen ilmeen.

Myöskään elokuva ei ole ihan tavoittanut sitä sarkastisen huumoripitoista otetta, johon ehti jo tottua ensimmäisessä Thorissa. Jotain tästä huumorista on silti havaittavissa ja se on ehdottomasti yksi elokuvan helmistä.

Summa summarum: Ei mikään kovin kummoinen jatko-osa, silti kelpo viihdettä ja silmän iloa eteenkin naisille.

ps. Kuuluisa Stan Leen Marvel-piipahdus tapahtuu tällä kertaa kohtauksessa, jossa näytetään mielisairaalaa.

Julma totuus USA:n historiassa

12 YEARS A SLAVE * * * * ½  

2013 (USA, Iso-Britannia) 

Kieli: englanti

Ikäraja: 16 

Ohjaus: Steve McQueen 

Käsikirjoitus: John Ridley pohjautuen Solomon Northupin omaelämänkerralliseen kirjaan "Twelve years a slave"

Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) on vapaa New Yorkissa perheineen elelevä afroamerikkalainen mies. Vuonna 1841 hänen elämänsä kääntyy painajaiseksi kun hänet kaapataan Washingtonissa ja myydään orjaksi. Solomon päätyy puuvillapelloille Louisianaan, jossa hän on pelottavan lahjakas orjaksi. Hänen täytyy salata luku- ja kirjoitustaitonsakin eikä kukaan usko hänen olevan vapaa mies.

Elokuvan muissa rooleissa nähdään pitkä liuta isoja nimiä mm: Paul Giamatti, Benedict Gumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Sarah Paulson, lahjakas elokuvasta sivuosa Oscarinkin napannut Lupita Nyong'o sekä pienessä roolissa yksi elokuvan tuottaja Brad Pitt.

12 Years a slave on ehdottomasti yksi vuoden 2013 tärkeimmistä elokuvista. Se käsittelee eriarvoisuutta, epäoikeudenmukaisuutta, ihmisten raakaa alistamista ja rotusortoa ja järkyttävintä on, että se perustuu tositapahtumiin. Tarina kerrotaan rehellisesti, jopa inhorealisesti eikä brutaliutta säästellä. Elokuvassa ei mässäillä väkivallalla, vaikka väkivaltaa näytetäänkin. Ilman sen näyttämistä ei välittyisi tarkka kuva siitä ahdingosta ja huonoista oloista joita afroamerikkalaiset saivat kokea tuon ajan Amerikassa.

Elokuvan alkupuolella rasismi on luettavissa rivien väleissä vaikka Solomonin asiat ovatkin hyvin. Ilmeistä ja eleistä voi aistia tulevan uhan ja elokuvan painostava, konemainen musiikki tuo ilmoille vahvaa uhkan ja ahdistuksen tuntua ja kun se tuo musiikki yhdistyy siipirataslaivan valtavaan voimaan ja suuriin vesimassoihin, ei jää epäilystäkään Solomonin kohtalosta.

Roolitus elokuvaan on myös tehty huolella. Paljon asioista välittyy vain katseina, eleinä ja ilmeinä. Michael Fassbenderin esiintuoma kiihko ja raivo lentävine sylkineen on pelottavan aidon tuntuista. Päähenkilöä esittävä Chiwetel Ejiofor tuo hahmon tunteita esiin koko kehollaan ja ilmeillään värinästä tuskan hikeen. Elokuvan vaikuttavin kohtaus oli kun Solomon ryhtyy laulamaan muiden orjien kanssa puuvillapellolla. Laulu alkaa pienestä huulien liikuttelusta ja loppuu voimakkaisiin tunteisiin. Sanoja ei tarvita, tuskasta voi lukea kaiken tarvittavan. Tämän kohtauksen ansiosta ymmärsin itse paremmin musiikin tärkeyttä ja myös mustan musiikin kehitystä tuon ajan Amerikassa ja sehän vaikuttaa vielä nykypäiväänkin.

Yksi elokuvan helmistä on myös Lupita Nyon'o. Tämä sekopäisen isännän pakkomielteen kohteena oleva orjatyttö Patsey on Lupitan ensimmäinen rooli täyspitkässä elokuvassa. Ja tästä ensimmäisestä roolistahan Lupita nappasi myös sivuosa Oscarin ja aivan syystä. Hän omaksui hienosti vaativan roolinsa niin fyysisesti kuin henkisestikin.

12 years a slave on hätkähdyttävä ja silmät avaava elokuva. Se on ollut välttämätön tehdä kun se tuo raadollisesti esiin ne synnit, jotka USA on vain halunnut lakaista maton alle. Se näyttää ihmisten pimeän puolen, jolle haluaisi vain sulkea silmänsä ja kuvitella maailman olevan parempi paikka. Elokuva ei missään tapauksessa ole kepeää katseltavaa eikä viihdyttävää, mutta se ehdottomasti tulisi nähdä sen opetuksellisen arvon vuoksi.

Kyyninen journalisti ja hassu mummeli julmia nunnia vastustamassa

PHILOMENA * * * * 

2013 (Englanti, USA, Ranska)

Kieli: englanti

Ikäraja: 7  

Kesto: 98 min  

Ohjaus: Stephen Freas

Käsikirjoitus: Steve Coogan ja Jeff Pope Martin Sixsmithin kirjasta "The Lost child of Philomena Lee"

Elokuva on tosipohjainen tarina irlantilaisesta Philomena Leestä (Judi Dench), joka ryhtyy etsimään kadonnutta poikaansa. Philomenaa auttaa tehtävässään potkut saanut, ristiriitainen toimittaja Martin Sixsmith (Steve Coogan), joka aikoo kirjoittaa henkilötarinan Philomenasta poikaansa etsimässä. Elokuva perustuu Martin Sixsmithin kirjoittamaan kirjaan asiasta.

Philomena on nuorena synnyttänyt aviottoman lapsen katolisessa Irlannissa ja joutuu jäämään työskentelemään nunnaluostariin. Tapaamiset lapsen kanssa olivat lyhyitä ja pian lapsi riistettiin äidiltään. Philomena on yksin yrittänyt turhaan saada tietoja nunnilta, joten tarvitsee apua totuuden selvittämiseen.

Philomena on mukava paketti draamaa, huumoria ja hienoja näyttelijöitä. Judi Dench on tuttu monista älykkään vanhemman naisen rooleista esimerkiksi Bondeista M:nä ja Rakastunut Shakespeare elokuvassa Elisabet ensimmäisenä. Oli virkistävää nähdä hänet välillä tällaisessa melko hauraan, nöyrän ja hieman höppänän mummelin roolissa.

Philomena on ohjauksen puolesta myös hyvissä käsissä Stephen Frearsin ansiolistalla kun killuu iso liuta nokkelia ja vahvoja elokuvia monen vuosikymmenen takaa mm. High Fidelity, 2006 valmistunut kuvaus englannin kuningattaresta The Queen sekä Glen Closen, Michelle Pfeifferin ja John Malkovichin tähdittämä Valheet ja viettelijät.

Philomena onnistuu tavoittamaan monenlaisia tunteita ilosta kyyneleihin ja koska pohjalla on tosi tarina, pääsee loppu myös yllättämään. Tarina paljastaa myös vääryyksiä joita tavallisille ihmisille on tapahtunut irlannissa katolisen kirkon toimesta ja lyö lisää nauloja sen tehtyjen vääryyksien arkkuun. Toisaalta elokuva kuitenkin tuo esille hengellisyyden voiman kestettäessä vastoinkäymisiä.

Aluksi elokuva vaikuttaa tutulta brittikomedian ja draaman yhdistelmältä kuivakan nokkeline sutkautuksineen, mutta kun elokuva etenee, tarina syvenee ja saa pintaan ärsytystä ja vihaakin jopa päähenkilön kokeman epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden johdosta.

Mikään ennennäkemätön taideteos Philomena ei ole, mutta kaikinpuolin mukava, koskettava elokuva, jota voi lämpimästi suositella.

Rodeopelle diilaa vitamiineja

DALLAS BUYERS CLUB * * * ½ 

2013 (USA) 

Kieli; englanti

Ikäraja: 16

Kesto: 117 min

Ohjaus:  Jean-Marc Vallée

Käsikirjoitus Graig Borten, Melisa Wallack

Dallas buyers club perustuu löyhästi oikeisiin tapahtumiin perus texasilaisesta Ron Woodroofista (Matthew McConaughey).Playboy Woodroofin elämään kuuluu vahvasti rodeo, villit naiset ja irtosuhteet sekä kokaiini ja viina. Ron voi kuitenkin huonosti ja pian paljastuu hänellä olevan HIV, joka tuolloin vuonna 1985 mielletään puhtaasti vain homojen taudiksi. Pian Ron alkaa selvittää parannusta tautiinsa ja onko hänellä enää elinaikaa ne lääkärin mainitsemat 30 päivää. Matkallaan Ronin ennakkoluuloja ja tottumuksia ravistellaan ja hän tutustuu mukavaan naislääkäri Eveen (Jennifer Garner) sekä transsukupuoliseen Rayaniin (Jared Leto), jonka kanssa lähtee pyörittämään businesta.

'

Dallas buyers club on mielenkiintoinen elokuva, se kertoo AIDS-epidemian alkuvaiheista, siihen liittyvistä ennakkoluuloista, ahneudesta, ihmiskohtaloista sekä sekoilusta. Elokuva alkaa raflaavasti kun halutaan antaa mahdollisimman inhorealistinen kuva päähenkilön elämäntyylistä viinan ja kokaiininhuuruissa sekä stringien ja testosteronin täyttämässä pienessä maailmassaan. Kun alun rajuista kuvista selviää, näyttää elokuva inhimillisempää ja lämpimämpää puolta.

Dallas buyers club on ehdottomasti hyvien roolisuoritusten elokuva. Matthew McConaughey laihdutti itsensä olemattomiin ja onnistui kuorimaan itsestään vakavasti otettavan draamanäyttelijän. Suoritus on realistinen ja pysähdyttävä. Kuitenkin monissa osissa McConaugheyn roolisuoritus jäi jopa vähän varjoon Jared Leton hypnoottiselle työskentelylle. Leton hahmo oli monilta osin hauras ja säälittävä, mutta monilta osin kovaksi keitetty. Leto onnistui omimaan suoritukseensa pieniä yksityiskohtia ja tuntui olevan sinut hahmonsa nahoissa. Jos ei tästä sivuosaoscaria räpsähdä niin ei sitten mistään. Jennifer Garner taas oli tyypillinen Jennifer Garner omine maneereineen, joten mitään kovin mahtavaa ja ennennäkemätöntä ei nähdä hänen osaltaan. 

Elokuvan rosoinen visuaalinen maailma tuntuu myös aidolta ja autentiselta.

Dallas buyers club on uhmakas ylistys elämänhalulle pitäen sisällään omintakeista huumoria, herkkää puolta ja kaunistelematonta, jopa iljettävää realismia. Elokuvaan oli myös kätketty hieman symboliikkaa, josta sai mukavasti rivien välien luettavaa ja lisäsyvyyttä hahmoihin mm. Ronin mieleen ilmestyvä, häntä symboloiva surullinen pelle. 

Hyperventilointia avaruudessa ja elokuvateatterin penkissä

GRAVITY * * * * 

2013 (USA) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Kesto: 91 min 

Ohjaus: Alfonso Cuarón 

Käsikirjoitus: Alfonso ja Jonás Cuarón

Tohtori Ryan Stone (Sandra Bullock) on lääketieteen insinööri, joka on henkilökohtaisista syistä ottanut pestin NASAlta insinöörin hommiin avaruussukkulalla. Sukkulalla on myös komennuksella konkariastronautti Matt Kowalsky (George Clooney), joka on jäämässä eläkkeelle tämän keikan jälkeen.

Kesken töitä Hubble-avaruusteleskoopilla Houston ilmoittaa lähestyvästä vaarasta, kun maata kiertävä satelliittiromu lähestyy. Avaruusromu aiheuttaakin ketjureaktion, tuhoten sekä Hubblen, että sukkulan. Stone sekä Kowalsky ovat sukkulan ainoat eloonjääneet, mutta lilluvat nyt vailla omaa sukkulaa äärettömässä avaruudessa. Alkaa eloonjäämiskamppailu.

Täytyy aluksi sanoa, etten pidä yhtään minkäänlaisista katastrofielokuvista tai henkiinjäämiskamppailukuvauksista. Menin elokuviin kuitenkin avoimin mielin, eikä minulla ollut suurempia ennakko-odotuksia. Scifin ystävänä oli tosin mielenkiintoista nähdä miten tarkasti avaruuden kuvaamiseen oli paneuduttu.

Gravityn alkutekstit tuntuivat realismissaan mielenkiintoiselta ja saivat odottamaan jotain ennennäkemätöntä. Alkukohtaus oli kuin pitkä ja kaunis hengenveto ennenkuin varsinainen toiminta alkoi. Elokuvan matkatessa eteenpäin alun tunne vahvistui, tällaista ei ole ennen nähty! Missään toisessa elokuvassa 3D tekniikan käyttö ei ole niin perusteltua kuin tässä. Lentäviä sateellitin kappaleita tuli väisteltyä ja myös kyyneleistä muodostuneet vesipallot olisi mielellään ottanut kiinni. 3D toi katsojan suoraan avaruuteen näkemään ja kokemaan kaiken avaruuspuvuista ja tyhjiössä lillumisesta pienimpienkin työkalujen ja muttereiden koskemiseen.

Elokuvan realismia tukee vielä itse tarinakin. Avaruusromun aiheuttama ketjureaktio on tunnettu teoria, mikä on visioitu jo 70-luvun loppupuolella ja tunnetaan nimellä Kesslerin syndrooma.

Gravityn ainoat näyttelijät ovat George Clooney ja Sandra Bullock, jos ei oteta lukuun ääninäyttelijöitä. Naispääosaan oli kaavailtu lukuisia näyttelijöitä Angelina Joliesta Marion Cotillardiin ja Scarlett Johanssoniin ja Clooneynkin roolin piti alunperin esittää Robert Downey Jr. Mutta hyvää jälkeä tällä castilla. Bullock tekee elämänsä parhaan roolin.

Elokuvasta saa halutessaan imettyä paljon psykologisia viitteitä traumojen kääntämisestä voitoksi ja pienistä eksistentialismin pohdinnoista. Elokuva on silti riisuttu kaikesta turhasta. Siinä ei ole sivujuonia eikä mitään muutakaan ylimääräistä. Tarina pyrkii vain eteenpäin eikä se katso taakse eikä sivuille. Jäin miettimään kestäisikö näin yksinkertainen juonikuvio ilman 3D tekniikkaa? Todennäköisesti ei, joten kannattaa kyllä käydä katsomassa ihan oikeassa elokuvateatterissa, ellei satu omistamaan pätevää 3D kotiteatterisysteemiä.

Mielenkiintoista tässä avaruuteen sijoittuvassa, jännittävässä scifi-elokuvassa on myös jälkireaktio, jonka elokuva onnistui laukaisemaan. Jäin pohtimaan syvempiä teemoja ja tuli tunne tarkastella monia asioita eri perspektiiveistä. Esimerkiksi yhdelle leffaseurueestani tuli vastustamaton tarve tarkastella kiviä. On erittäin merkittävää, että tällainen elokuva pystyy nostamaan sellaisia tunteita ja mietteitä pintaan.

Uneton rautamiehen puvussa

IRON MAN 3 * * * *

2013 (USA, Kiina) 

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Kesto: 130 min 

Ohjaus: Shane Black 

Käsikirjoitus: Drew Pearce ja Shane Black pohjautuen Stan Leen, Don Heckin, Larry Lieberin ja Jack Kirbyn sarjakuviin sekä Warren Ellisin sekä Adi Granovin kuvittamaan Extremis-minisarjaan.

Aluksi elokuvassa palataan takaisin 1999-2000 -vuodenvaihteeseen, jolloin Tony Stark (Robert Downey Jr.) ei vielä ollut Iron man vaan huikenteleva, muista piittaamaton playboy Tony Stark. Hän on juhlimassa vuosituhannen vaihdetta Sveitsissä ja tapaa tiedenainen Maya Hansenin (Rebecca Hall) sekä vammautuneen tutkija Aldrich Killianin (Guy Pearce) kohtalokkain seurauksin. Nykypäivän oudot tapahtumat ja räjähdykset johtavat Mandariniksi (Ben Kingsley) itseään kutsuvan superrikollisen luokse ja tuntuvat liittyvän myös Tony Starkin lähihistoriaan.

Samalla Iron Man 3 jatkaa siitä mihin Avengers loppui ja elokuvassa viitataankin useaan otteeseen avaruusoloihin ja puolijumaliin. Tony Stark kärsii myös paniikkikohtauksista sekä unettomuudesta liittyen Avengers-elokuvan tapahtumiin.

Elokuvan muissa rooleissa nähdään mm. tutut hahmot eversti James Rhodes (Don Cheadle) ja Pepper Potts (Gwyneth Paltrow).

On hienoa, että Marvel ei tee vain erillisiä sarjakuvasankarielokuvia, vaan ne nivoutuvat toisiinsa ja jatkavat hieman tarinaa aivan kuten sarjakuvatkin. Iron Manista on tullut Marvelin ehkä viihdyttävin hahmo ja siitä saa kiittää lahjakasta ja sukkelasanaista Robert Downey Junioria. Iron Man -elokuvasarjan ensimmäinen osa kuvattiin oikeastaan ilman käsikirjoitusta (jos asia kiinnostaa, lue lisää TÄÄLLÄ), jolloin itse hahmon ja herra Downeyn persoonien rajat pääsivät hämärtymään. Tony Stark ON Robert Downey Jr! Myös muut näyttelijät tekevät hyvää jälkeä, erityisesti Ben Kingsley jonka suoritus on huikea, eikä siitä enempää etten paljastaisi vahingoissakaan mielenkiintoisia juonikuvioita.

Siinä missä ensimmäinen Iron Man -elokuva vedettiin ilman kässäriä, onkin kolmososan käskirjoitus tarkkaa ja vakuuttavaa työtä. Elokuvan on ohjannut toinen varsinaisista käsikirjoittajista, Shane Black ja tämä on hänen vasta toinen ohjaustyö vuonna 2005 ilmestyneen Kiss Kiss Bang Bangin jälkeen. Käsikirjoittajana Black on toiminut pitkään ja kunnostautunut siinä lähinnä toimintaelokuvien saralla, mm. Tappavia aseita, Last Action Hero, ohjaamansa Kiss Kiss Bang Bang sekä suomalaisille tuttu Renny Harlinin ohjaama The Long Kiss Goodnight. Iron Man kolmosen käsikirjoitus vilisee Shane Blackin itseironiaa käsikirjoittamistaan ysärirymistelyistä, nokkelaa sanailua sekä yllättäviä ja mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Elokuvan suurin vahvuus onkin käsikirjoituksen ja Robert Downey Jr:n piiskan lailla iskevät sukkeluudet ja kieli poskessa laaditut juonikuviot.

Elokuvassa on toki toimintaa ja räiskettä, mutta silti pääpaino on hahmoissa. Tony Starkin paniikkikohtaukset ja muut inhimilliset piirteet tekevät hahmosta mielenkiintoisemman ja helposti lähestyttävämmän. Elokuvassa näytetään myös enemmän Tony Starkia Tony Starkina ilman rautamiehen pukua ja hyvä niin. Sankari onkin mielenkiintoisempi kamppailemassa tavallisten ongelmien kanssa kun supervoimat ja puvut on riisuttu.

Tietysti sarjakuvien ja sarjakuvaelokuvien ystävänä en osaa täysin puolueettomasti suhtautua tähänkään marvelilaiseen enkä tiedä miten ei-sarjakuvien ystävä kokisi tämän toimintapaketin, joten paha sanoa siitä mitään. Mutta minä pidin ja jopa enemmän kuin Iron Man-elokuvasarjan edellisistä elokuvista.

Koomikot vakavissa rooleissa Top 5

Monet komedialla leipänsä ansainneet ovat jossain elämänsä vaiheessa halunneet tehdä jotain muuta, usein jotain vakavampaa. Ongelma vain on siinä, etteivät ihmiset aina suhtaudu muutoksiin kovin suopeasti ja ota syleillen vastaan vakavaa koomikkoa. Jos olet väännellyt naamaasi kymmenessä elokuvassa, odotetaan uusimmalta tuotokseltasi myös naaman vääntelyä uusin vitsein. Tietysti myös komiikkaan suhtaudutaan kovin nihkeästi arvostettavana elokuvamuotona. Harvoinpa Oscarillakaan palkitaan komediaa, vaikka komiikka on vaikeaa tarkkoine vitsien ja kommellusten ajoituksineen, eikä siihen kovin moni näyttelijä edes taivu.

On tosin olemassa näyttelijöitä, jotka eivät ole lokeroituneet mihinkään tyylimuotoon vaan tekevät kaikenlaisia elokuvia toiminnasta komedioihin ja draamaan. Hyvänä esimerkkinä tästä lienee Will Smith. Sitten on tietysti myös vakavasti otettavia draamanäyttelijöitä, jotka silloin tällöin tekevät myös hauskempia rooleja romanttisissa komedioissa tai ihan kunnon sekoiluelokuvissa.

Silti koomikoita, jotka ovat vaihtaneet vakavamman vaihteen päälle, on harvassa. Joten tässä siis minun listaukseni huippukoomikkojen vakavista rooleista:


5. Will Ferrell/Aidosti outoa 
(Stranger Than a Fiction, 2006 USA)

Will Ferrellin suurin piirtein kaikki elokuvaroolit ovat olleet melko samantyyppisiä, marisevia, lapsekkaita miehiä. Tässä erikoisessa elokuvassa, Aidosti Outoa, Ferrell on arkirutiineihinsa fiksautunut verovirkailija, Harold Crick, joka alkaa kuulla kertojaäänen selostavan elämäänsä. Pian ilmenee, että kertojaääni kuuluu kirjailijattarelle, jonka päähenkilöt aina kuolevat lopussa. Kuolemanpeloissaan ja eksistentialistisissa pohdinnoissaan Harold alkaa elää elämäänsä täysillä ja huomaa sen olevan kauniimpaa sekä antoisampaa. Ferrelin rooli on sydämellinen, lämmin ja koskettava, eikä siinä ole piirteitä sekopäisestä Will Ferrellistä, johon on totuttu muista elokuvista. Elokuvan kirjailijatarta esittää Emma Thompson ja psykiatria, jolla Harold alkaa käydä, esittää Dustin Hoffman. Elokuvan ohjaajan, Mark Forsterin, muita töitä ovat mm. koskettava tarina Finding Neverland sekä toisenlaista ihmisyyttä tarkasteleva Monster’s Ball kuten myös Bond-toimintapätkä Quantum of Solace.




4. Adam Sandler/Punch Drunk Love – Rakkauden värit 
(2002 USA)

Punch Drunk Love on tavallaan komedia ja tavallaan ei. Sen on ohjannut Paul Thomas Anderson, jonka muita ohjaustöitä ovat mm. Magnolia, Boogie Nights sekä There Will Be Blood. Adam Sandlerin hahmo on neuroottinen, kuten monissa muissakin hänen tutuissa elokuvissaan. Mutta Punch Drunk Lovessa neuroottisuuteen yhdistyy surullinen itsensähillitsemättömyys aggressiivisin piirtein sekä hahmon yksinäisyys ja pelkotilat. Muissa elokuvan rooleissa nähdään mm. loistavat Emily Watson sekä Philip Seymor Hoffman. Elokuva oli taloudellinen floppi, vaikkakin monet kriitikot ylistivät sitä tuoreeksi, virkistäväksi ja ilmestymisvuotensa parhaimmistoon kuuluvaksi elokuvaksi.





3. Ben Stiller/Reality Bites 
(1994, USA)

Stillerin esikoisohjaus Reality Bites, kertoo neljästä vastavalmistuneesta kaveruksesta identiteettiään etsimässä. Elokuvan päänelikkoon kuuluvat: Winona Ryder, Ethan Hawke, Steve Zahn sekä myös komiikalla kannuksensa ansainnut, Satudray Night Livestäkin tuttu Janeane Garofalo. Mukaan astuu Winonan roolihahmoa piirittävä juppi, Michael, jota Ben Stiller esittää pienessä sivuroolissa. Elokuva sisältää filosofisia pohdintoja ja se on rosoinen ja virkistävä kuvaus niin sanotusta X-sukupolvesta. Reality Bites ei ole ollut kovin suuri taloudellinen menestys, mutta on nauttinut jonkinlaista kulttisuosiota. Toinen Stillerin vakavampi roolityö on elokuvassa Greenberg, jossa hän esittää juuri mielisairaalasta päässyttä, neuroottista miestä veljensä talonvahtina Los Angelesissa.




2. Bill Murray/Lost in Translation 
(2003, USA ja Japani)

Lost in Translationin ohjaaja/käsikirjoittaja Sofia Coppola kirjoitti roolin alunperin Bill Murraylle. Kuvauksien alkamiseen saakka oli epäselvää saapuisiko herra Murray itse paikalle. Yleisölle Bill Murrayn vakavampaan puoleen tutustuminen oli tehty helpoksi, kun hahmo kertoi hauskasta näyttelijästä, joka on pohjimmiltaan yksinäinen ja surullinenkin. Rooli tuntui kertovan Bill Murraystä itsestään. Elokuva on hidastempoinen ja koskettava kertomus kahdesta sisäisesti yksinäisestä ihmisestä, jotka ystävystyvät suuressa ja vilkkaassa Tokiossa. Elokuvan toista pääosaa esittää Scarlett Johansson.






1. Jim Carrey/Tahraton mieli 
(Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004 USA)

Olemme tottuneet näkemään Jim Carreyn aikalailla samantyyppisissä rooleissa, joissa sekopäisyydellä tai vastuuttomuudella ei ole rajoja. Erilaista Jimiä vilauteltiin ensikertaa The Truman Showssa, jossa oli niitä tuttujakin elementtejä, mutta tarina oli koskettava ja surullinenkin. Man On The Moon -elokuvan koomisilta aineksilta tuskin pystyi välttymään, koska elämänkerrallisen tarinan keskiössä oli koomikkolegenda Andy Kaufman. Carreyn näyttelijänlahjoista ei varmasti ollut enää epäilystäkään hänen taivuttua huimaan suoritukseen niinkin haastavassa roolissa.

Tahrattomassa mielessä Jim Carrey esittää ujoa introverttiä Joelia, joka lähinnä toivoisi, että maa nielisi hänet mieluummin kuin joutuisi esiintymään julkisesti. Roolihahmo on täysin päinvastainen Jimin kaikkiin muihin rooleihin verrattuna. Elokuvan idea on eriskummallinen, nerokas ja toteutus sopivan rosoinen. Tahrattoman mielen toista pääosaa esittää Kate Winslet ja muissa rooleissa nähdään mm. Elijah Wood, Mark Ruffalo, Kirsten Dunst sekä Tom Wilkinson. Elokuvan surrealistisen tunnelman on luonut käsikirjoittajanero Charlie Kaufman, joka on kirjoittanut myös Being John Malkovich sekä Adaptation –elokuvat. Tahrattoman mielen on ohjannut Michel Gondry.

Elokuvien kakkososat - Top 5

Kakkososat ovat yleensä huonoja, uudelleen lämmitettyä vitsejä, saman kertaamista ja jo kertaalleen nähtyjä kohtauksia. Tai sitten ne ovat vain välikappaleita ykkösosan ja kolmososan välillä sisältäen turhaa dialogia ja ehkä taistelukohtauksiakin. Paluu tulevaisuuteen II, Matrix Reloaded, MIB2, Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa, Blues Brothers 2000, Bridget Jones's 2 - The Edge of reason, Crocodile Dundee in Los Angeles, Speed 2 - Vaara iskee vesillä, Tappajahai 2, Die Hard 2 ja ehkä huonoin ikinä tehty elokuva Grease 2. Listaa voisi jatkaa loputtomiin elokuvien kakkososista, mitkä ei millään mittarilla yltäneet ensimmäisen elokuvan tasolle.

On kuitenkin olemassa hyppysellinen jatko-osia, jotka ovat pärjänneet hyvin alkuperäisen idean rinnalla ja jotkut harvat jopa paremmin.  Tässä mielestäni viisi parasta elokuvien kakkososaa.

5. TÄHTIEN SOTA - IMPERIUMIN VASTAISKU 

(Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back)

1980 (USA)
Ohjaus: Irvin Kershner
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher

George Lucasin luoman Tähtien sota -saagan Imperiumin vastaisku on jatko-osa Tähtien sodalle ja sarjan toinen julkaisu, vaikka ajallisesti elokuva on saagan viides. George Lucas on sanonut, ettei 70-80 lukujen tekniikka olisi riittänyt sarjan aloittamista sieltä aivan alusta. Hän jätti ensimmäiset osat myöhemmäksi odottaen tekniikan kehittymistä ja aloitti sarjan lopusta. Olen usein miettinyt, että jos tarina olisi kerrottu kronologisessa järjestyksessä, olisiko se ollut yhtä mielenkiintoinen. Ainakaan elokuvasarjan suurin twisti, joka tässä elokuvassa paljastettiin, ei olisi tullut yllätyksenä jos sarja olisi kuvattu kronologisesti.

Imperiumin vastaiskua on pidetty Tähtien sota -saagan parhaimpana elokuvana. Se on kaikista kuudesta elokuvasta synkin, mutta myös tunnepitoisin ja sitä kautta myös ajatuksia herättävin. Elokuvan suurimmat haasteet olivat valtava tuotanto sekä Lucasin kunnianhimoiset visiot. Myös elokuvan kuvaus Norjan sääolosuhteissa tuottivat päänvaivaa. Elokuvan budjettikin oli kolminkertainen ensimmäiseen osaan verrattuna. Imperiumin vastaisku on huikea visuaalisesti sen ajan tekniikalla ja myös tuo paljon inhimillisiä ja koskettavia tekijöitä pintaan. Yksi tekijä Tähtien sota -elokuvien suosiolle lienee Lucasin mielikuvituksen lisäksi myös Harrison Fordin karismaattinen työskentely Han Solon roolissa.

4. SHREK 2

2004 (USA)
Ohjaus: Adrew Adamson, Kelly Asbury ja Conrad Vernon
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Julie Andrews, John Cleese, Rupert Everett ja Jennifer Saunders

Suurin syy Shrek 2:n paremmuuteen ensimmäiseen osaan verrattuna on lyhyesti sanottuna: Saapasjalkakissa. Zorromainen mutta silti kissan elkeet omaava Saapasjalkakissa on ehdottomasti kiinnostavin Shrek-hahmo. Antonio Banderasin seksikkään käheällä espanjalaisella korostuksella lohkaistut repliikit toi mielenkiintoista lisää tähän mehukkaaseen hahmoon, jota ei esiintynyt lainkaan Shrekin ensimmäisessä elokuvassa.

Shrekin ensimmäinenkään elokuvaosa ei ollut vain lasten animaatioelokuva, vaan tarjosi paljon myös aikuisille. Parodioita elokuvista, sarjoista sekä ilmiöistä. Shrek 2 vei parodiat ja viittaukset vieläkin pidemmälle ja onnistui yrityksissään. Shrek 2 menestyi myös ensimmäistä osaansa paremmin lippuluukuilla oli myös ensimmäinen jatko-osa, joka sai Oscar-ehdokkuuden paras animaatio -sarjasta.

3. YÖN RITARI (The Dark Knight)

2008 (USA, Englanti)
Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Heath Ledger, Aaron Eckhart, Michael Cain, Morgan Freeman, Gary Oldman, Maggie Gyllenhaal

Christopher Nolanin visio Batmanista oli monta astetta realistisempi ja synkempi, kuin mihin oli totuttu 90-luvun Batman elokuvista ja 60-luvun sarjasta. Yön ritari löi laudalta vielä ensimmäisen Nolanin Batman Filmatisoinnin Batman Beginsin. Syynä tähän on varmasti kiistatta Heath Ledger ja hänen näkemyksensä kieroutuneesta Jokerista. Ledgerin jokeri tuo vahvasti mieleen Frank Millerin ahdistavan inhorealistiset sarjakuvat, eteenkin Millerin vuonna 1986 julkaiseman Yön ritarin paluun (The Dark Knight Returns).

2. SUURET SETELIT (The Color of Money)

1986 (USA)
Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Paul Newman, Tom Cruise

Ei välttämättä heti tulisi mieleen, että Suuret setelit on jatko-osaelokuva. Suuret setelit on itsenäinen, menestynyt kuvaus kahdesta taitavasta biljardin pelaajasta sekä huijauksesta. Elokuva on jatko-osa vuonna 1961 valmistuneelle Robert Rossen ohjaamalle Suurkaupungin hait (The Hustler) -elokuvalle, jossa siinäkin nähtiin Paul Newman Eddie Felsonin roolihahmossa.

Suuret setelit sekä Suurkaupungin hait pohjautuvat molemmat Walter Tevisin romaaneihin. Tosin Suuret setelit -elokuvan ohjaaja Martin Scorsese ei halunnut tehdä elokuvaansa suoraan pohjautuen Tevisin romaaniin, joten vapauksia otettiin suurella kädellä. Tarina kulkee aivan eri polkuja kuin kirja eikä vaikuta selkeästi minkään elokuvan jatko-osalta. Tämä on varmasti yksi suurimmista tekijöistä siihen, että Suuret setelit on menestynyt niin hyvin. Myös Newmanin ja Cruisen kemiat toimivat hyvin yhteen ja Newmanhan voitti tästä roolistaan myös oscarin. 

1. TERMINATOR 2 - TUOMION PÄIVÄ (Terminator 2: Judgment Day)

1991 (USA, Ranska)
Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Edward Furlong, Linda Hamilton, Robert Patrick

Ensimmäinen elokuva Terminator -elokuvasarjassa ei pahemmin erottunut 80-luvun räiskintä-tieteisfiktio -elokuvien joukosta. Elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja James Cameronin tarina oli kuitenkin mielenkiintoinen pitäen sisällään romanttisen rakkaustarinankin. Elokuva ansaitsi jatko-osan, jolle tosin uhrattiin moninkertainen budjettikin ensimmäiseen osaan verrattuna. Ensimmäisen elokuvan budjetti oli kuusi ja puoli miljoonaa kun T2:sta tahkottiin 102 miljoonalla dollarilla. Ja rahaa kyllä tarvittiinkin, koska elokuva oli nerokkaasti rakennettu erikoistehosteiden varaan. Muotoaan muuttava uusi terminaattorimalli T-1000 olisi näyttänyt tökeröltä ilman kunnon erikoistehosteita. T2 voittikin neljä Oscaria ääni- ja visuaalisista efekteistä, maskeerauksesta sekä elokuvan äänistä.

T2 oli jo ilmestyessään klassikko, josta on riittänyt materiaalia viitteiksi moniin muihin elokuviin sekä sketseithin. Harvassa toimintaelokuvassa kaikki natsaa niin hyvin musiikista takaa-ajo kohtauksiin sekä pieniin yksityiskohtiin. T2 onnistuu myös herättämään erilaisia tunteita, mikä on minusta poikkeuksellista sci-fi -höystetylle toimintaelokuvalle. Elokuvassa ylläpidetään pientä toivonkipinää tulevasta, vaikka sen yleissävy on melankolinen ja synkkä. Ennen ilmestymistään elokuvan loppua muutettiin kun se oli näytetty koeyleisölle. Ensimmäinen versio lopusta oli liian imelä ja positiivinen, nyt loppu jättää mystisemmän tunteen kun tulevaisuus jätetään ikäänkuin auki. T2:sta on seurannut vielä kaksi muuta Terminator -elokuvaa, muttei vielä mikään ole yltänyt kakkososan rinnalle eikä yli.

Epätoivoinen bisnesmies ja Suomen ainoa lentokonekaappaus

KAAPPARI * * * ½

2013 (Suomi) 

Kieli: suomi 

Ikäraja: 7

Ohjaus: Aleksi Mäkelä 

Käsikirjoitus: Mika Karttunen ja Elias Koskimies pohjautuen Lauri Puintilan kirjaan Kaappari Lamminparras

Elokuva Kaappari kertoo tosipohjaisen tarinan Suomen ensimmäisestä ja ainoasta lentokonekaappauksesta, kun 1978 Aarno Lamminparras kaappasi koneen matkallaan Oulusta Helsinkiin. Elokuva ei ole puhtaasti tosi tarina, faktoja on kopeloitu kuten myös tarinan hahmoja ja heidän nimiäänkin.

Pääosassa nähdään Kari "Hissu" Hietalahti ja muissa rooleissa mm. Pirjo Lonka, Aakke Kalliala, Jussi Vatanen, Hannu-Pekka Björkman, Pekka Valkeejärvi, Maija Junno, Elina Keinonen, Merja Larivaara, Ville Myllyrinne, Juho Milonoff, Miitta Sorvali ja Armi Toivanen.

Kaappari periaatteessa perustuu tositapahtumiin ja taas toisaalta ei. Oikeasti kaappaus tapahtui syyskuun lopulla 1978 (itseasiassa viisi päivää minun syntymähetkestäni) mutta elokuvassa tapahtumat on sijoitettu pitkään perjantaihin 1978. Tällä saadaan ehkä pieni koominen aines mukaan elokuvaan mutta muuten en oikein ymmärrä, miksi faktoista on pitänyt tinkiä niin erikoisissa asioissa. Oikeasti myös Aarno Lamminparras suuntasi koneen Amsterdamiin, jossa kone tankattiin. Mutta elokuvassa lähinnä vain palloteltiin Helsinki-Vantaan ja Oulun välillä.

Elokuvassa on paljon trillerimaisia aineksia musiikista Hietalahden mahtavaan suoritukseen asti, mutta silti tuttujen koomikoiden naamat ja äänet sekä muut pienet yksityiskohdat tukevat sitä tosiasiaa, että olet katsomassa komediaa. Tämä on hieman hämmentävää. Komedian ja trillerin yhdistäminen lienee ehkä vaikeinta, enkä tiedä pidänkö vai vihaanko tätä erikoista yhdistelmää. Jää tunne, ettei ole oikein osattu päättää kumpi halutaan tehdä; trilleri vai komedia.

Tämä oli ensimmäinen Kari Hietalahden pääosarooli elokuvassa. Se on itseasiassa kovin yllättävää, kun ottaa huomioon kyseisen herran näyttelijänlahjat. Hissu tekee todella hyvää jälkeä Kaapparina, enkä näkisi ketään, joka suoriutuisi tästä roolista paremmin. Muutenkin oli mukavaa, että ne kuluneimmat nykysuomen elokuvakasvot oli jätetty pois, tosin lukuunottamatta Hannu-Pekka Björkmania, mutta hänen sivuosaroolinsa asianajajana oli kyllä perusteltu. Oli mukavaa nähdä monia pitkän linjan näyttelijöitä pikkurooleissa, joita ei yleensä elokuvissa ole vähään aikaan nähty ja myös Jussi Vatasen ja Aakke Kallialan Lentoperämies ja -kapteenin roolit pelasivat hyvin yhteen.

Pientä pitkästymistä elokuva aiheutti Oulu-Helsinki -huopaamisen ansiosta ja nuo pätkät myös tuntuivat lähinnä elokuvan täytteeltä. Hauskoina yksityiskohtina elokuvassa heiteltiin satiirisia viittauksia Kekkosesta Väyryseen.

Suomi -elokuvaksi Kaappari on laadukas paketti ja parasta viihdettä, mitä Suomessa on vähään aikaan elokuvissa nähty.

Luonnonvoimat vastakkain

BEASTS OF THE SOUTHERN WILD * * * * 

2012 (USA)

Kieli: englanti 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Ben Zeitlin

Käsikirjoitus: Lucy Alibar ja Ben Zeitlin pohjautuen Lucy Alibarin näytelmään "Juicy and Delicious"

6-vuotias Hushpuppy (Quvenzhané Wallis) elää kahdestaan vakavista terveysongelmista kärsivän isänsä (Dwight Henry) kanssa rämeisellä suoseudulla. Paikan nimi on Bathtub ja se sijaitsee jossain Eteläisessä Louisianassa, kaukana kaikesta sivistyksestä. Bathtubin asukkaat ovat onnellisia omissa olosuhteissaan, syömistä riittää vesissä ja viinaa juodaan joka taloudessa. Myrskytulvat ovat kuitenkin tulossa ja alkaa kamppailu elossa säilymisestä sekä evakuointikäskyjen välttelystä.

Beasts of the southern wild on indie-elokuvaa parhaimmillaan. Se on rosoinen ja lämminhenkinen tarina erään pienen mutta rohkean tytön elämästä. Kuvaus on tehty suurimmalta osalta käsivaralta, mikä tuo heiluvine kuvineen aitouden tunnetta elokuvaan. Kuvat ovat muutenkin hyvin kauniita hämyisine valaistuksineen.

Luonto Bathtubissa on mutaista ja ankeaa, mutta pieni Hushpuppy lähestyy sitä niin tutkivasti ja estotta, että se tekee karustakin luonnosta hyvin kaunista. Tytön mielessä pyörivät alkuhärät ja lohkeavat jäävuoret ja siitä tulee hienoa symboliikkaa elokuvan ihmisistä, isän sairaudesta sekä luonnon voimasta.

Elokuva on kahminut kasan palkintoja ja ehdokkuuksia. Se on palkittu mm. Sundancen elokuvajuhlilla, Cannesissa ja sai kourallisen Oscar-ehdokkuuksiakin. Oscareissa tehtiin historiaa kun Quvenzhané Wallis oli nuorin naispääosan esittäjä, joka oli saanut Oscar-ehdokkuuden. Oscaria ei tullut, mutta se ei poista sitä faktaa, kuinka loistava tämä pieni näyttelijä on. Häntä ei voi edes kutsua näyttelijänaluksi, koska tällaista lahjakkuutta saa hakea vaikka mistä konkareista. Hänen tulkintansa tuntui joltakin luonnonvoimalta kun se oli niin aitoa ja itsestään virtaavaa.

Tämä oli myös ensimmäinen kokopitkä elokuva ohjaaja Ben Zeitliniltä ja mies on myös osallistunut käsikirjoittamiseen sekä myös säveltänyt elokuvaan musiikkia. Tämä taidonnäyte avaa varmasti ovia elokuvamaailmassa.

Beasts of the southern wild soljuu ja nytkähtelee eteenpäin hitaasti, mutta vangitsee huomion, lumoaa eikä päästä irti. Se työntää rumasta, mutaisesta maasta esiin jotain upeaa ja näyttää kaunista sielläkin missä ensin näkisi vain rähjäistä ja ällöttävää.

Ranskasta saapuvat apinat

2 PÄIVÄÄ NEW YORKISSA (Two Days in New York) * * 

2012 (Ranska, Saksa, Belgia) 

Kieli: englanti ja ranska 

Ikäraja: 12 

Ohjaus: Julie Delply 

Käsikirjoitus: Julie Delply, Alexia Landeau ja Alexandre Nahon 

2 Päivää New Yorkissa on jatkoa vuonna 2007 ilmestyneelle 2 Päivää Pariisissa elokuvalle.

Marion (Julie Delply) on eronnut pienen poikansa isästä Jackistä ja asuu nyt New Yorkissa uuden avokkinsa, radiotoimittaja Mingusin (Chris Rock) kanssa. Marion on valokuvaaja ja pian lähestyy hänen näyttelynsä avajaiset, jossa hän on julkisuustemppuna myymässä sielunsa eniten tarjoavalle ja odottaa tästä 10 000 dollaria vähintään. Marionin isä (Albert Delply), sisko Marion (Alexia Landeau) ja siskon poikaystävä Manu (Alex Nahon) ovat saapumassa Ranskasta vierailemaan heidän luonaan. Jo lentokentällä isä ratsataan, kun hän yrittää salakuljettaa maahan makkaroita. Marionin sisko kuljeskelee ympäriinsä ilman vaatteita ja hänen poikaystävänsä sotkee asioita minkä kerkeää. Katastrofin ainekset ovat valmiit. 

Elokuvassa nähdään myös Vincent Gallo esittämässä itseään sekä Daniel Brühl pienessä sivuroolissa. 

2 Päivää New Yorkissa on pienen budjetin elokuva, jossa käsikirjoittajakolmikko myös näyttelee keskeisiä rooleja. Julie Delplyn oikea oma isä näyttelee elokuvassa hänen isäänsä ja koska Delplyn äiti on kuollut vuonna 2009 on hän myös elokuvassa kuollut. Tarina sisältääkin paljon yhtymäkohtia Delplyn omaan elämään ja Marionin roolia on pidetty hänen alter-egonaan. 

Minä olisn todella halunnut pitää tästä elokuvasta. Pidän paljon Delplyn tyylistä ja työskentelystä, ranskankielisistä elokuvista, independent-elokuvien vapaasta tulkinnasta, rosoisesta eurooppalaisesta otteesta sekä boheemiuudesta elokuvassa.  Alkuasetelmat ja tarinan ensimmäiset käänteet olivat myös hauskoja. Mutta pian elokuva alkoi muuttua päättömäksi sekoiluksi jossa ei paljon muuta puhuttu kuin kakka, pissa ja pippeli -tyylisiä juttuja. Huutaminen ja sekoilu alkoi pahasti ahdistaa ja tympiä. Ymmärrän kyllä hahmon neuroottisuuden, mutta tässä vedettiin neuroottisuudessa ja tukan repimisessä niin överit, ettei hahmot tuntuneet enää aidoilta tai uskottavilta. 

Sekoilu harmittaa, koska näistä aineksista olisi saanut niin hyvän elokuvan. Näyttelijäntyössäkään ei ole muuta moitittavaa kuin se överi sekopäisyys. Jotain hauskojakin lohkaisuja elokuva sisälsi mutta niitä oli niin vaikea kalastella sieltä kökön seasta. Lupaava alku myös unohtui sikailua katsellessa.

Ohjaaja, käsikirjoittaja Julie Delply, mikä pettymys! Pystyisit varmasti parempaan!